torstai 17. elokuuta 2017

Maggie Stiefvater: Väristys

"Grace on jo vuosia katsellut kotinsa takana asustelevia susia. Etenkin eräs keltasilmäinen yksilö on saanut hänet pauloihinsa. Suden ja tytön välillä tuntuu olevan molemminpuolinen, luottamuksellinen yhteys.

Sam puolestaan viettää kaksoiselämää. Talvella hän elää metsässä pienen laumansa kanssa ja käy äänetöntä ajatustenvaihtoa pelottoman tytön kanssa. Kesän lämpimät säät suovat hänelle muutaman arvokkaan kuukauden ihmisenä – kunnes pakkanen jälleen vangitsee hänet lumiseen metsään, suden ruumiiseen.

Yhtenä syksyisenä päivänä Grace tapaa kotiovellaan pojan, jonka tuttuus saa hänen henkensä salpautumaan. Vuosien hiljainen suhde kasvaa tiiviiksi, surullisenkauniiksi rakkaudeksi. Mutta nuorten yhteinen aika käy vähiin…
"

Twilightin aiheuttaman yliluonnolisten nuorten romaanien vanavedessä on saanyt myös alkunsa Maggie Stiefvterin Väristys -trilogia, jonka ensimmäinen osa tämä teos on. Väristyksessä on käytetty hyväksi tuttua kaavaa, jossa nuori tyttö ja yliluonnollinen olento, tässä tapauksessa ihmissusi, rakastuvat ja rakkaus on täynä haasteita ja mutkia. Kerronta vaihtelee suoraviivaisen Gracen ja runollisen sekä surumielisen Samin välillä, joka luo kirjaan omanlaisen rytmin, kirja ei käy liian puuduttavaksi. Jos lähinnä sylikoiraa muistuttava Sam olisi ollut kertojana läpi romaanin, olisin varmaan oksentanut vaahtokarkkeja kermakaakaota puolen välin tiennoilla. Odotin kirjalta varmaan liikaa, sillä olen törmännyt niin moniin ylistäviin sanoihin tämän trilogian kohdalla. Lisäksi nuorten yliluonnolliset romaanit eivät ole pettäneet minua vielä kertaakaan. Mutta oliko ongelma juuri siinä, että vertasin Väristystä liikaa muihin saman lajityypin edustajiin?

Sam ihmissutena ei vaikuttanut minua alkuunkaan. Jacob Twiligtista ja Alcide True Bloodeista, mitä testosteroania tihkuvia rouheita mieshahmoja, jotka sopivatkin edustamaan ihmissusia. Sudet ovat uljaita petoeläimiä, ei mitään runoilevia sylikoiria. Ei mielikuvaan lauman parhaasta ihmissudesta sovi pieni ja hintelän oloinen runosieluinen miehenalku. Ei ainakaan minun maailmassani. Toinen häiritsevä tekijä oli, että legendoja ihmisusista oli muokattu liikaa. Vaikka Stiefvaterin luoma tarina ihmisusista oli aukottoman oloinen ja loppuun asti mietitty, niin minua se lähinnä kummastutti. Kylmä muuttaa ihmisestä sudeksi, ei täysikuu. Kai olen muutosvastarintainen, mutta täysikuu ja ihmissudet kuuluvat yhteen kuin veri ja vampyyrit. 

En vakuuttunut kyllä tarinan tunnelmastakaan. Vaikka juoni sinänsä oli kiinnostavan oloinen kaikkine kiemuroineen ja salaisuuksineen, niin tunnelma ei onnistunut nousemaan sellaisiin sfääreihin, kuin tälläisessä kirjassa odottaisi. Rakkaustarina kaikessa lohduttomuudessaan ei ollut koskettava, jännitystä nostattavat kohdat olisivat kaivanneet jotain enemmän, että tunnelma olisi ollut enemmän kuin mitä kirja nyt pystyi tarjoamaan. Lisäksi osa tapahtumista oli liian ennalta-arvattavia, eikä oikeastaan mikään yllättänyt.

Ei ollut minun kirjani alkuunkaan, enkä aio tarttua luultavasti kahteen muuhun osaan. Joillekkin tämä ehkä puree, mutta minua ei edes näykkäissyt.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietos kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Shiver (2009)
Sivuja: 365
Suomentanut: Laura Honkasalo

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 15. elokuuta 2017

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

"Identtisistä kaksostytöistä toinen on kuollut – mutta vanhemmat eivät ole varmoja, kumpi. Hyytävä psykologinen trilleri on ollut suurmenestys ympäri maailman.

