sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aapeli eli Simo Puupponen on minulle täysin uusi tuttavuus. En ole aikaisemmin koskaan edes kuullutkaan koko kirjailijasta, vaikka ilmeisesti hänen kirjansa ovat jonkinlaisia klassikoita. Tässä kohtaa oli minulla sivistyksessä aukko, mutta se on nyt paikattu tutustumalla Pikku Pietarin pihaan, jota minulle suositteli eräs erittäin tärkeä kirjaihminen.

Tarina on hyvin yksinkertainen. Pikku Pietarin pihassa seurataan erään Kuopiolaisen pihapiirin elämää ja havainnoitsijana toimii pikkuinen Pietari. Hänen äitinsä on vastikään kuollut tuperkkeliin ja välillä hämmentyny Pietari Jormalainen pistäytyykin Taivaan Isän pakeilla tavoittaakseen kuolleen äitinsä. Tapahtumille antaa vauhtia nainen nimeltään Karoliina, joka on kookas kuin vesitorni. Hänestä tulee pikku Pietarin uusi äitipuoli. 

Pikku Pietarin piha on ryhmäkuvaus pihapiirin ihmisistä ja se on tarina onnen muruista sekä surkeudesta. Takakannessa oli pätkä Toni Havun arvostelusta Helsingin Sanomiin ja hän luonnehtii siinä eräässä kohdassa teosta osuvasti: "Pikku Pietarin piha on humoristinen ja vilkas kirja, joka tulvii ystävällistä ymmärrystä kaikenlaisia ihmisiä ja elämän ilmiöitä kohtaan. Se on viisaasti ja herkin mielin kirjoitettu, ja siksi se liikuttaakin lukijan mieltä. Se on ennen kaikkea raikas ja hymyilevä kirja tästä elämästä." En olisi osannut itse osuvammin kuvata.

Pidin myös vanhanaikaisesta kielestä, joka toi vuonna 1958 kirjoitettuun teokseen omanlaisensa ajanpatinan. Kirja on nopealukuinen ja hyvän tuulinen teos, jonka 156 sivua luki sujuisasti muutamassa tunnissa takapihalla kevät auringon lämmöstä nauttien. Minulle jäi todella hyvä mieli kirjan lukemisen jälkeen, vaikka lämpimällä kevät säällä oli varmasti oma osuutensa asiaan.

Kaikenkaikkiaan positiivinen lukukokemus, josta ei riitä enempää sanottavaa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, jos tähän ei ole vielä aikaisemmin tutustunut. Itselläni on aikomuksena tutustua ainakin seuraaviin kirjailijan teoksiin Siunattu hulluus, Onnen pipanoita ja Onnipussi.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 1958
Sivuja: 156

-Aletheia

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Johan Bargum: Syyskesä

Toinen Johan Bargumin teokseni, enkä pettynyt taaskaan. Aluksi vähän vierastin kirjaa ja mietin kovasti tätä pyöritellessäni, että onkohan kuitenkaan ihan minun juttu. No, oli se ja tutustumiseni Bargumin tuotantoon jatkuu entistä positiivisemmalla mielellä. Syyskesä ei kuitenkaan voita Syyspurjehdusta, joka teki minuun todella syvän vaikutuksen.

Syyskesässä Olof palaa lapsuutensa kesähuvilalle Sipoon saaristoon. Olofin ja Carlin äiti on tekemässä kuolemaa ja haluaa viettää viimeiset hetkensä tuossa nimenomaisessa talossa. Äidille on myös tärkeää saada toinen poikansa Carl Amerikasta paikalle, vielä viimeisen kerran. Kun  koko perhe kokoontuu odottamaan äidin viimeistä hengenvetoa, alkaa menneisyyden vaietut salaisuudet ja muistot nousta esiin. Valtataistelut pikkuveljen kanssa, isän kuolema, kielletty rakkaus ja mustasukkaisuus äidistä nousevat pintaan.

