lauantai 31. maaliskuuta 2012

Päivi Alasalmi: Vainola

Kun nuori Laura Auer nai viikon tuntemisen jälkeen kartanonomistaja Lauri Vainolan, hän ei arvaakkaan kuinka yksinäinen ja ankea elämä häntä odottaa miehen suvun valtavassa graniittisessa jugendlinnassa. Linnan mailla, sokkeloisissa käytävissä ja ullakolla piileeksii kammottavia salaisuuksia, jotka paljastuessaan nostattaa sekä lukijan, että nuoren vaimon niskakarvat pystyyn.

Takakannessa luonnehditaan kirjaa vielä seuraavilla sanoilla. "Päivi Alasalmi viljelee taiten viihdekertomusten kliseitä ja kääntää ne häikäilemättä päälaelleen. Lukijalle on luvassa kiihdyttävää romantiikkaa, ladattua jännitystä ja kielellisesti kutkuttavaa kerrontaa. Hän kokee yllätyksen toisensa jälkeen ja vielä lopussa todellisen jymäytyksen." Kyllä, minä komppaan tätä pätkää ihan täysillä. En olisi itse osannut paremmin kuvata kirjaa ja sen sisältöä. 

Kliseitä, niitä pompsahti esiin kirjan sivuilla kuin sieniä sateella, mutta silti kirjailija oli osannut kääntää ne täysin nurinkurin. Normaalisti minua olisi alkanut ärsyttämään jossain vaiheessa kliseiden viljely, mutta kliseet olivat niin olennainen osa tätä kertomusta, etteivät ne haitanneet ollenkaan. Tämä kirja oli juonellisesti ja kliseineen päivineen, kuin kirjamaailman Scary Movie kauhuromanttisista kartanokertomuksista. Kuitenkaan en voisi luonnehtia tätä täysin vitsiksi tai oikeammin parodiaksi, koska tämä oli niin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu, että tunnen loukkaavani teosta työntämällä sen vain yhteen lokeroon. Mutta ehdottomasti teos kiikkuu uskottavuuden rajamailla ja varmastikkin aivan tarkoituksella.

Entäs loppuratkaisu sitten? Se veti ihan totaalisesti maton alta. Olin luonnehtinut päässäni lukemisen aikana monta monituista ratkaisua, jotka aina tarinan edetessä vesitettiin tai jokin seikka sai minut epäilemään. Kun olin jo varma loppuratkaisusta ja tyytynyt siihen, niin hups vain kirjailija vetää vielä kerran maton lukijan jalkojen alta. Yllätyksiä sivut siis kätkevät sisäänsä runsaasti. Itse oli ihan varma että Laura on vain mielisairas ja kuvitellut kaiken päänsä sisällä. En ole vieläkään täysin varma siittä oliko Laura ihan täysipäinen. Ja Lauri, niin mystinen, niin luotaantyötävä ja kammottava henkilö, jossa kuitenkin on havaittavissa hitusen inhimillisyyttä. Ehkäpä hänellä heittikin päässä ja pahemman kerran... vai oliko se sittenki Janne? Tai ehkäpä minä?

Kirjassa on myös paljon intertekstuaalisia viittauksia kartanoromaaneihin. Viittauksia on niin Kotiopettajattaren romaaniin, Jean Rhysin tuotantoon sekä Rebekkaan. Olen nyt innokaampi saamaan jostain käsiini Jean Rhysin Siintää Sargassomeri romaanin. Ja ennenkaikkea olen kiinnostunut lukemaan enemmänkin Alasalmen tuotantoa, sillä Vainola on minun ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Että vinkkejä vain mihin hänen teokseen kannattaa seuraavaksi tarttua? 

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5! Suosittelen kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kauhuromanttisista, hiukan parodisista kartanoromaaneista.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 1996
Sivuja: 252
Kansi: Heikki Kalliomaa

-Aletheia

perjantai 30. maaliskuuta 2012

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Taas jälleen kerran kirja, joka on saanut minut aivan ihastuksiin. Kannen teksti "pieni ihme kirjaksi" pitää mielestäni hyvin paikkansa, sillä minuun tämä on tehnyt syvän vaikutuksen. Kirja on surullinen ja koskettava sekä erittäin puhutteleva. Holokaustia on käsitelty minulle aivan uudesta näkökulmasta, nimittäin naiivin yhdeksänvuotiaan Bruno pojan näkökulmasta. Hän ei täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu ja pyrkii selittämään asioita itselleen lapsenomaisella tavalla. Silti lähestymistapa aiheeseen on kunnioittava.

Kirjassa seurataan siis yhdeksänvuotiaan Bruno pojan elämää. Hän joutuu muuttamaan hienosta Berliinin kodistaan, jossa on viisi kerrosta ja liukukaiteet, pois perheensä kanssa. He muuttavat Aus-vitsiin, jonne Hilleri on komentanut perheen Isän töihin, koska Hillerillä on suuria suunnitelmia Isän varalle. Aluksi talo on Brunosta mitä kamalin, vain kolme kerrosta eikä yhtään ystävää kenen kanssa leikkiä. Takapihallakin on vain korkea aita, melkein yhtä korkea kuin talo, ja sen päässä on paljon piikkilankaa. Sen takana on satoja ihmisiä, jotka saavat kulkea raidallisessa pyjamassa päivästä toiseen ja paljon lapsia, joiden kanssa voisi leikkiä. Eräänä päivänä löytöretkeillessään Bruno löytää aidan viereltä pojan istumasta, ja myös hänellä on raidallinen pyjama yllään. Poikien välille kehkeytyy ystävyys, josta on parempi olla kertomatta kenellekkään.

Natsit ja holokausti on asia, joka koskettaa aina, luki sitä mistä näkökulmasta tahansa. Kirjan lähestymistapa tähän rankkaan ja karuun aiheeseen on pehmeämpi sekä kepeämpi juuri Brunon naiviuden ja lapsekkuuden myötä. Jopa uudet luvutkin alkoivat niinkuin monissa lastenkirjoissa esim. Luku 1 Bruno kuulee uutisen. Monissa romaaneissa luvuilla ei ole nimiä vaan pelkät numerot tai luvun nimi on pelkästään yksi ainut sana. Eli tyyliltään ja kerronnaltaan Poika raidallisessa pyjamassa muistuttaa lastenkirjaa, mutta sitä se ei missään nimessä kuitenkaan ole.

Inhottavia tapahtumia ei ole kuvattu, lukijan annetaan ymmärtää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta itse väkivaltaista tai epämielyttäviä tapahtumia ei kuvata sanoin, vaan se jätetään avoimesti roikkumaan ilmaan. Lukija saa itse muotoilla mielikuvan tapahtumasta annettujen vihjeiden perusteella, ja lukija tietää sekä ymmärtää tapahtumista koko ajan enemmän kuin Bruno. Yksityiskohdilla ei ahdisteta lukijaa ja näin saksalaispojan tarina on etusijalla historian tapahtumien häilyessä taka-alalla, mutta kuitenkin suuressa roolissa.

Joskus Brunon tietämättömyys ympärillä tapahtuvista asioista oli jopa hieman ärsyttävää, mutta se oli tehokas keino, jolla vaikutetaan lukijaan. Todellisuudessa monet natsilapset olivat hyvinkin tietoisia juutalaisista ja isänmaallisuudesta propagandan takia. Jo pelkästään kouluissa levitettiin propagandaa tehokkaasti. Siksi tämä tietämättömyys tuntui mielestäni epäuskottavalta, ainakin yhdeksänvanhalle pojalle. Bruno on kuitenkin herttainen, hieman itsekäs ja ystävällinen lapsi, joka kaipaa ystävää. Siksi hän kiintyykin nopeasti poikaan aidan toisella puolella, eikä kyseenalaista mitään mitä poika hänelle kertoo tai kun hän näkee pojan ulkomuodon riutuvan.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5!

Ikkunat auki Eurooppaan: Puola

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar Kustannus
Alkuteos: The boy in the striped pyjamas
Suomentaja: Laura Beck
Ilmestynyt: 2009
Sivuja: 206

-Aletheia

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Muriel Barbery: Siilin Eleganssi

Tästä teoksesta on puhuttu niin paljon  ja se tuntui hyppivän silmilleni milloin mistäkin. Pakkohan se oli saada tietää, mistä niin kamalasti puhutaan. Odotukseni teosta kohtaan oli melkoisen korkealla, koska tätä niin paljon minulle ylistettiin. Täytyy nyt vain kuitenkin myöntää ettei tämä minuun uponnut alkuunkaan. Ymmärrän kyllä miksi jotkut varmasti pitävät tästä valtavasti; paljon filosofista pohdintaa elämästä ja paljon henkilöiden sisäistä monologia. Puuh, kuinka puuduttavia jotkut monologit olivatkaan, oli ihan pakko hyppiä useita kohtia yli!