On kulunut vuosi siitä, kun toinen identtisistä kaksostytöistä on kuollut onnettomuudessa. Perhe päättää muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää taakseen hirveä tragedia. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä vanhempien kauhuksi henkiin jäänyt tytär väittää olevansa kuollut sisarensa.

Kun myrsky pakottaa perheen äidin ja tyttären eristyksiin saarelle, piinaavat kysymykset eivät jätä äitiä rauhaan. Mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista menehtyi?"

Tätä kirjaa hehkutettiin paljon kirjablogeissa, sen ilmestyessä viime kesänä. Kiinnitin väkisinkin siihen huomiota, mutta jo pelkästään siksi, että kirjan kansi on mieleenpainuva. Näin lukukokemuksen jälkeen voin sanoa, että kansi kuvaa kirjaa todella hyvin. Kirjaa on tituleerattu hyytäväksi psykologiseksi trilleriksi ja hyytävä se kyllä olikin. Jo lähtöasetelma Jääkaksosissa on sellainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan läpi kehon. 

En oikein osaa pukea sanoiksi kokemaani, Jääkaksoset onnistui tekemään minuun syvän vaikutuksen. Kaksosuus on erittäin mielenkiintoinen aihe, johon liittyy paljon kummallisia seikkoja kaksosten välisestä yhteydestä. Sitä kirjassa onkin hyödynnetty taitavasti. Kirjan tunnelma on todella omintakeinen - hieman ahdistava, surumielinen, mutta myös paikoitellen hyytävä. Rikkinäinen perhe muuttaa eristäytyneelle ja hyvin ränsistyneelle saarelle takertuen toivoon uudesta alusta. Menneisyys kuitenkin seuraa mukana ja alkaa valottua hiljalleen myös lukijalle. Vähä vähältä lukija saa silmiensä eteen valheiden ja erehdysten vyyhdin, jossa tapahtuma on johtanut toiseen ja lopulta koko perhettä järisyttäneeseen tradegiaan. Eikä valheet edes siihen lopu. Kylmä ja sään armoilla oleva saari luo tarinalle sopivan melankolisen miljöön, joka vain nostattaa tunnelmaa. Kun kirjailija kuljettaa lukijan loppua kohden täytyy sivuja kääntää jo vauhdilla, koska kirjaa ei voi laskea käsistään - vihdoin saa tietää mistä kaikessa on kysymys. 

Toimiva trilleri, joka onnistuu ajottain nostamaan ihokarvat pystyyn ja uskomaan hetkellisesti kaiken järjen vastaisesti kummituksiin. Tarina saa voimaa myös perheestä, jossa kulissien takana on tekeillä paljon. Sivujen aikana mielipiteeni Sarahista, perheen äidistä, ehti muuttua moneen kertaan. Tunsin häntä kohtaan syvää myötätuntoa, sillä olihan hän kokenut kamalimman mitä yksikään vanhempi voi kokea - menettänyt lapsensa. Välillä kyseenalaistin syvästi hänen mielenterveytensä ja välillä hän sai minut tympääntymään itseensä, välillä taas kunnioitin syvästi hänen tiikeriemomaisuuttaan. Agnus kyllä myös sai mieleni muuttumaan moneen kertaan. Mutta juuri tämä moniulotteisuus kirjan keskeisissä henkilöissä vain lisäsi kirjan mielenkiintoisuutta. 

Lopulta, ahmittuani kirjan loppuun, huomasin ehkä olevani hieman pettynyt loppuratkaisuun. Ainekset olisi ollut ehkä vielä dramaattisempaan loppuskenaarioon, joka olisi sopinut ehkä enenmmän kirjan henkeen. Lukiessa tunnelma ladattiin niin korkealle, että kaiken selvitessä oli olo lähinnä että: "höh, tässäkö se nyt oli". Ei loppu missään tapauksessa floppi ollut, aivan toimiva sinällään, mutta ehkä se olisi kaivannut hieman enemmän hiomista.