Kirjan on ohut, mutta jälleen kerran siihen mahtui niin paljon. Henkilöiden väliset sotkuiset suhteet olivat mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia. Ehdottomasti henkilöistä mielenkiintoisin oli Tom- setä, mutta hauskinsisar, joka rakasti touhuta lasten kanssa ja heitti ilmoille jos jonkinmoisia sananlaskuja. Bargum paljastaa pikku hiljaa asioiden ja ihmisten välisten suhteiden oikean laidan, mutta pystyy pitämään hienoista jännitystä yllä aivan loppumetreille asti.

Syyspurjehduksen kerronta ja teksti oli mielestäni paljon sujuvampaa kuin mitä tässä teoksessa, mutta ei kieli onnahdellut kuitenkaan mitenkään erityisen häiritsevästi. Paljon riippuu varmaan  myös kääntäjästä ja kääntämisen tuomista haasteista. Kaikenkaikkiaan kieli oli kuitenkin kaunista ajottaisista onnahduksista huolimatta. Olisi mielenkiintoista lukea tämä ruotsiksi alkuperäiskielellä, mutta minun ruotsenkielen taitoni on pahasti ruosteessa.

Suosittelen lämpimästi muitakin lukemaan Johan Bargumia. Minusta hänen teoksistaan tekee kiehtovan niiden kieli ja se ettei lukijalle ojenneta mitään valmiiksi purtuna, vaan hän joutuu itsekkin päättelemään ja oivaltamaan asioita tarinan edetessä.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5/5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 1993
Alkuperäinen nimi: Sensommar
Sivuja: 124
Suomentaja: Rauno Ekholm

-Aletheia

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Se miksi valitsin luettavakseni juuri tämän kirjan liittyy puhtaasti sen nimeen. Kun olin yläaste ikäinen ja vielä lukiossakin, meitä oli kolme kaverusta. Anna, Hanna ja Johanna. Anna oli nuorin, meitä muutaman vuoden nuorempi. Hannan kanssa meillä oli muutama päivä ikäeroa, mutta minä olin vanhin ja viisain. Tästä syystä meitä kutsuttiin pokemoneiksi. Kun huomasin tämän kirjan aikoinaan, halusin siis saada tämän luettavakseni oli juoni mikä hyvänsä. Sen nimi kuitenkin symboloi yhtä tämän hetkisen elämäni mukavimmista ajoista.

"Hanna syntyy Taalainmaalla vuonna 1871 karujen vuorten seudulle, köyhiin oloihin. Hän on vahva nainen, joka oppii lapsesta asti sitkeästi ottamaan vastaan kaiken minkä kohtalo eteen tuo. Hannassa elää voimakas maaseudun henki, Taalainmaan perintö.

Hannan ainoasta tyttärestä Johannasta kasvaa kaupunkilainen. Hän on uuden vuosisadan ihminen, poliittinen vaikuttaja, naisen aseman parantaja. Hänessä ei ole jäljellä äidin nöyryyttä.

Kun Johanna astuu vanhuuteen, unohtaa ajan ja paikan elämän ja kuoleman välimaastossa, hänen tyttärensä Anna alkaa etsiä. Hän palaa juurilleen Taalainmaalle, tutkii menneitä kohtaloita, jotka hänessä vieläkin elävät. Ja Anna löytää kolme niin samanlaista mutta erilaista naista - ja oman paikkansa äitien ja tyttärien ketjussa."

Kopioin kirjan juonen suoraan takakannesta, koska en osaa sitä oikein omin sanoin selittää. Mielestäni teoksessa ei ollut paljon muuta hyvää kuin nimi ja Hannan osio kertomuksessa. Johannan osassa pääsin yli puolen välin ja sitten päätin, että nyt loppuu tämä puurtaminen ennen kuin päälle jysähtää vuosisadan kamalin lukujumi. Niinpä tein jotain sellaista, johon yleensä luonto ei anna periksi. Jätin kirjan kesken. Jo toinen keskenjätetty kirja kuukauden aikana. 

Kirjan kieli oli mielestäni kauhean kolkkoa. Tarinasta olisi saanut paljon lumoavamman jos kerronta ei olisi ollut kalskahtelevan suoraviivaista ja ponnetonta. Lisäksi minua ärsytti Annan osioissa hyppiminen ajasta ja tapahtumista toiseen. En oikein missään vaiheessa saannut kunnolla kiinni tästä henkilöstä.