Kirjassa seurataan kahta yksinäistä sielua. Renée Michel on hienon talon ovenvartijarouva. Hän antaa talon hienojen ja rikkaiden asukkaiden uskoa, että hän on ihan tavallinen ja typerä ovenvartija, joka pyrkii olemaan kuin ei olisikaan. Todellisuudessa hänen elämänsä suurimpia nautintoja on kulttuurinharrastaminen. Kukaan koppavista talonasukkaista ei edes osaa arvata hänen olevan sivistyneempi ja viisaampi kuin yksikään heistä. 
Paloma Josse on 12-vuotias rikkaan perheen tytär, joka asuu ovenvartijarouvaa useita kerroksia ylempänä. Paloma on omiin oloihinsa vetäytynyt pohdiskelija, joka tietää joutuvansa itsekkin vääjäämättä tyhjänpäiväiseen porvarilliseen kultakalamaljaan. Hän ei kuitenkaan suostu alistumaan tähän kohtaloon, vaan hän tekee päätöksen: kolmetoistavuotiassyntymäpäivänä hän tekee itsemurhan ja sytyttää samalla perheen luksusasunnon palamaan.

Kun taloon muuttaa japanilainen herra Kakuro Ozu kummankin yksinäisensielun elämä muuttuu. Herra Ozu näkee että siilin piikkien alla pilee jotain ainutlaatuista ja kaunista.

Minun makuuni kirja viljeli liikaa filosofisia mietintöjään, mutta olisikohan kirjailijan filosofian opettaja taustalla tekemistä tämän asian kanssa? Rikkaista ihmisistä annetaan stereotyyppinen koppava snobi kuva. Lähes jokainen talon monista, rikkaista asukkaista oli inhottava, itsekäs, typerä, koppava tai muuten vain kummallinen. Ainoat "viisaat" olivat Renée, Kakuro ja Paloma. Ei oikein uskottavaa, mielestäni ainakaan. Minulla meni monesti nämä naapurit aivan sekaisin, enkä ollut alkuunkaan kärryllä kuka oli kukin ja teki mitä ja miksi... Tämä kertoo ehkä sen etten jaksanut keskittyä kirjaan täysipainoisesti, vaan harhauduin useasti harhapoluille mietiskelemään omiani.

Oli kirjassa hyviäkin kohtia ja välillä sai nauraakin näille pohdinnoille. Tarkoituksenahan on kuvata luokka- ja yhteiskuntaeroja sekä samalla elämän kauneutta että rumuutta. Silti juoni jäi mielestäni laimeaksi. Vaikka halusinkin koko ajan tietää toteuttaako Paloma suuren suunnitelmansa, silti tiesin koko ajan miten loppujen lopuksi käy. Renéen kohtalo tuli minulle kyllä yllätyksenä, se olikin mielestäni juonen korkein nousukohta. Kakuron saapumista odottelin kauan aikaa, kiinnostihan minua tietää millainen henkilöhahmo hän on ja miten hän muuttaa päähenkilöiden elämää. Silti sekin jäi laimeaksi. Odotin jotain paljon suurieleisempää, ainakin takakannen perusteella.

No, henkilöistä sitten. Siis anteeksi, mutta miksi pitää esittää tyhmempää kuin onkaan? Miksi pitää kutsua kissaa salanimellä, ettei kukaan arvaa että se on nimetty Leo Tolstoin mukaan? Mitä haittaa siittä on jos maailma tietää sinun arvostavan kyseistä kirjailijaa? Kuinkahan montaa asukasta olisi todellisessa elämässä kiinnostanut mitä ovenvartijarouva lukee vapaa-ajallaan? Anna Karenina on yksi maailman  tunnetuimmista klassikkoteoksista, aika moni erilainen ihminen sen on lukenut. Mielestäni Renéen ajatuksenjuoksu ja maailmankuva muistutti välillä jo mielisairautta, neuroottisuutta ja pakko-oireilua. Palomakin jäi mielestäni jotenkin epärealistiseksi hahmoksi. En osannut kuvitella häntä hetkeäkään vain 12-vuotiaana koulutyttönä, hän oli minun silmissäni paljon vanhemman ja kypsemmän oloinen. Ajattelin hänen olevan vähintään 15-16-vuotias, kunnes muistin hänen olevan vain 12-vuotias.

Kirjan lyhyet luvut olivat iso plussa, se nopeutti lukemista huomattavasti. Vaikka filosofia ja elämänviisaudet puolestaan hidastivat sitä, ihan kyllästymiseen asti. Renéen ja Paloman osiot oli eroteltu erilaisilla fonteilla, jottei sekaannuksia kertojien välillä sattuisi. Sehän se tästä olisi vielä puuttunut, kun ei tiedä kuka on taas äänessä. Kuitenkin kieli oli kaunista ja huumoria oli mukana, ilman näitä kahta seikkaa olisin varmasti lopettanut lukemisen melko nopeasti, olisi ollut puolta puuduttavampi lukukokemus! Mutta kuten jossain törmäsin lausahdukseen tätä kirjaa koskien: ei filosofiset pohdinnat tee hömpästä yhtään parempaa. Olen samaa mieltä!

En osaa oikein muuta sanoa tästä. Toivon vain ettei Ranskassa ole enään oikeasti noin räikeät luokkaerot, aivankuin olisi eletty 1900-luvun alkupuolta... Sain kirjan kuitenkin luettua loppuun, vaikka tuntui että itse tapahtumia sai odottaa sivutolkulla. Ensimmäinen puolisko kun enimmäkseen pohjustetaan päähenkilöitä ja heidän ajatusmaailmaansa. Ei ollut minun kirja, mutta jollekkin muulle tämä on varmasti suurenmoinen lukukokemus. Tästä kirjasta voi varmasti löytää paljon elementtejä, jotka ovat itselle lähellä sydäntä.

Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Alkuteos: L'Élégance du hérisson
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Sivuja: 374

-Aletheia

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Mika Waltari: Ihmeellinen Joosef

Elämäni toinen Waltari ja tällä kertaa jopa pidin lukemastani. Ensimmäinen Waltarini oli Mikael Karvajalka, josta en niinkään pitänyt ja sen loppuun lukeminen oli mahdotonta puurtamista minulle. En antanut itselleni periksi, että olisin jättänyt kirjan kesken tai että olisin alkanut lukea rinnalla toista kirjaa. No, ehkä annan joskus Karvajalalle toisen mahdollisuuden enkä yritäkkään ahmaista sitä kerta heitolla, vaan pureksin sen pienemmissä erissä. Ainakin tämä  kirja on nyt  rohkaissut minua tarttumaan lisää Waltarin tuotantoon. Sillä, tästä romanttisesta viihderomaanista, joka on julkaistu 1938 pidin ja paljon. Waltari on kirjoittanut Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkalua salanimellä M. Ritvala ja se on sovellettu myös näytelmäksi.

Karin Lauraeus on elämäänsä kyllästynyt ja hemmoteltu nuori nainen. Hänen perheensä elää yltäkylläisyydessä, eikä perheen lapsilla ole pulaa mistään, sillä isi maksaa kaiken. Karinin elämä koostuu muodikkaiden ystävien kanssa seurustelusta sekä kahviloissa istuskelusta, ja hän seilaa elämässään ilman päämäärää. Eräänä toukokuisena kevätpäivänä hän törmää Joosefiin ja siittä alkaa seikkailu, jonka säveltäjänä on tuo ihmeellinen maisteri Joosef Huttunen. Mies eroaa ajatuksiltaan ja tavoiltaan hienostuneesta Karinista kuin yö päivästä. Tämä maisteri on Karinin mielestä: " lapsi, hullu, narri, petkuttaja ja maailman ihanin mies". Karin saa juoniteltua Joosefin hänen veljensä kesäopettajaksi perheen kesähuvilalle maalle ja edessä on huima kesä, jollaista Karin ei ole koskaan aikaisemmin kokenut.

Ensimmäistä kertaa Waltari on käyttänyt romaanissaan päänhenkilönä naista, tai ainakin näin useampi nettilähde minulle kertoo. Onnistunut päähenkilö, vaikka  Lauraeuksen perhe onkin melko tyypillinen tämän ajan viihderomaani kirjallisuudelle. Äiti on hienostunut topakka nainen, joka rakastaa puhua omista vaivoistaan ja pyörittää perheen taloutta vakavalla otteella, isä on lempeä, mutta armottomasti tossun alla ja vetäytyy mieluusti omien harrastustensa pariin, perheen poika on holtiton ja kokeilee rajojaan. Kirjassa seurataan Karinin henkistäkasvua ja suhdetta epätavalliseen Joosefiin. Joosef on seikkailija ja hieman vinksahtanut köyhä tiedemies, ja juuri tämä normista poikkeavuus vetoaa Kariniin ja saa hänen päänsä pyörälle.