Kirjailijalta on suomennettu vastikään myös teos Tulilapsi, joka vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä pitkän pohdinnan jälkeen. Tämä lopun tunnelman notkahduksen takia.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Ice Twins (2015) 
Sivuja:349
Suomentanut: Oona Nyström

Mistä minulle: Kirjastosta


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

"Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?

Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä."

Tämä kirja kiinnosti minua valtavasti jo heti sen ilmestyttyä. Tämä ei ole vain osunut tielleni aikaisemmin, mutta kun päätin kokeilla Storytel sovellusta valikoitui tämä heti ensimmäiseksi kokeiluksi sieltä. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän äänikirjana ja ainakin siinä muodossa se toimi paremmin kuin hyvin. Olen saanut nauraa kuunnellessani tätä niin monta kertaa, että kanssa lenkkeilijät ovat kiertäneet minut kaukaa. Kirjan huumori toimii minulle, se on on toki karkeaa ja ronskia, mutta osuvaa ja suorapuheista. Veikkaan, että jokainen nainen pystyy tuntemaan samaistumisen tunnetta Rönkön laukomiin skenaariohin ja totuuksiin vähintään kerran kirjan aikana. Itsehän samaistuin useaan otteeseen ja nyökyttelin päätäni ajatellen "aivan, just noin se menee, been there too". Pystyin samaistumaan, vaikka itselläni ei juuri kokemusta olekkaan sinkkuelämän karuudesta ja glamourista. 

Ronski on sana, jolla parhaiten pystyy kuvailemaan Rönkkösen käyttämää kieltä. Asioista puhutaan suoraan niiden oikeilla nimillä, eikä aleta turhia kaunistelemaan. Korviin särähtää useampaan kertaan pillu, vagina, kyrpä ja niin edelleen... Kieli on välillä jopa niinkin suorasukaista, että ihan posket alkoi punottamaan, eikä punoistus johtunut siittä, että lenkkeillessä tuli hiki. 

Väkisinkin jäin kuitenkin miettimään, että olisinko jaksanut kuunnella koko vajaan viisi tuntia tätä puutumatta? Tulin lopputulokseen, että en. Mielikuvituspoikaystävä toimi parhaiten lyhyemmissä pätkissä kuunneltuna. Kirja on sisällöltään niin tiukkaa tykistystä seksistä, potentiaalisista poikakavereista aina hiivatulehduksesta kuukautisiin, että pidempien pätkien kohdalla iloiset nauruntyrskähdykset olisivat voineet vaihtua vaivautuneeseen naurahteluun.

Rönkkönen pitää tunnettua sinkkublogia, joka kertoo aika hyvin sen millaista materiaalia on kirjan kansienkin välissä.

Tätä kirjaa on vaikea pistetyttää, mutta olen niin kiitollinen nauruista että annan 4 / 5 pistettä, vaikka kirjassa oli monta seikkaa, jotka häiritsivät minua.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2016
Kesto: 4h 50min

Mistä minulle: Storytel

lauantai 29. heinäkuuta 2017

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Quentin Jacobsen, "Q", on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeen Q ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Q marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Q palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käykin ilmi, että tyttö on kadonnut."

Vierailin joku aika takaperin pitkästä aikaa kirjastossa nuorten osastolla. Pitkään on lukulistoillani roikkunut John Greenin kirjat, joita on suomennettu kaikkiaan jo viisi, ja pian ilmestyy jo kuudes.  Olen katsonut Tähtiin kirjoitetun virheen elokuvana, joten nappasin mukaani Arvoituksen nimeltä Margo, josta on myös ilmestynyt elokuva Paper Towns. Odotukseni olivat korkealla, kirjailija on ollut paljon esillä, olen kuullut kehuttavan hänen kirjojaan usein. Lisäksi Tähtiin kirjoitettu virhe oli yksi koskettavimmista elokuvista, joita olen koskaan katsonut. Pidin kyllä kirjasta, jossa tarina eteni jouhevasti eteenpäin hieman dekkarien jalan jäljissä. Mukaan oli heitetty myös huumoria pilke silmäkulmassa ja sopivassa suhteessa hieman draamaa. Täytyi lukiessa todeta, että kyllä John Green osaa kirjoittaa oivallista viihdekirjallisuutta, mutta ei tämä mikään merkittävä teos ole, vaikka sen parissa viettikin aikaa mielellään.