Jos on kiinnostunut lukemaan kuvauksia elämästä kolmen sukupolven näkökulmasta ja pitää pohjoismaiden historiasta, silloin tämä kirja voi olla oivallinen lukukokemus. Se tuo esille hyvin naisen aseman muuttumisen vuosikymmeninen saatossa ja samalla siinä käsitellään paljon arkoja sekä paljon puhuttavia aiheita. Se kuvaa myös hienosti perheen naisten keskinäisiä suhteita. Minua teos ei kuitenkaan sävähdyttänyt, vaikka pidänkin paljon historiallisista kertomuksista ja elämänkuvauksista eri aikakausilla. Teos jätti minut täysin kylmäksi ja sai ärsyyntymään sekä pitkästymään.

Annan kirjalle arvosanaksi 1 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 1998
Alkuperäinen nimi: Anna, Hanna och Johanna
Sivuja: 364


-Aletheia

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar

Kolmen kuun kuningatar on Carita Forsgrenin esikoisteos, jossa 1500-luvulla elänyt Kaariina Maununtytär kertoo itse oman tarinansa.

Kaariina on vain 14-vuotias hovipiika, kun Ruotsin kuningas Erik XIV rakastuu häneen palavasti. Pian Kaariina on kuninkaan jalkavaimo eli frilla ja lopulta hovin tyrmistykseksi kuninkaan laillinen vaimo, joka kruunataan kuningattareksi. Tätä valtakautta kestää kuitenkin vain kolme kuukautta, kunnes Kaariina perheineen joutuu vangituksi kuninkaan veljen Johanin syrjäytettyä Erikin valtaistuimelta.

Koko myrskyisän suhteen ajan Kaariina joutuu taistelemaan hovin juonia ja miehensä ailahtelevaa ja epävakaata mieltä vastaan. Kuninkaan kuoltua tämä selviytyjä muuttaa Suomeen Liuksialaan kuninkaan kartanoon, jossa elää vaikutusvaltaisena kartanonemäntänä viimeiset 33 vuotta elämästään.

Monet ovat moittineen Forsgrenin esikoisteosta kömpelöksi, mutta minä pidin siittä paljon. Kertojatoteutus oli mielestäni hauska ja toimiva. Kaarinan haamu kertoo omaa tarinaansa kirjailijalle ja kirjailija esittää välillä kysymyksiä ja historiallisia faktoja Kaariinalle. Joskus kirjailija saa Kaarinan kiinni jopa liioittelusta. Puheenvuoron saa pari kertaa myös Kaarinan puoliso Erik, joka haluaa selittää asioita omalta näkökannaltaan. Vaikka kirjailijan kommentit ehkä katkaisevat joskus tarinaa, ne olivat piristäviä.

Lisäksi kirjan aihe on niin minun mukavuusalueeni sisäpuolella. Hovin kiemuroita, mutkikkaita ihmissuhteita, historiallisia faktoja ja hienoa kuvausta ajan elämästä. Harmi vain, että loppua kohden tarina alkoi latistua. Erikin kuoltua ei Kaarinan elämässä, pojan löytymistä lukuunottamatta, tapahtunut paljon mitään mullistavaa. Tuntui laimealta lukea loppua, kun oli koko muun kirjan ajan seurannut Kaarinan ja Erikin monimutkaista suhdetta. Eli miinusta liian pitkäveteisestä lopusta, sitä olisi voinut lyhentää huomattavasti.

Kaarinaa kuvataan fiksuksi ja vahvaksi naiseksi, jolla oli selviytymiskykyä. Hän on myös sydämellinen ja ystävällinen, niinpä hän valloittaa monen ihmisen puolelleen. Mutta lopussa kirjailija heittää ilmoille ajatuksen, että Kaarinaa olisikin ollut laskelmoiva ja vallanahne ihminen, joka osasi pelata hienosti omaan pussiinsa ja voittamaan kuninkaan puolelleen sekä eliminoimaan vastustajat tieltään. Jokainenhan haluaa antaa itsestään ruusuisemman kuvan kuin välttämättä todellisuudessa onkaan. Kaariina kieltää sen kärkkäästi, mutta ilmoille jää leijumaan "mitä jos". Se jääköön jokaisen lukijan itse pääteltäväksi mitä on mieltä.