Luvassa on hienovaraista ja kutkuttavaa romantiikkaa sekä huumoria, joka on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Ihmeellinen Joosef on kerrassaan niin hyväntuulinen ja hauska romaani, että  se saa lukijan hetkessä imaistua mukaansa hyväntuuliseen maailmaansa. Kerronta on siis mukaansatempaavaa ja taidokasta, eikä kirjan lukemiseen mene kauaa aikaa. Olisin jopa toivonut sen jatkuvan hieman pidempään. Ei tämä kuitenkaan ole mikään mestariteos, vaan kevyt ja viihteellinen romaani. Ehkei kirjailijatkaan jaksa aina viljellä vakavia ja puhuttelevia romaaneja, vaan hekin tarvitsevat joskus tilaa niin sanotusti revitellä ja vaihtaa kevyemmän vaihteen päälle.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: WSOY
Julkaistu ensikerran 1938
Viides painos - painovuosi 2002
Sivuja: 217

-Aletheia



lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kirjasto on vaarallinen paikka...

... siellä iskee ahneus ja suuruden hulluus. Menin taas vain palauttamaan kirjoja ja lupasin itselleni etten lainaa mitään ennen kuin olen saanut luettua edelliset lainat. Minulla odotti hyllyssä lukemista; Päivi Alasalmen Vainola, Marja Björkin Posliini, Geraldine Brooksin Kirjan kansa, Ildefonso Falconen Merten katedraali, Riikka Pulkkisen Raja, Kathryn Stockettin Piiat, Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle ja Mika Waltarin Felix Onnellinen. Eli aivan nokko luettavaa ainakin pariksi viikoksi. Kaiken lisäksi koulutehtävätkin lähdekirjallisuuksineen odottelevat tekijäänsä.

No, palautin kirjat ja satuin vilkaisemaan palautettujen hyllyä - jospa siellä olisi jotain, jota olen yrittänyt saada käsiini jo jonkun tovin. Vilkaisen ihan vain pikaisesti ja sitten lähden pois, sitä paitsi eihän yksi tai kaksi kirjaa mitään haittaa...

 "Pari" kirjaa sieltä tarttuikin mukaan; Mikko Rimmisen Nenäpäivä, Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, Kaari Utrion Rakas Henrietta ja Pirjo Tuomisen Täydellinen nainen. 

Palautettujen vieressä on Uutus -teline, ja ah ja voi, siellähän oli myös pari kiinnostavaa teosta, jotka on pakko napata mukaan, jos niitä ei seuraavalla vierailulla olekkaan siellä. Kylläpä varmasti jäisi harmittamaan, jos jättäisin niin hyvän tilaisuuden käyttämättä. Enkä millään jaksaisi alkaa varailemaankaan teoksia, niitä kun saa välillä jonottaa useita viikkoja ja kun se maksaakin, jopa kokonaisen euron. Sillähän saa jo vaikka ja mitä, ja jos useampia alkaa varailemaan niin siittä kertyy nopsaan useampi euro. Olen siis itselle selittelyn mestari. Uutuus-telineestä siis lähti koriin seuraavat: Joel Haahtelan Traumbach ja Markus Nummen Karkkipäivä.

Jostain kumman syystä löydän itseni harhailemasta romaani osastolla, vaikka kori painaa jo ihan tarpeeksi. Mutta hulluus on iskenyt ja olen kyltymätön. Haluan taas lukea kaikki maailman hyvät kirjat ja ilmeisesti kerralla. Kun saan hillittyä itseni kori on jo niin täynä, että pelkään rivan irtoavan liitoksistaan. Pari kirjaa tipahtaa jalkoihin matkalla lainauspisteelle ja puhisten nostan ne kainaloon. Laukkukin pyörii edessä ja kuumakin on. Tunnen pienen punan nousevan poskille, kun lastaan kirjoja lainauspisteen mukavalle naiselle. Hän hymyilee ja tuntuu muistavan minut. Varmaan ajattelee että tuo tyttö vielä joku kaunis päivä rikkoo meidän korin, kun aina se raahaa selkä vääränä kirjoja. Tulee sellainen tunne, että pakko sanoa jotain ja mutisen epämääräisesti jotain siittä että taisi taas iskeä ahneus, mutta kun ei malta jättää lainaamattakaan. Mukava nainen toteaa, että tietää tunteen - todennäköisestihän ne on lainassa seuraavalla kerralla. "Aivan niin" sanon ja nyökyttelen päätä samalla kun yritän kuumeisesti miettiä mihin tungen neljä kirjaa, jotka ei mahdu kirjastokassiin. Paiskaan ne laukkuun ja lähden selkä vääränä raahaamaan kirjoja autolle, joka on liian kaukana. Autossa mieheni katsoo minua tietävästi ja puistelee päätään tokaisten samalla: "Vai että lähdit sinä palauttamaan kirjoja."


Romaani osastolta lainasin: Scott F. Fitzgeraldin Yö on heillä, Claudie Gallayn Tyrskyt, Joel Haahtelan Elena, Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna, Carita Forsgrenin Kolmeen kuun kuningatar, Susanna Alakosken Sikalat, Susan Abulhawan Jeninin aamut, Margaret Atwoodin Oryx ja Crake, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili, Gustave Flaubertin Rouva Bovary, Johan Bargumin Syyskesä ja Aapelin Pikku Pietarin piha.

Nyt on kuitenki hyvä mieli, kuten aina kun on tehnyt hyviä ja mielenkiintoisia löytöjä kirjastosta. 

P.S. Pahoittelen kuvanlaatua, olen hukannut tällä kertaa kameran akun, joten jouduin tyytymään iPhonen kameraan, joka kaikista ylistelyista huolimatta on surkea.

P. P. S. Tulossa on nyt muutama arvostelu kirjoista, jotka olen ehtinyt lukemaan tai kuuntelemaan. Julkaisut laahaa hieman perässä, kun en raski kaikkea julkaista kerralla. Julkaisua odottaa ainakin Ihmeellinen Joosef, Siilin Eleganssi, Poika raidallisessa pyjamassa ja Viiniä keittiössä.

-Aletheia

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Oh vau, voiko tässä enään paljon muuta sanoa... Niin vähän sivuja, mutta niin paljon sisältöä. Vielä kauan lukemisen jälkeenkin tulen varmasti pohtimaan tämän kirjan henkilöiden kohtaloa ja sitä mikä on totuus. Tämä kirja on ehdottomasti pakko saada omaan hyllyyn, jotta voin palata uudestaan sen pariin, ikään kuin tarkistaakseni, että ymmärsinkö ensimmäisellä kerralla kaiken varmasti oikein. Oliko se oikeasti niin häkellyttävän hieno teos. Haluan myös ehdottomasti tutustua Bargumin muuhunkin tuotantoon.

Olof ja Harald päättävät lähteä vielä viimeisen kerran purjehtimaan ennen talven saapumista. Olof ja Harald eivät ole kuitenkaan ystäviä, he eivät ole puhuneet toisilleen juuri sanaakaan vuosiin. Suurin syy tähän on nainen, Elin, jota kumpikin on rakastanut, mutta lisäksi  heillä on muitakin menneisyyden sotkuja selvitettävänä. Tältä syyspurjehdukselta vain toinen miehistä palaa kotisatamaan. Pian Olofin oven takana kolkuttelee rikoskomissario kollegoineen ja tivaa tapahtuminen kulkua. Harald on jättänyt jälkeensä kirjeen ja tapahtumien kulussa on mukana myös ase, jossa on vain molempien miehien sormen jäljet.

Arvoituksellinen on sana, joka kuvaa parhaiten tätä teosta. Lukija saa itse omiin käsiinsä valtuudet päättää mitä uskoo, onko kysessä murha, onnettomuus vai itsemurha. Arvoituksellisuus pitää huolen siittä, että tämä tarina jää häilymään lukijan mielenperukoille kauaksi aikaa. Kuten aiemmin mainitsin, haluan palata tämän pariin vielä uudestaan ja uudestaan. Haluan tietää ymmärsinkö kaiken oikein ja huomaanko sen kuka puhuu totta ja kuka ei. Haluan oppia ymmärtämään kuka Elin oli ja haluan pureutua syvämmälle rivien väliin, mitä ensimmäisellä lukukerralla pääsin.