Kirja on, kuten aiemmin mainitsinkin, nuorten kirja. Sen voi havaita päähenkilöiden iästä, sillä he ovat high schoolia päättäviä nuoria, joilla on elämänsuuntaa hahmottavat valinnat edessään. Mutta myös teemat ovat nuorille suunnattuja; jokainen kirjan henkilöistä etsii omaa itseään, on aikuisuuden kynnyksellä ottamassa merkittäviä itsenäsitymisen askelia elämässään. Kirjan sävy on kepeä, teksti etenee mutkattomasti eteenpäin ja kirjaa on varsin kevyt lukea. Tarina imaisee mukaansa nopeaa ja pitää otteessaan loppuun asti. Arvoitus Margosta säilyy viimeisille metreille asti, vaikka muotokuva Margosta muotutuu hitaasti ystävysten edetessä vihjeiden perässä Margon jäljille. Mitä pidemmälle Quentin tutkimuksissaan pääsee ja oppii uusia asioita Margosta, sitä enemmän hän joutuu pohtimaan kysymystä; kuinka hyvin toisen voi loppujen lopuksi tuntea? Jokaisella ihmisellä on toisesta täysin omanlainen kuvansa ja käsityksensä. Ihmisessä voi olla myös monenlaisia puolia, jotka näyttäytyvät toiselle ihmisille täysin erilaisessa valossa kuin toiselle. 

Se täytyy vain sanoa, että pidin Margoa varsin ärsyttävänä ja itsekeskeisenä henkilönä. Voisin sanoa jopa narsistisena. Enkä löydä hänestä paljon hyvää sanottavaa. 

Tämä oli oikein oivallinen viihdekirja, joka sopii myös hieman aikuisempaankin makuun. Luen kyllä tämän kirjan perusteella mielelläni myös muita Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhekin tulisi varmaan kokea myös kirjana.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Paper Towns (2008)
Sivuja: 399
Suomentanut: Helen Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lukumaratonin koonti ja lyhyt arviot

Nyt olen saanut hieman päätä selvitettyä lukupöhnästä ja on aika lyödä pakettiin viikonloppuna suorittamani extempore lukumaraton. Sain luettua yhteensä neljä kirjaa, joista Valkoista auraa olin ehtinyt aloitella ennen maratonia 60 sivun verran. Näistä kirjoista kertyi yhteensä 812 sivua! Olen ylpeä itsestäni, minulle tuo on melkoinen suoritus. Samalla Goodreadsin 40 kirjan vuositavoitteeni pompsahti 70% suoritetuksi ja nyt eletään vasta heinäkuuta. Valitsin kirjat maratonille fiilispohjalta, en siis suuremmin etukäteen valinnut kirjoja, vaan valitsin omasta hyllystä ja kirjaston lainoista siihen hetkeen sopivimmalta tuntuvat kirjat. Lopulta maratonista tuli melko kotimaispainotteinen, sillä kolme neljästä kirjasta oli kotimaisia. Luin maratonilla siis seuraavat kirjat:

  • Mia Vänskä: Valkoinen aura
  • Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
  • Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
  • Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli
 Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena, 2014)
  
 "7.kerroksen käytävä. Ovi. Punainen ruusu: Iinan ensimmäistä opiskelusyksyä häiritsevät kummalliset unet, ja asuntolan yläkerroksen tyhjä asunto vetää häntä vastustamattomasti puoleensa. Opiskelustressiä, Iina tulkitsee. Sitten Iinan näkökentän laidalle ilmestyy kapeaharteinen hahmo. Asuntolassa on vuosia siten murhattu opiskelijatyttö. 

Iinan piirustuksiin ilmestyvät tuntemattoman tytön kasvot, ja hän aistii tämän olevan läsnä, uhkaavana ja pelottavana. Kun ojasta löytyy alaston ruumis, johon on porattu outo kuvio, Iinan unet, aavistukset ja pelot alkavat osoittautua tosiksi. Mitä aiemmin murhatulle tytölle tapahtui? Miksi tämä ei voi levätä rauhassa?"