Kolmen kuun kuningatar on viihteellinen historiallinen romaani, joten historiallisena faktana tätä tuskin kannattaa alkaa lukemaan. Sivuilla oli havaittavissa ajoittaisia ylilyöntejä juonenkulussa, kuten Kaarinan lesbosuhde palvelijaansa. Onneksi seksikohtauksia ei kuvattu liian yksityiskohtaisesti, vaan pysyttiin ns. siveämmällä polulla. Virkistävää oli myös kieli. Jo heti alussa Kaarina toteaa ettei käytä aikansa kieltä, koska se on niin vanhahtavaa. Niinpä frillojen ja muiden vanhojen sanojen lomassa välkehtii nykyajalle sopivia sanoja kuten kunkku.

Mielenkiinnolla tartun Forsgrenin muuhunkin tuotantoon, enkä malta odottaa että pääsen lukemaan Auringon kehrän.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2009
Sivuja: 445

-Aletheia

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Pirjo Tuominen: Täydellinen nainen

Ensikosketukseni Pirjo Tuomiseen ei ollut kovin sykähdyttävä. Täydellinen nainen ei vedonnut minuun vaan jätti melkolailla kylmäksi. 

Täydellinen nainen on kertomus äidistä ja tyttärestä. Marja tutustuu äitiinsä Ilonaan vasta aikuisena, sillä Marja on kasvatettu vihaamaan äitiään. Ilona on kuvankaunis nainen, joka työskentelee liivimannekiinina Ruotsissa ja yrittää tarjota yleellisyyksiä kauan kaipaamalleen tyttärelle. Marja kuitenkin päättää jäädä omaan opiskelijaelämäänsä Suomessa, sillä kipeät muistot äidistä eivät katoa hetkessä. Naiset tapaavat toisiaan vain ajoittain ja yrittävät rakentaa suhdettaan menneisyyden haamuista huolimatta. Ilonan menneisyydessä haamuja ja luurankoja riittäkin. Huollitellun ulkokuoren alta paljastuukin herkkä tyttö, jonka ainoa valtti elämässä on ulkonäkö.

Koko lukemisen ajan minua häiritsi valtavasti typerät kirjoitus- ja pilkkuvirheet. Niihin törmäsi tuon tuostakin ja minunlaista perfektionistia ne kiusasivat. Tuli mieleen, että teos on kirjoitettu kauhealla kiireellä ja työnnetty äkkiä painoon. Muutenkin kirja tuntui jotenkin keskeneräiseltä. Juoni takakannesta luettuna tuntui kiehtovalta, mutta itse kirjansivuilla se ei kyllä päässyt kukoistukseen, vaan jäi laimeaksi. Mielestäni kirjoitusasua ja juonenkulkua olisi voinut hioa hieman enemmän ennen kuin kirja on laitettu painoon. Siis kuinka moni kirjailija sekottaa yhden kirjan päähenkilön nimistä, tai ainakaan antaa sen livahtaa painoon? Alussa puhuttiin Emma Ilonasta, kunnes yhtäkkiä se oli muutaman sivun verran Emma Irene ja sitten loppu kirjan verran taas Emma Ilona.

Tarinaa kertoo välillä Marja ja välillä hänen äitinsä Ilona. Ilonan matkassa kuljetaan kirjan nykyisyydessä, eli 1960-luvulla, ja välillä palataan muistojen mukana menneisyyteen ja sota-aikaan.  Myös Marja muistelee välillä ankeaa lapsuuttaan. 