Lyhykäisyydessää tämä pienoisromaani kertoi tiheästi ja lyhyesti tärkeistä asioista inhimillisesti, ja tulee näin olemaan aina jollakin tavalla ajankohtainen lukukokemus. Syyspurjehdus käsittelee asioita menneisyydessä ja nykyisyydessä Aluksi saa käsityksen, että kyse on perinteisestä kolmiodraamasta ja mustasukkaisuudesta, mutta pian saa huomata sivujen kätkevän sisäänsä paljon muutakin. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja tarina on todella monikerroksinen sekä kertojaratkaisu on hykerryttävä. Aluksi Olof saa puheenvuoron ja kertoo komisarioille oman näkemyksensä tapahtumista ja toisessa osiossa Harald kertoo oman näkemyksensä kirjeessä, jonka on jättänyt jälkeensä. Vaikka juonen perusteella saattaisi ymmärtää, että kyseessä on dekkari, sitä Syyspurjehdus ei kuitenkaan ole.

Olin aluksi hämilläni kertoja-asettelusta ja en meinannut ensin saada kiinni kuka puhui. Pian kuitenkin pääsin tyyliin kiinni, eikä se enään tuottanut vaikeuksia. Olisin varmasti saanut kirjasta enemmän irti jos ymmärtäisin purjehdussanastoa, mutta en antanut tietämättömyyteni häiritä lukukokemusta. Kieli oli kaunista ja kuvailevaa, varsinkin kuvaukset merimaisemista. 

Miehenikin innostui lukemaan tämän juurikin mainitsemani arvoituksellisuuden takia. Uskon ja tiedän myös tämän pienoisromaanin kolahtavan hänellekkin. Syyspurjehdus on kuin meri, jonka ympärillä tarina tiivisti pyörii. Se on pinnalta tyyni, mutta pinnan alla kuohuu ja kohisee. Suosittelen tätä jälleen kaikille muillekkin, lukekaa, lukekaa, lukekaa. Hehkutan hirveästi, mutta ihan mahtava lukukokemus!

Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä!  

Tietoa kirjasta:
Kustannusyhtiö: Tammi
Ilmestynyt: 2012
Suomentanut: Marja Kyrö
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 120

-Aletheia


keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat

Nostradamuksen aikakirjat on Da Vinci koodin tyylinen mysteerikirja, jossa vihjeitä seuraten metsästetään Nostradamuksen kadonneita ennustuksia. Kuten Da Vinci koodissakin, myös tässä teoksessa on rohkean päähenkilön lisäksi piinkova poliisi ja huomiota herättävän näköinen pahis.

Tarina saa alkunsa kun mustalainen Babel Samana ilmoittaa lehdessä kauppaavansa Nostradamuksen kadonneita säkeitä. Säkeistä kiinnostuu niin englantilais-ranskalainen kirjailija Adam Sabir, joka haluaa saavuttaa mainetta ja kunniaa ensimmäisenä ihmisenä, joka julkaisee nämä kuuluisat säkeet sekä entinen muukalaislegioonalainen Bale, joka on valmis eliminoimaan jokaisen, joka on hänen esteenään säkeiden saamisessa.

Tästä alkaa ajojahti ja mukaan seikkailuun sekoittuvat tiiviisti surmansa saaneen Babelin sisko Yola sekä hänen serkkunsa Alexis. Yhdessä Adam, Yola ja Alexis seuraavat vihjeitä kirkkojen kryptistä toiseen kannoillaan Bale sekä poliisit.

Huimaavan jännittävä seikkailu loppujen lopuksi, vaikka harkitsin alussa kesken jättämistä. Minuun ei oikein iskenyt verta tihkuvat kidutus kohtaukset, jossa uhri taittaa itse itseltään niskansa nurin. Onko sellainen oikeasti edes mahdollista? Päätin kuitenkin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden, koska minua kiinnosti loppuratkaisu. Siispä hypin ällötävimmät väkivaltakohtaukset ylitse ja pian huomasin tarinan imaisseen minut mukaansa. Erityisen mielenkiintoisen lisän toi mustalaiskulttuurin runsas kuvaus, jotka kirjailijan mukaan on totta. Hän mainitsee kuitenkin, että on sekoittanut useiden heimojen tapoja keskenään. Mielenkiintoista kuitenkin, lisäksi kirjailija tarjoili mielenkiintoisia yksityiskohtia historiasta ja Nostradamuksen menneisyydestä. Reading on yksi tunnetuimmista Nostradamuksen tutkijoista, joten taustatiedot ovat ainakin kohdallaan. 

Odotin kuitenkin enemmän historiaa ja vähemmän takaa-ajoa, tappelua sekä ammuskelua. Näiden elementtien vuoksi suosittelin tätä teosta lämpimästi miehelleni, johon tälläinen hollywood -tyylinen action -henkisyys varmasti uppoaa paremmin kuin minuun. Teoksessa oli paljon utopisen yliampuvia sekä epäuskottavia kohtauksia ja pahis varsinkin tuntui melkoisen epäinhimillisesltä, tunteita kuohuttavalta rambolta. Vieläkin puistattaa kun ajattelenkin koko henkilöä! 

Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan trilogian seuraavatkin osat. Kaikista huonoistapuolistaan huolimatta tämä oli viihdyttävä ja jännittävä lukukokemus, joka parani hurjasti loppua kohden.  Kuten aikaisemmin mainitsin, Nostradamuksen aikakirjat kulkee Da Vinci koodin jalanjäljissä ja moni, joka on pitänyt Dan Brownin kirjoista varmasti pitää myös tästä kirjasta, vaikkei tämä missään nimessä yllä Brownin tasolle. Innolla odotan, mitä seuraavat osat pitävät sisällään. Ehkä lisää maailmanlopun ennustuksia, ainakin nimistä päätellen. Itse en ainakaan jaksa uskoa maailmanlopun ennustuksiin, mutta luenkin kirjoja täysin fiktiona.

The Antichrist -trilogia:
Nostradamuksen aikakirjat
Maya-ennustus
The Third Antichrist

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

-Aletheia

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Hyvän mielen haaste




Katri La petite letrice -blogista  ja muutama muu ihana bloggari kehoitti bloggaajia, joita ei ole vielä haastettu, tekemään tämän haasteen.  Rohkaistuin ja päätin itsekkin listata 10 asiaa, jotka tuottavat tai tuovat mielihyvää minulle. Näin uunituoreena bloggarina en ole henkilönä kovinkaan tuttu monelle lukijoille, joten ehkäpä tämä antaa lisää pieniä tiedon murusia siittä, millainen ihminen nimimerkin Aletheia takana riehuu.

1. Kirjat. En voi kylliksi korostaa sitä kuinka paljon rakastan kirjoja. Minun voi kuulla monesti tokaisevan: "Harmi, kun en ehdi elämäni aikana lukea kaikkia hyviä kirjoja, joita maailma on pullollaan". Rakastan kirjojen tuoksua (varsinkin vanhojen), niiden ulkonäköä, olemusta ja kaikkea! Pidän myös siittä kun saan uuden kirjan omaan pikku kirjastooni.

2. Koirat. Olen kasvanut koirien keskellä, enkä osaa elää ilman lemmikkiä. Tällä hetkellä päiviäni ilahduttaa vähän päälle vuoden ikäinen sekarotuinen Sisu, joka on kertakaikkiaan ihana. Minun koti ei ole koti ilman tassujen töminää!

3. Tee. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin rauhoittua pitkän päivän jälkeen sohvan nurkkaan höyryävä teemuki kädessä.

4. Ystävät. Hyvät ystävät ovat kuin rintsikat, vaikea löytää, tukee oikeissa paikoissa ja on lähellä sydäntä.

5. Poikaystävä. Se minun parempi puolisko, se saa minut hymyilemään vaikka kaikki muu menisikin ihan päin seiniä.

6. Maha-asukki. Kesää kovasti odotellessa, kunnes pieni lukutoukka tulee sulostuttamaan meidän elämää.

7. Sauna. Meidän pikku perheessä on kaksi kovaa saunojaa, minä ja Sisu.

8. Aurinko. Odotan kesää innolla, jotta voin tuntea taas auringon hyväilevän lämmön iholla, aah. Olen ollut yhtä hymyä, nyt kevät auringon paistaessa ja sen kimmeltäessä sulavalla hangella.

9. Suklaa. Nam nam, minun heikkous. 

10. Hyvä ruoka, parempi mieli ja kokkaus on terapiaa!

Siinäpä 10 asiaa, jotka nyt ensimmäisenä tuli mieleen. Minä haastan muiden jalan jäljissä kaikki semmoiset ottamaan osaa haasteeseen, jotka eivät vielä ole tätä tehneet. Hyvää mieltä tuovien asioiden miettiminenkin sai ainakin minut hyvälle tuulelle.