 Koukuttava kirja, jonka sivut kääntyivät vauhdilla. Tunnelma kasvaa pikku hiljaa huippuunsa, olematta kuitenkaan niin pelottava, että se saisi lukijan pälyilemään selän taakse ja säikähtämään pienempiäkin rasahduskia. Unia tämä kirja ei siis vie, mutta juoni on koukuttava ja hyvin rakennettu. Iso plussa myös pienestä romantiikan lisäyksestä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Loppuhuipennuksen kohdalla taisin voihkaista muutaman kerran äänen, koska eihän kirja voinut niin loppua. Happily ever after olisi ollut mielekkäämpi lopetus, eikö? No ainakin kirjan loppu on porautunut mieleeni, Vänskä on kulkenut omia polkujaan sen suhteen, eikä kirja siis sortunut ennalta-arvattavuuteen.

Lukiessa mietin useaan otteeseen miten pelottavan kauhuelokuvan tästä saisi. Kunnon jumpscareja ja piinaavaa musiikkia ja katsoja nukkuisi viikon valot päällä. Tai ainakin minä, sillä katson kauhuelokuvat aina tyynyn takaa.

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja henkilöt mielenkiintoisia, mieleenpainuvimpana hieman mystinen  Rosalind.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Upeaa kotimaista kauhukirjallisuutta, joka ei jättänyt todellakaan kylmäksi!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000)

"Vastavihityt Lilian ja Klaus toteuttavata unelmaansa. Iso talo meren rannalla, sopivan matkan päästä kaupungista. Heidän edessään tuntuu avautuvan kokonainen elämä, järkevä hyvinvointi elämä. Naapurissa asuvat Emma ja Jimi, joiden rento boheemius tuntuu verhoavan salaisuuksia."

Kirja on Haahtelan toinen romaani ja jälleen sain lukea Haahtelan ilmavaa ja maalaava runollista kieltä, joka sopi tähänkin kirjaan moitteettomasti. En tiedä, mikä Haahtelan vähäeleisessä kerronnassa niin kiehtoo minua. Ehkä se, että hän kätkee rivien väliin niin paljon asioita, jotka jäävät lukijansa itsensä pohdittavaksi.
Minulle tämä kirja edusti ihmissuhteita ja niiden odotuksia. Meillä on erilaisia mielikuvia ja oletuksia avioliitosta sekä parisuhteesta ja millaista sen tulisi olla. Varmasti vielä kirjan tapahtumien ajankohtana enemmän oli tiettyjä stereotypisiä odotuksia. Mutta uusien naapuriensa johdosta Lilian ja Klaus heräävät näkemään asioita toisella tavalla. Onko järkevä hyvinvointielämä minua varten? Emman ja Jimin suhde kätkee kulissien taaksen kivuliaan salaisuuden, eikä kaikki todellakaan ole siltä miltä näyttää. Mutta tarinassa sivutaan myös avioliittoa, jossa mies pettää naistaan ja nainen päättää kostaa. Lopussa hypätään vuosia eteenpäin, jossa nähdään mihin kukainenkin on elämässään päässyt, jättäen silti paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan ja osa taas suureksi kysymysmerkiksi.

Haahtela on yksi ihailemani kirjailija, pidän hänen soljuvasta tyylistään kirjoittaa, varsinkin ihmissuhteista. Annan siis kirjalle 4 / 5 pistettä! 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (Tammi, 2016)

"Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.
Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et."

Päällimmäisin ajatus, kun olin ahmaissut kirjan melkein yhdeltä istumalta, oli - MITÄ MÄ JUST LUIN? Huh, mikä kotimainen kauhutykitys Kuiskaava tyttö olikaan. Nyt jopa niskakarvat pariin otteeseen nousivat pystyyn ja iho kananlihalle inhon väristyksistä, mutta en tarkoita inhoa huonossa mielessä. Välillä tuli pakonomainen tarve raaputtaa vasenta korvaa, samalla toivoen ettei koskaan kuule outoa kuiskausta korvan juuresta. Toisaalta merkillepantava seikka tässä kirjassa oli häilyväisyys, oliko kyse jostain paranormaalista vai onko se vain sairaan mielen ulottuvuus? Luinko psykologisen trillerin vai kauhukirjan, oliko se kenties kumpaakin? Nämä asiat jää lukijan pohdittavaksi, jokainen näkee asian tavallaan. Syvyyksiä on monia ja se tekeekin Hautalasta taitavan kirjailijan. Vetävän juonen ja hiipivän kauhun lisäksi kirja on erittäin helppolukuinen. Se oli loppu ennen kuin ehdin edes silmää räpäyttää ja jäljelle jäi vain tyrmistynyt epäusko ja ehdoton kunnioitus Hautalan kirjailijasuoritukselle.