Kirja ei saanut minusta varsinaista otetta missään vaiheessa, mutta syy miksi luin tämän loppuun oli Ilona. Kirjailija oli kuitenkin luonut Ilonasta kiehtovan hahmon, jonka menneisyys kiinnosti valtavasti. Kun Ilonan rankka menneisyys alkaa aueta pikku hiljaa alkaa kiinnostamaan Ilonan kohtalo, kuinka kaikki päättyy? No, ennalta arvattavasti, ikävä kyllä. Ilona on huomiotava herättävän kaunis ja käyttäytyy kuin diiva, mutta välillä huolellisesti rakennetun ulkokuoren alta pilkistää naisen todellinen herkkä ja haavoittunut puoli. Silti välillä hahmona Ilona tuntui melkoisen utopistiselta ja hänen tyttärensä Marja jäi ainakin minulle jotenkin etäiseksi.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut 41 teosta, joista 34 on historiallisia ja käsittelee 1700- ja 1800-luvun elämää Suomessa. Eli tartuin siis ehkä ensimmäiseksi väärään teokseen, koska nuo 34 muuta teosta kuullosta olevan enemmän minun mukavuusalueeni sisäpuolella, kuin mitä Täydellinen nainen. Jospa siis en vielä luovuttaisi Tuomisen suhteen, vaan tutustuisin muuhunkin tuotantoon. Tammen kirjailijaesittelyyn pääsee täältä, jos haluaa tutustua kirjailijaan enemmän.

Kirja on viihdekirjallisuutta ja itse lainasin tämän kirjaston rakkaus ja romantiikka -telineestä. En ehkä ihan hoksaa miksi tämä oli sinne laitettu, koska kovin paljon ei rakkautta ja romantiikkaa ollut havaittavissa. Eikä se todellakaan ole pääteema tässä teoksessa, vaan enneminkin äiti- ja tytärsuhde.

Jos kirja jätti jotakin minussa jälkeensä, niin halun tutustua Poriin, jota kuvattiin kauniisti.

Annan teokselle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynty: 2000
Sivuja: 373

-Aletheia

P.S Ja kylläpä minä mielenipahoitin, kun en tänään päässytkään kirjakauppaan ostoksille. Nyt jäi minulta Tuomas Kyrön Miniä saamatta ja harmittaa niin, että melkein itkettää. Tänään on ollut ehdottomasti sellainen päivä, jolloin aamusta asti on kaikki mennyt ihan pieleen. Yölläkään en saanut nukuttua kun fasaanit meuhkasivat ikkunan alla minkä kerkesivät. Päivällä ne ajoivat koirani hulluuden partaalle rapistelemalla katolla ja takaovella. Ja se oli vain yksi monesta asiasta, jotka teki päivästä kamalan. Onneksi aurinkoinen sää paransi mieltä hitusen. Toivottavasti muilla on ollut onnistuneempia Kirjan ja ruusun -päivä. :)

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Liebster


Sain Lukuisan Lauralta tämän palkinnon, kiitos sinulle! Palkinto on tarkoitus antaa eteenpäin viidelle ihanalle blogille, joilla on alle 200 lukijaa. En tiedä keille kaikille bloggaajille tämä on annettu, joten minä annan tämän eteenpäin seuraaville huippu ihanille blogeille ja bloggareille:









-Aletheia



Joel Haahtela: Traumbach

Haahtela ihastuttaa jälleen tätä lukutoukkaa, tällä kertaa teoksellaan Traumbach. Mikä yllättävä ja hieno lukukokemus, takakannen mukaan leikkisä pienoisromaani. Leikkisä todellakin!

Nuori mies nimeltään Jochen saapuu kaupunkiin, koska hänen on haastateltava miestä nimeltään Traumbach. Kyseisen miehen tavoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta, aivan kuin tuo mystinen mies pakoilisi Jochenia...

Kirjan kertojasta minulle tuli mieleen henki tai kummitus, joka tarjoilee tarinaa lukijalle lempeästi henkilöihin viitaten. Hän tietää ja näkee paljon, muttei kuitenkaan kaikkea. Kävipä minulla jopa mielessä Dickensin Saiturin joulu, kun seurasin tämän "haamun" kanssa tapahtumien kulkua läpi ajan ja paikan. Vaikka Saiturin joulusta poiketen Jochen itse ei seuraa haamun kanssa tekemisiään menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oppimismielessä. Tuli vain tunne että tämä haamu oli tullut hakemaan juuri minua seuraamaan kirjan arvoituksellisia tapahtumia. Todella koukuttava kertoja-asetelma ja oikeastaan uusi tuttavuus minulle.