(Ohohoo, olin ihan kokonaan unohtanut julkaista tämän, mutta koska näin paljon vaivaa miettiessäni vain 10 asiaa, niin julkaisen nyt tämän vähän jälki junassa. :D )

Ihanan hyvää ja kevätaurinkoista mieltä kaikille! :)

-Aletheia

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

TBR100

Kirjava Kammarin Karoliina oli tehnyt blogissaan TBR100-listauksen. Listahulluna minäkin innostuin tekemään omani. Tarkoituksen on listata 100 kirjaa, jotka ovat omalla lukulistalla. Karoliina oli asettanut omalle haasteelleen aikarajaksi 3,5 vuotta, mutta itse olen realistisempi ja asetan tavoitteeksi 5 vuotta. Jääpähän aikaa lukea muutakin kuin listan kirjoja.

1. Ian McEwan: Vieraan turva
2. Charles Dickens: Oliver Twist
3. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
4. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
5. Isabel Allende: Henkien talo
6. Sarah Waters: Vieras kartanossa
7. Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
8. Michael Cunningham: Tunnit
9. Lionel Shriver: Poikani Kevin
10. Claudie Gallay: Tyrskyt
11. Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
12. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
13. Hanif Kureish: Esikaupunkien Buddha
14. Riikka Pulkkinen: Raja
15. Mary Anne Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
16. Virginia Woolf: Mrs Dalloway
17.Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
18. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
19. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
20. Maria Jotuni: Huojuva talo
21. Colleen McCullough: Okalinnut
22. Hilja Valtonen: Vaimoke
23. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
24. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
25. Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
26. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla I-III
27. Jan Guillou: Pahuus
28. Susan Fletcher: Noidan rippi
29. Bret Easton Ellis: Amerikan psyko
30. William Makepeace Thackeray: Turhuuden turuilla
31. J. D Salinger: Sieppari ruispellossa
32. George R. R. Martin: Valtaistuinpeli
33. William Golding: Kärpästen herra
34. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
35. Oscar Wilde: Doria Grayn muotokuva
36. Deborah Rodriguez: Kabulin kauneuskoulu
37. Miikka Nousiainen: Vadelmavene pakolainen
38. Suzanne Collins: Nälkäpeli
39. Jennifer Lee Carrel: Sheakpearen salaisuus
40. Margaret Arwood: Oryx ja Crake
41. Peter Franzen: Tumman veden päällä
42. Doris Lessing: Viides lapsi
43. Jari Tervo: Layla
44. Markus Nummi: Karkkipäivä
45. Per Peterson: Hevosvarkaat
46. Mario Vargas Llosa: Keltin uni
47. Inna Patrakova: Naapurit
48. Hilary Mantel: Susipalatsi
49. Helen Walsh: Englantilainen tradegia
50. Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
51. John Irwin: Garpin maailma
52. Boel West: Tove Jansson
53. Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
54. Anne Rice: Veren vangit
55. Kjel Westö: Missä kuljimme kerran
56. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
57. Carita Forsgren: Auringon kehrä
58. Emma Donoghue: Huone
59. Kate Morton: Paluu Rivertoniin
60. John Irving: Kaikki isäni hotellit
61. Torey Hayden: Häkkipoika
62. Johan Bargum: Syyskesä
63. Haruki Murakami: Kafka rannalla
64. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
65. Milla Keränen: Sisilian ruusu
66. Leo Tolstoi: Anna Karenina
67. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
68. Elif Shafak: Kirottu Istanbul
69. Joanne Harris: Sinisilmä
70. Simon Lelic: Laitos
71. Rosamund Lupton: Sisar
72. Tess Gerritsen: Luutarha
73. Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
74. David Safier: Huono Karma
75. Camilla Läckberg: Merenneito
76. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
77. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
78. Eve Hietamis: Yösyöttö
79. Miina Supinen: Liha tottelee kuria
80. Richard Bach: Lokki Joonatan
81. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
82. Jules Verne: Matka maailman ympäri 80 päivässä
83. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
84. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
85. Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
86.  Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
87. Fabio Geda: Krokotiilimeri
89. Mika Pekkola: Aamun kirkastus
90. Antonio Fogazzaro: Runoilijan salaisuus
91. Geert Kimpen: Kabbalisti
92. Julie Orringer: Näkymätön silta
93. Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta
94. Olli Jalonen: Poikakirja
95. Susan Abulhawa: Jeninin aamut
96. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
97. John Verdon: Numeropeli
98. Michael Ondaatje: Englantilainen potilas
99. Bernhard Shclink: Lukija
100. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

-Aletheia

torstai 15. maaliskuuta 2012

Chirs Cleave: Little Been tarina

Kun aukaisee Little Been tarinan kannen ja alkaa silmäilemään kansiliepeestä juonta, voi huomata jotain poikkeavaa. Juonen kuvaus alkaa tokaisulla, jossa todetaan ettei kirjan juonesta haluta paljastaa liikaa, ettei se pilaa lukukokemusta. Kaikki mitä annetaan tietää on se, että kirja kertoo kahdesta naisesta, Little Beestä ja Sarah O'Rourkesta. He kohtaavat kerran nigerialaisella rannalla tunnelmissa, joka jättää lähtemättömän jäljen kumpaankin. Kahden vuoden jälkeen heidän polkunsa kohtaavat uudestaan ja siitä tarina alkaa...

Liepeen kuvauksessa viimeisenä mainitaan, että luettuasi tämän kirjan haluat mahdollisesti kertoa lukemastasi ystävillesi, mutta pyydetään tekemään se paljastamatta liikaa juonesta. Olen uskollinen tälle kehoitukselle, sillä koin itse huiman lukukokemuksen, kun minulla ei ollut paljon esitietoa alkaessani lukemaan Little Beetä. Taidokas juoni ja mukaansatempaava kerronta pitää huolen siittä, että tarina imaisee lukijan mukaansa heti ensi metreiltä lähtien. Cleaven tyyli paljastaa lukijalle kaikki pieninä annoksina, pitää mielenkiintoa yllä tehokkaasti. Olen myös ihastuksissani kerronnan sanallisesta rikkaudesta. Suosikki kohdikseni kirjassa nousivat Little Been pohdinnat kuinka hän selittäisi länsimaalaisen elämäntyylin erikoisuuksia kotikylänsä tytöille.

Tätä kirjaa lukiessa ja lukemisen jälkeen ei voi olla pyörittelemättä mielessä maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan toista puolta. Me katselemme asiaa omalta kannalta, he tulevat tänne elelemään meidän verorahoilla ja eivät osaa elää meidän sääntöjemme mukaan - he ovat rasite. Onkohan monikaan ihminen oikeasti ajatellut asiaa näiden ihmisten näkökulmasta, jotka ovat tulleet vieraaseen maahan pakoon henkensä uhalla, koska omassa kotimaassa on liian vaarallista elää. Miksi leimaamme kaikki maahanmuuttajat ja pakolaiset muutamien huonosti käyttäytyvien yksilöiden perusteella? Jos aletaan miettimään, kyllä me niin "sivistyneet" valkoihoisetkin kykenemme samoihin rikoksiin ja vielä pahempaankin. Emme me silti leimaa toisiamme yhtä radikaalisti ja helpoin perustein. En ala kuitenkaan tästä asiasta täällä enempää paasaamaan, koska voisin paasata ja pyöritellä aihetta loputtomiin. Eli aihe oli ainakin minulle lähellä sydäntä ja puhutteli minua todella paljon. Tarinaan tutustuttua avautuvat silmät ainakin hetkeksi!

Tarinaa on kerrottu kahdesta näkökulmasta; Little Been, nuoren kovia kokeneen nigerialaistytön näkökulmasta ja Sarahin, aikuisen naistenlehden päätoimittajan ja perheen äidin näkökulmasta. Kerronta-asettelu toi hienon vertailu lähtökohdan näiden kahden naisen elämien eroavaisuuksiin ja kulttuurieroihin. Pidin eniten Little Been kertojanäkökulmasta, hän on ihastuttava ja vaikuttava hahmo, mutta en osaa sanoin kuvailla miksi. Hassua, sillä yleensä en jää sanattomaksi, ainakaan tällä tavalla. Ihastuin myös Sarahin pieneen Charlie poikaan, joka kuvittelee olevansa Batman ja pelastavansa maailman vihollisilta. Charlien lapsenomainen maailma tuo oman ulottuvuutensa tarinaan ja sen vaikuttavuuteen.