Hautalaa on pakko lukea lisää, en osannut odottaakaan mitenkään näin säväyttävää lukukokemusta, vaikka takakannet jo vaikuttivat mielenkiintoisilta. Niiden perusteella kirjan valitsinkin lukupinooni kirjastosta. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Claire Castillo: Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007)

"Äidin pikku pyöveli sisältää yhdeksäntoista novellia, jotka siekailematta kertovat niistä kiihkeistä tunteista, joita äidit ja tyttäret toisissaan herättävät. Sillä välinpitämättömiksi he eivät toisiaan jätä. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista."

Aluksi Castillon omalaatuinen, kieroutuneella mustalla huumorilla höystetyt novellit jaksoivat kiinnostaa minua. Kuitenkin jo puolivälin paikeilla aloin olla ähkyssä. Olin lähinnä vain onnellinen, ettei kirja ollut sen paksumpi ja tiesin sen loppuvan kohta. Muistin myös hyvin pian miksi en pidä juurikaan ranskalaisesta kirjallisuudesta, se on liian omituista minun makuuni.
Puoli välin jälkeen tuntui että sama idea kiersi jo ympyrää, vaikka novellit olivatkin mitä erilaisempia. Kulissit vaihtui, mutta sama piiri pyöri. Tuntui että olin nähnyt jo kaiken tarpeellisen.

No, tulipahan luettua. Tämä lähtee omasta hyllystäni kiertoon ja pisteitä en kirjalle annan enempää kuin 2 / 5 pistettä!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivittyvä maratonpostaus!

Kello on kohta kaksi ja parin minuutin päästä strattaa extempore lukumaratonini. Olen aamupäivän juossut asioilla, joten nyt koitan rauhoittaa mieleni lukumoodiin vedän rennot vaatteet päälle ja asettaudun mukavasti sohvan mutkaan. Kahvi on tippumassa ja ostin jopa hieman suklaata tämän ihanan kirjatäyteisen tapahtuman kunniaksi. 

Aloitan tämän maratonin Mia Vänskän Valkoisella auralla. Aloitin lukemaan kirjaa jo eilen ja ehdin sitä jo 60 sivua lukea. Kirja vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että en malta laittaa sitä syrjään ja tarttua toiseen kirjaan. Kirja vaikuttaa suhteellisen nopea lukuiselta, mutta katsotaan kuinka suuri osa maraton ajasta lohkeaa tälle kirjalle. Sivuja on yhteensä lukematta vielä 227. 


------------------------------------------------------------------------------------------------------

15.30. Puolitoista tuntia on kulunut maratonin aloittamisesta ja olen ahminut Valkoista auraa suurella mielenkiinnolla. Kirja on hyvä, sopivan mystinen ja arvoituksellinen, muttei liian pelottava. Voisin kuvitella, että elokuvana tästä saisi karmivan jumpscareilla, mutta lukiessa ei syke kyllä nouse. Pidän myös romanttisesta vivahteesta, joka on Iinan ja Aleksin välillä. Kirja on tosiaan niin hyvä, etten meiannut malttaa mennä ruokaa tekemään. Nyt on kuitenkin kanat uunissa ja voin taas hetkeksi uppoutua kirjan pariin. Toivottavasti en uppoudu niin, että kanat palavat uuniin.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

17.30. Sain luettua Valkoisen auran loppuun ja olen aivan hämmentynyt. Päälimmäinen ajatukseni on, että eihän se nyt noin voinut loppua! Kirja oli kyllä positiivinen yllätys sen suhteen, kuinka koukuttava ja jännittävä se oli. Luen kyllä enemmänkin Vänskää.

Seuraavaksi kirjaksi pitkän pohdinnan jälkeen valitsin omasta kirjahyllystä pitkään hyllynlämmitäjän olleen Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon. Haahtela kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotukset ovat korkealla lukuelämyksen suhteen.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Taukoni sovittujen menojen takia alkoi eilen 18 aikaan ja kesti 22 asti. Olin niin väsynyt, että jaksoin illalla lukea vain 62 sivua Haahtelan kirjaa, kunnes nukahdin. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen on hyvä jatkaa lukemista. Naiset katsovat vastavaloon vaikuttaa hyvältä, juuri sellainen kirja Haahtelalalta, mistä pidän.