Minulla oli ennakko-odotukset tätä kirjaa kohtaan, koska tästä on puhuttu paljon. Lisäksi salailu juonesta tuntui aluksi minusta turhanpäiväiseltä mainoskikalta ja liioittelulta. Vähän matkaa luettuani olin erittäin iloisesti yllättynyt ja heitin ennakkokäsitykseni vauhdilla roskakoriin. Little Been tarina on myös sopivasti huumorilla höystetty ja Been kerrontaosuuksissa on erittäin teräviä huomioita erinäisistä asioista. Suosittelen kaikkia, jota eivät ole vielä tätä kirjaa lukeneet, lukemaan tämän! Itse tiedän jo pari ystävää, joille ajoin tätä suositella. Haluan heidän kokevan saman kirjallisen seikkailun kuin minä!

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!


Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

-Aletheia





tiistai 13. maaliskuuta 2012

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Tämä kirja on semmoinen, johon en osaisi tarttua kirjastossa tai kirjaostoksilla. Nyt tutustuttuani kirjablogien maailmaan, olen alkanut laajentamaan lukemisiani mukavuusalueen ulkopuolelle. Siksipä päätin antaa tilaisuuden tälle kotimaiselle teokselle. 

Sari Martikainen on kaunis leskeksi jäänyt yksinhuoltaja äiti, joka pyörittää työkseen rautakauppaa sekä toimii mökkitalkkarina yhdessä entisen anoppinsa kanssa. Sarin elämä sujuu rauhallisesti uomissaan kahden lapsen, anopin, teollisuusvartijaystävän Koikkiksen sekä maailman laiskimman koiran Rontin kanssa. Sarin elämä kuitenkin luistaa uomiltaan, kun rautakauppaan pyyhältää nuori ja vetävä Janne mukanaan salkku pullollaan pornokuvia. Kun asiakkaaksi tuppautuu vielä liskomainen mies, joka yrittää myrkyttää perheen koiran, on rauhallinen elämä mennyttä. Samaan aikaan Kärmeslän kaupunkia ravistelee mökkiryöstöjen aalto ja tunnettu paikallinen kunnallispolitiikko löydetään murhattuna kotoaan. Sari saa huomata käärmeen luikerrelleen paratiisiin.

En ole aikaisemmin lukenut kummankaan kirjailijan teoksia, joten minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjaa kohtaan. Osasin odottaa vain takakannen perusteella jotain kevyttä ja jännittävää. Nämä odotukset täyttyivät ainakin täysin. Rautasydän on jännittävä ja kevyt kirja, joka sopii parhaiten ns. välipalakirjaksi. Se on puoliksi dekkari ja puoliksi rakkausromaani, ja nämä kaksi on sekoitettu sujuvasti mukavaksi lukukokemukseksi. Mausteeksi on laitettu ripaus intohimoa,  kourallinen jännitystä sekä huumorin pirskahduksia.

Ajattelin, että kaksi kirjailijaa yhden tarinan takana ei voi olla mitään muuta kuin floppi. Leinonen ja Supinen ovat kuitenkin onnistuneet rakentamaan eheän tarinan. Odotin, että tekstistä olisi selkeästi erotettavissa kummankin kirjailijan käsiala, mutta mitään sellaista minä en ainakaan huomannut. Lukiessa voisi kuvitella, että kirjan on kirjoittanut yksi ja sama henkilö.

Rautasydän on nopea lukuinen, eikä minulla mennyt kuin parisen tuntia 221 sivun lukemiseen. Juoni etenee nopeasti ja koko kuvio alkaa purkautua nopeaan tahtiin lukijalle. Juoni on melko ennalta-arvattava ja henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi, mutta tulevat hyvin tutuiksi. Se kuitenkin sopii hyvin kirjan henkeen ja tarinaan, jossa ei ole tarkoitus porautua syvälle henkilöiden ajatusmaailmaan. Pikkukaupungin maalaisidyllinen miljöö oli juuri oikea tapahtumapaikka juonenkäänteille. Rautasydän on kotimainen viihdekirja, joka on hyvää seuraa junareissulle, rannalle, retkelle tai hyvää lääkettä lukujumin parantamiseen. 

Minut kirja sai hymyilemään ja nauramaan, mutta ennenkaikkea hyvälle tuulelle. On mukavaa välillä lukea jotain sellaista, jota ei tarvitse jäädä enempiä miettimään ja sivut vain soljuvat silmissä. Kun olin kerran päässyt hyppämään takakannessa mainitulle huvipuistoajelulle, en voinut hypätä siittä pois, ennenkuin viimeinen sivu oli käännetty. Uskoisin tämän sopivan monenlaisille lukijoille ja suosittelen rohkeasti tarttumaan tähän kirjaan. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5!

-Aletheia

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Antoine De Saint-Exupéry: Pikku Prinssi -äänikirja

Olen lukenut tämän joskus ala-asteella. En silloin ehkä oikein täysin ymmärtänyt kuinka hieno tämä tarina on. Se on filosofinen ja sai minut ainakin näin aikuisella iällä ajattelemaan asioita. Lapsena ajattelin tätä vain satuna tai tarinana, josta puhutaan paljon. En ymmärtänyt miksi tämä oli niin hieno ja erikoinen.

Nyt pienellä tähdellä asuva Pikku Prinssi on minusta ihanan sympaattinen ja hellyyttävä hahmo. Hänen tähdellään on kolme polven korkuista tulivuorta, joista yksi on sammunut sekä kukka, jolle Prinssi on rakentanut tuulensuojan. Hänen tähdellään on kuitenkin yksinäistä ja hän haluaa oppia enemmän, niinpä hän lähtee kiertomatkalle.

Tarinan kertojana on aikuinen mies, joka tapaa Pikku Prinssin Saharan erämaassa, tehtyään hätälaskun sinne lentokoneellaan. Hän muistelee kohtaamista tämän omalaatuisen pikkumiehen kanssa, joka ei koskaan vastannut hänelle esitettyihin kysymyksiin ja oli kotoisin toiselta tähdeltä. Pikku Prinssi kertoo hänelle kiertomatkastaan, jonka varrella hän on käynyt monella tähdellä ja törmännyt niillä mm. Kuninkaaseen, Liikemieheen, Turhamaiseen, Maantieteilijän, Lyhdynsytyttäjän sekä Juoppoon. Prinssi etsii itselleen ystävää, mutta sitä ei ole löytynyt muilta tähdiltä, mutta ehkä se löytyy maasta?

"Maa ei ole mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuna myös neekerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisinsanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä."

Uskon etteivät monet lapset osaa tätä pitää kovin ihmeellisenä tarinana, syvemmät merkitykset ymmärtää paremmin aikuisena. Se kuitenkin opettaa paljon ystävyydestä ja sen merkityksestä sekä käsittelee sterotypioita. Siinä on paljon elämänviisauksia, jonka takia uskon sen nousseen klassikoksi. Koska omasta lukukerrasta on jo niin kauan jäin miettimään oliko kirjaversiossa kuvituksena tarinassa mainitut piirustukset mm. booasta, joka nielaisi elefantin? Muuten tämä toimii hyvin äänikirjanakin ja sen läpi kuunteleminen vei vain päälle kaksi tuntia. Ajattelin että kuuntelen tämän samalla kun teen kotitöitä, mutta loppujen lopuksi istuin pölyrätti kädessä sohvalla ja kuuntelin lumoutuneena. Pikku Prinssi teki minuun ehdottomasti suuremman vaikutuksen nyt kuin lapsena.

"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

Annan Pikku Prinssille arvosanaksi äänikirjana 4,5/5!

-Aletheia

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kirjainten virrassa -blogin arvonta!

Kirjainten virrassa -blogin Hanna, on laittanut pystyyn ihastuttavan Kissa ja kirjahylly -arvonnan. Käykäähän muutkin osallistumassa täältä.


P.s Kertokaa joku mulle miks oon niin tonttu, etten osaa linkittää näitä arvontoja sivupalkkiin? :D

-Aletheia

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Cesar Millan: Laumanjohtaja


Cesar Millan on varmasti yksi mielipiteitä herättäneimmistä koirankouluttajista. Tai oikeastaan, hän itse painottaa sitä, ettei ole koirankouluttaja, vaan hän auttaa omistajia näkemään koiran koirana ja ymmärtämään koiraansa. Voisi sanoa että hän kouluttaa omistajia ja kuntouttaa koiria. Hän myös sanoo kirjassaan, että kaksi eri koirankouluttajaa ei ole samaa mieltä kuin siittä, että kolmas on väärässä. Metodeja koiran kouluttamiseen on siis monia ja jokainen saa päättää oman koiransa kohdalla mikä on heidän mielestään parhain keino koiransa kanssa toimimiseen. Pääasiahan on se, että omistaja hallitsee koiransa ja koira kunnioittaa omistajaansa. Mikseipä voisi poimia hyviä niksejä vähän sieltä sun täältä, kunhan toimii koiransa kanssa johdonmukaisesti.