------------------------------------------------------------------------------------------------------

11.50 Sain luettua Naiset katsovat vastavaloon loppuun. Pidin lukemastani ja Haahtelan minimalistisesta tyylistä kirjoittaa, kuitenkin niin että rivien väliin pinnan alle jää lukijalle paljon oman tulkinnan varaan asioita, jotka täydentävät tarinaa. Ihana Haahtela!

Seuraavaksi kirjaksi, pitkän pohdinnan jälkeen, valitsin Marko Hautalan Kuiskaavan tytön.  Selailin hieman Goodreadsin arvosteluja kirjasta ja odotan hyytävää kyytiä. Ehkäpä kirja saa niskakarvani pystyyn. En ole aiemmin lukenut Hautalaa, vaikka tarkoitus on jo pitkään ollut. Varsinkin Kuokkamummo kiinnostaa, mutta kirjastossa oli vain tämä paikalla, joten päädyin aloittamaan tästä. Ensin kuitenkin lyhyt lounastauko ja sitten Hautalan pariin. Iiks, jännittää!!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------
 Luin Kuiskaavaa tytön ahmien lähes yhdeltä istumalta loppuun asti, niin koukuttava se oli. Käänsin viimeiset sivut klo. 16 maissa. En edes huomannut ajankulua, kun piti jo rientää autoon ja lähteä ajelemaan lastenhaku reissulle. Loput pari tuntia lukuaikaa käytin siis istuen autossa vänkärinä. Nappasin hopulla lähtiessä mukaani Claire Castillon Äidin pikku pyövelin, jossa oli 19 novellia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Muutamat ensimmäiset novellit jaksoin lukea suhteellisen innokkaasti, mutta hyvin pian Castillon hieman vinoutuneet ja omituisella huumorilla höystetyt novellit alkoivat tökkimään. Ne olivat makuuni liian ranskalaisia, en ole koskaan ollut ranskalaisen kirjallisuuden suuri ystävä. Vaikka jokainen novelli oli keskenään erilainen, tuntui että puolenvälin jälkeen oli nähnyt jo kaiken tarvittavan. Sain luettu novellikokoelman loppuun juuri ennen maratonin päättymistä ja olin tyytyväinen, että kirja vihdoin päättyi.

Nyt on mukava palata normaalin arkeen ja lukemis rytmiin. Onnistunut maratoni, mutta tämän illan taidan mielummin katsoa elokuvaa, kuin lukea. On meinaan ähky. Toisaalta kovasti jo pohdin, mihinkäs teokseen seuraavaksi tarttuisin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Extempore lukumaraton!



En ole saanut tilaisuutta osallistua blogistaniassa pyörineisiin lukumaratoneihin, sillä ne eivät oikein koskaan sovi kotiäidin almanakkaan. Mutta nyt viikonloppuna kaikki lapset ovat pois kotoa ja mieskin suurimman osan ajasta, niin  mikäs sen parempi sauma piettää pieni lukumaraton. Toki tämä pitää piettää soveltaen, sillä huomenna illalla on jo sovittua menoa neljäksi tunniksi. Tuntuisi ikävältä menettää se ajassa, joten siirrään sen 4h toiseen päähän maratonia.

Aloitan huomenna lukemaan klo. 14.00, koska pitää käydä ensin kirjastossa. En siis vielä tiedä edes mitä tulen maratoonilla lukemaan, omasta hyllystäkin löytyisi vaikka ja mitä potentiaalisia ehdokkaita, mutta kirjasto on pakko koluta ensin myös. Mennään huomenna siis aivan fiilis pohjalta. Maratoni keskeytyy huomenna klo. 18-22, mutta lopetan sen puolestaan sunnuntaina sitten klo. 18.00

Katsotaan mitä tulee luettua ja miten jaksan lukea. Huomenna maratonin alkaessa teen päivittyvän maraton postauksen, josta voi seurata extempore maratonin etenemistä.

Jos on muitakin, joilla on mahdollisuus osallistua nyt viikonloppuna extempore maratoniin ideana lukea fiilispohjalta ehkä vähän soveltaen 24h (toki pitää nukkua ja syödä välissä), niin ei kun mukaan vaan!