Kirjassa ei kuitenkaan ole niksejä siihen miten opetat temppuja koirallesi, se painottuu enemmän siihen miten kohtelet ja käsittelet koiraasi. Joitakin hyvin päteviä vinkkejä siinä on mm. remmissä kävelyyn ja kuinka saa laumanjohtajan aseman koiran silmissä jne. Koiran tulee kunnioittaa omistajaansa. Hyvinkin koulutettu koira voi olla epätasapainoinen ja monet ongelmakäyttäytymiset voivat juontaa juurensa johtajuuden puutteesta. Juuri sana laumanjohtajuus on tärkeässä asemassa Millanin ideologiassa. Ja niinhän se menee ihminen on koiran johtaja, eikä päinvastoin.

Kaikkien näiden ohjeiden ja menetelmien keskellä on menestystarinoita, joissa telvisiosarjastakin tutut koiranomistajat kertovat kuinka Cesarin keinot ovat auttaneet heitä. Sivuilla vilahtaa muunmuassa kuuluisan Marley -koiran omistajapariskunta.

En itse ainakaan osaa pitää Millanin keinoja mitenkään eläinrääkkäyksenä. Jos koiran tarkkaavaisuus herpaantuu esimerkiksi lenkkeillessä kyllä minä sitä kevyesti kylkeen näpäytän, jotta saan huomion kiinnitettyä takaisin itseeni. Sen jälkeen voin ohjata koiraani toimimaan oikein, kun se kuuntelee minua. Jos alkaisin antamaan herkkuja siinä vaiheessa koiralleni, kun se on intopinkeänä menossa remmi kireällä hyppien tosien koirien luokse, enkö silloin palkitse sen käyttäytymisen, jonka haluan karsia pois? Ei koira mene rikki jos sitä näpäyttää tai koskettaa pihtiotteella niskaan tms. Se tuntuu ehkä hieman epämukavalta, mutta ei minustakaan tunnu hyvältä jos iso koira vetää minua.

Olen myös samaa mieltä siittä, että koira vaistoaa omistajansa lähettämää energiaa. Sanotaan, että koira on omistajansa peili. Allekirjoitan tämän väittämän täysin. Millan kirjoittaa, että koira tietää mitä todella tunnet sisälläsi, etkä pysty huijaamaan koiraasi. Koira monesti huomaa tunteesi ja mielialasi, ennekuin itse edes tiedostat niitä. Koira lukee koko ajan elekieltämme ja lähettämäämme energiaa, eivätkä ne järkeistä kaikkea selittelemällä, vaan ne luottavat vaistoihinsa. Ihmiset ovat nämä vaistot tukahduttaneet.

Ennenkuin tuomitsee TV:stä tutun koirakuiskaajan ihan täysin, suosittelen lukemaan hänen kirjojaan. Tämä mies on omistanut elämänsä koirille ja on seurannut kymmeniä vuosia, miten koirat käyttäytyvät laumassa. Pitää kuitenkin muistaa, että koirat eivät ole ihmisiä. Ne ovat eläimiä, koiria ja rotuja, jonka jälkeen ne ovat yksilöitä. Liika inhimillistäminen voi olla haitaksi koiralle! Helpoiten koira ymmärtää signaalit ja eleet, jotka ovat tuttuja sille ns. koiranmaailmasta kuin ihmistenmaailmasta. Kun kohtelee koiraa oikein, siittä voi saada maailman parhaan ystävän! 

Mielenkiintoinen lukukokemus kaikinpuolin ja silmiä avaava! Meillä seurataan myös Koirakuiskaaja -telvisiosarjaa koko porukalla. Meidän uusi perheenjäsenkin tykkää seurata sarjaa, kun se jo alkutunnarin aikana hilputtaa telvision eteen katselemaan uteliaana.


Vaikea alkaa arvostelemaan tätä kirjaa pistein, koska en lukenut tätä arvostelevasti. Luin tämän mielenkiinnolla, jotta ymmärtäisin koiraani paremmin ja telvisiosarja sai minut kiinnostumaan Millanin ideologiasta enemmän. Minulle tämä oli silmiäavaavan kokemuksen vuoksi täyden 5 / 5 pisteen lukukokemus! Joillekkin toiselle tämän teoksen lukeminen voisi olla pitkäpiimäistä puurtamista tai epämukavaa näkemyserojen vuoksi.

-Aletheia

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa



Puolikas keltaista aurinkoa on teos, joka on kerrassaan vetänyt minut sanattomaksi. Olen mykistynyt sen riipaisevan realistisesta kuvauksesta elämästä sodan runtelemassa Biafrassa, siittä kuinka sota vaatii paljon syyttömiä uhreja, kuinka itsekkäät ja röyhkeät sotilaat menettävät inhimillisyytensä, perheet menettävät omaisuutensa ja nälänhätä runtelee ihmisiä. Olen myös häikäistynyt sen taitavasti rakennetusta juonenkulusta, jossa seurataan tapahtumia yhden ystävä- ja perhepiirin näkökulmasta. Tarina etenee hitaasti, mutta se on täynnä elämänmyönteisyyttä ja toivoa kaikkien vaikeuksienkin keskellä ja henkilöhahmojen ihmissuhdekiemurat antavat uuden tuulahduksen kerrontaan. Olen myös ihastuksissani kuvasta, joka annetaan afrikkalaisuudesta. Adichie kuvaa elämää Afrikassa sellaisena kuin se oikeasti on, eikä se vastaa sitä stereotyyppistä kuvaa, joka siittä on annettu tai joka minulla on ollut.

"1960-luvun Nigeriassa eletään toiveikasta aikaa. Vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo palkkaa palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna totuttelee uuteen elämäänsä vaatimatomassa Nsukkan kaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen. 

Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Mutta pakolaisleirien kurjuuden, nälän ja kuoleman keskelläkin jokaisen haaveista suurin on rakkaus."
 
Olen lukenut Adichielta aikaisemmin romaanin Purppuranpunainen hibiskus. Myös se lumosi minut taitavalla täyteläisellä kerronallaan ja afrikkalaiskuvallaan.  Silti Puolikas keltaista aurinkoa on mielestäni hurjasti parempi kuin mainitsemani kirjailijan esikoisteos. Pelkästään henkilöhahmot olivat niin realistisia, monikerroksisia sekä ihastuttavia, että heihin oli helppo samaistua. Henkilöiden elämään hyppäsi mukaan helposti ja heidän kokemuksiinsa tuli eläydyttyä tunteella. Minä iloitsin, jännitin, surin, suutuin ja petyin yhdessä henkilöiden kanssa. Ahmin sivuja intohimolla, kun halusin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kirja on vahva kuvaus sodasta, mutta se ei kuitenkaan mässäile liikaa raakalaismaisuudella, vaan antaa realistisen ja todentuntuisen kuvan siittä, mitä elämä sodan keskellä on. Enemmän kuitenkin kuvataan siviilien käymää sotaa, eikä taistelukuvauksia juurikaan ole. Adichie on käyttänyt tarinan pohjana sukulaistensa ja tuttaviensa kokemuksia Biafran sodasta, mutta muuten tarina on kaikessa loistokkuudessaan fiktiota. Se ei silti vähättele eikä kaunistele sodan kauheuksia, kun yltäkylläiset ateriat muuttuvat liskoiksi ja heinäsirkoiksi, nuoret miehet piiloutuvat talojen välikatolle armeijan pakko-ottajia ja tilavat asunnot muuttuvat ahtaiksi pakolaisleireiksi tai yhden huoneen murjuiksi.

Olen samaa mieltä monen muun ihmisen kanssa siittä, että tämä on yksi parhaimpia teoksia. Jos joku ei ole vielä tätä lukenut, suosittelen lämpimästi, sillä Puolikas keltaista aurinkoa on henkeäsalpaava lukukokemus! Annan kirjalle arvosanski täydet  5 / 5 pistettä!

-Aletheia

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Lukulistalla

Kuten olen varmaan jo aikaisemmin maininnutkin, menen yllättävän sekaisin kirjastossa. Minuun iskeen pienimuotoinen ahneus, enkä osaa hillitä itseäni. Ihan vain palauttaessani kirjoja, eksyn aina vähintään hipelöimään uutuuskirjoja. Ainahan sitä sitten tarttuu mukaan yksi jos toinenkin kirja, koska eihän sitä voi jättää lainaamatta. Kyseinen kirja on mitä todennäköisimmin menossa, kun seuraavan kerran vierailen kirjastossa. Mistäs sitä tietää milloin sen saa seuraavan kerran käsiinsä. Jos lähden ihan asioikseni kirjastoon lukulistan kanssa lainailemaan, kori meinaa revetä liitoksistaan ennenkuin pääsen C hyllykölle asti. En malta jättää hyviä kirjoja kirjastoon, vaan haluan saada ne luetuksi mahdollisimman pian. Voisin muuttaa kirjastoon, niin ei tarvitsisi raahata kirjoja edestakaisin. Ottaisikohan ne minua sinne majailemaan, jos olen ihan hiljaa ja kiltisti?

Tästä syystä yöpöytäni ja makuhuoneen hyllykkö, jotka on varattu lainakirjoille, notkuu liitoksistaan. Nyt, kun hiihtoloma alkoi ja minulla alkoi ns. tehtävientekoloma ennen äitiyslomaa, innostuin lainailemaan kirjastosta vinon pinon lomalukemista. Iloksenne ajattelin valaista, mitä löytyy tällä hetkellä minun lukulistaltani.

Adichien Chimamanda Ngozi  - Puolikas keltaista aurinkoa
Alasalmi Päivi - Vainola
Barbery Muriel - Siilin eleganssi
Bargum Johan - Syyspurjehdus
Björk Marja - Posliini
Boyne John - Poika raidallisessa pyjamassa
Brooks Geraldine - Kirjan kansa
Cleave Chris - Little Been tarina
Falcones Ildefonso - Meren katedraali
Jansson Anna -  Hopealantti
Leinonen Anne, Supinen Minna  - Rautasydän
Millan Cesar- Laumanjohtaja ja Koirakuiskaaja
Pulkkinen Riikka - Raja
Reading Mario - Nostradamuksen aikakirjat
Stockett Kathryn- Piiat
Virtanen Marja-Leena - Kirjeitä kiven alle
Waltari Mika - Ihmeellinen Joosef ja Felix Onnellinen

Siinäpä olisi lukemista kerrakseen. Lisäksi kesken on iPhonen Elisa kirja -sovelluksessa Juhani Ahon Rautatie ja tänään postissa saapui tilaamani Fabio Gedan Krokotiilimeri. Suomalaisen 3 pokkaria 10 € -tarjouksesta tarttui mukaan Juha Vuorisen Helmiä Hanurista, Joanne Harrisin Sinisilmä ja mies halusi hullunkurisista käyttöohjeista kertovan opuksen.



iPhonen kirjasovelluksesta tulikin mieleen, että ah mikä ihana keksintö. Vaikka olen vieläkin sitä mieltä, että oikeaa ja aitoa kirjaa ei voita mikään. On oma tunnelmansa pidellä kirjaa käsissään ja tuntea sen tuoksu sekä tunnelma, varsinkin vanhojen kirjojen kohdalla. Silti puhelin on aina mukana ja näin ollen myös sille ladattu kirja, eikä se paina läheskään yhtä paljon laukussa kuin kirja. Kun lukee puhelimesta kirjaa, se herättää paljon vähemmän huomiota julkisilla paikoilla. Viime torstaina KELA:lla jonottaessani omaa vuoroa, aika kului rattoisasti Rautatien parissa, samoin hyppytunnilla koulussa ja Prisman parkkipaikalla, kun odottelin parempaa puoliskoani kaupasta. 


Mutta hyvää  hiihtolomaa kaikille, joiden vuoro on nyt lomailla. Toivottavasti olisi ihanan aurinkoiset kelit.

-Aletheia

(kuvat: http://weheartit.com/)







perjantai 2. maaliskuuta 2012

Helen Moster: Hylky

Kirjabloggarit ovat viime vuonna puhuneet paljon tästä esikoisteoksesta. Se herätti minunkin mielenkiintoni ja vihdoin ja viimein löysin tämän kirjaston palautushyllystä. Onneksi en ollut kehitellyt mitään suuria ennakko-odotuksia kirjaa kohtaa, koska silloin olisin saattanut pettyä kovasti. Vaikka Hylky on hyvä kuvaileva historiallinen romaani, se on yksinkertainen ja paikoitellen tuntui hieman keskeneräiseltä.

Hylky on Helen Mosterin, espoolaisen toimittajan ja suomentajan, esikoisteos. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa melkoisen sujuvasti. Nykyajassa seurataan Anton Saksaa, joka löytää sukellusreissultaan hylyn, Vrouw Helenan. Sen jälkeen hypätään 1700-luvun lopun Pietariin ja Katariina Suuren palatsiin, jossa hän antaa tilauksen mm. maalauksista ja mittavasta posliiniastiastosta. Tätä lastia lähtevät hänelle toimittamaan kapteeni Willem Arnesen poikansa kanssa.

Eniten tilaa kerronnassa annetaan Willemille, joka on juuri jäänyt leskeksi ja hänelle on jäänyt lapsikatras. Willem haluaa leipoa pojistaan merikapteeneita, aivan kuten hänen isänsä ohjasi hänet nuorena poikana sille tielle. Willemin vanhin poika Arne ei kuitenkaan isänsä pettymykseksi osoita suurempaa mielenkiintoa isänsä arvostamaa ammattia kohtaan. Arnen intohimona on taide ja hän on  taitava piirämään ja maalaamaan. Hänen haaveenaan on lähteä opiskelemaan taidetta ja tulla taiteilijaksi. Isä ei kuitenkaan pojan haihatuksiin taivu, vaan ottaa hänet mukaansa Vrouw Helenalle, joka lähtee toimittamaan lastia Pietariin. Isän tarkoituksena on perehdyttää poika merikapteenin ammatin saloihin, vaikka väkisin.

Katariina Suuri saa teoksessa vähiten tilaa. Hän on jo ikääntynyt, mutta palavasti rakastunut nuoreen Platon Zuboviin, jonka kiintymyksen taustalla on puhtaasti vallanhimo. Rakkaushuolet värittävät Katariinan elämää ja hän on sokea miehen pimeälle puolelle. Katariina kalastelee rakkaudenhuumaa ja hän tuntuu olevan toivoton romantikko, joka kaipaa rakastajansa käsien kosketusta. Katariinaa kuvataan Europaan arvostettuna mesenaattina ja puumanaisena, jolla on kuitenkin iän mukanaan tuomaa viisautta.

Anton Saksa on eronnut mies, jonka elämän tyyli on haahuilevaa. Hänen elämäänsä varjottaa taidellisuusagentti äiti ja pettävä, mutta järjestelmällinen ex-vaimo. Antonin menneisyyteen kurkataan useamman kerran ja samalla valotetaan miehen nykyhetkeä. Uutta tuulta purjeisiinsa Anton saa, kun hän löytää sukellusreissullaan hylyn, josta tulee hänelle pakkomielle. Hän löytää hylystä kupin, jonka avulla hän alkaa selvittämään Vrouw Helenan ja sen kallisarvoisen lastin tarinaa. 

Pidin entien Willemin ja Arnen tarinasta. Antonin tarina oli jotenkin harhaileva ja hapuileva, eikä siittä oikein saanut otetta. Katariinasta kertova juoni osuus oli selkein ja suoralinjaisin. Arne oli kirjan hahmoista paras ja antoisin. Kirjailija on kuvannut hyvin vanhempien odotuksien kasvattaman paineen, joka riippuu nuoren ja herkän esteetikkopojan harteilla. Olisin halunnut lukea lisää hänestä.

Pidin juonesta ja pidin tarinasta, mutta jäin kaipaamaan loppuhuipennusta, jota ei tullut ainakaan toivomallani tasolla. Sivujuoniakin olisi voinut kehittää enemmän ja näin sitoa irtonaisia langanpäitä yhteen. Minusta oli kuitenkin oivallista kuinka kaikkien näiden henkilöiden elämät nitoi yhteen laiva ja posliinikuppi. 

Hylky on enimmäkseen tunnelmallista kuvailua, eikä siinä ole paljon juonenkäänteitä. Koska historialliset romaanivat vetoavat minuun, niin vetosi myös tämäkin. Heti alusta asti uppoiduin tarinaan mukaan aivan täysillä. Teoksessa oli paljon myös erilaisia elementtejä, vaikkei sivumäärä olekkaan suuri. Kaikki on saatu ujutettua juoneen sujuvasti. Se oli kuin strösseli makoisan jäätelön päällä.  Ruusujen jälkeen tämmöinen yksinkertainen, kauniisti ja intohimoisesti kirjoitettu romaani, joka ei ole sortunut mammuttimaisuuteen oli tervetullutta vaihtelua. Pakko myöntää, että ajattelin 250 sivun romaanin yltävän vain pintapuoliseen kuvailuun historiasta. Olen kai kyllästetty historiallisilla tiiliskivillä!

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5!

-Aletheia