No, entäs kieli, joka ihastutti minua Elenassa? Kaunista ja kiehtovaa edelleen. Jo heti alkumetreiltä lähtien olin lumoutunut kuvailusta ja kielikuvista. Juoni tuntui välillä ihan sivuseikalta kauniin ja runollisen kielen ja kielellä kikkailun rinnalla. Välillä piti ihan lukea uudestaan ja makustella sekä pyöritellä lauseita kielellä.

Tämä kaikki yhdessä juonen kanssa luo kirjaan unenomaisen tunnelman. Kirjassa liikutaan eteenpäin kuin unen virrassa, johon kirjan nimikin jo viittaa. Välillä tuntui itsestäkin että on aivan yhtä hukassa kuin päähenkilö Jochenkin. Aluksi olin hämillään, sitten tajusin sen kuuluvan kirjan henkeen. Eihän kertojakaan ollut koko ajan selvillä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan välillä jopa kadotti hänet silmistään.

Kirjasta on paljon kirjoitettu blogimaailmassa ja se on herättänyt erilaisia mielipiteitä. Minua se ihastutti ja innoissaan jatkan tutustumista Haahtelan tuotantoon. Kuitenkin Elena teki minuun suuremman vaikutuksen kuin Traumbach, mutta hieno teos tämä kuitenkin on!

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 112

-Aletheia

torstai 19. huhtikuuta 2012

Kiertokirja-haaste

Jokos te kaikki ihanat olette osallistuneet kiertokirja -haasteeseen, josta voi voittaa kirjapalkinnon? Kiertokirja - haasteessa saat listan tehtävistä, jotka sinun tulee suorittaa 30 päivän sisällä aloittamisesta. Kun olet suorittanut 75% osallistut kirjapalkinnon arvontaan. Hauskaa ajanvietettä lukutoukille! Itse olen suorittanut nyt puolet ja olen ansainnut nenä aina kirjassa -ansiomerkin. Haasteeseen pääsee täältä. Haaste päättyy 30. 5 .2012, joten hypätkää mukaan ennen 2.5. 2012, koska silloin haasteen suorittamiseen on aikaa vähemmän. Nyt kaikki vain osallistumaan! :)

Kuva: weheartit.com

-Aletheia

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat

Piiat oli minulle iloisen onnistunut lukukokemus, oli piristävää lukea näin hyvä lukuromaani. Aihe on ollut itselle  huomaamatta paljon esillä. Luin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen pari kuukautta sitten, ja siihen viitataan Piioissa muutamaan otteseen. Myös Woolworthin istumalakko oli minulla tuoreessa muistissa, kun satuin tässä joitakin aikoja sitten katsomaan siittä kertovan dokumentin. Piiat tuntui luonnolliselta jatkumolta asian tiimoilta, varsinkin kun aihe kiinnostaa minua.

Piiat sijoittuu 1960-luvun Missisippiin Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu kukoistaa räikeimmillään. Tummilla on omat asuinalueet, kaupat ja kirjastot, he eivät saa käyttää samaa käymälää valkoihoisten kanssa, eivätkä he varsinkaan saa sanoa ääneen omaa mielipidettään valkoisista. Vaaleaihoiset kotirouvat kuuluvat yhdistyksiin ja kuluttavat päivänsä juoruamalla, pelaamalla bridgeä tai lojumalla kerhoilla. Sillä välin tummat kotihoitajat eli piiat hoitavat perheiden kotia ja lapsia pientä palkkaa vastaan.

Skeeter on nuori ja vastavalmistunut valkoihoinen neiti. Hän ei halua päätyä kotirouvaksi, vaan alkaa kokoamaan kirjaa siittä mitä on olla tummaihoinen piika valkoisten perheessä. Kirjaa kirjoitetaan salassa ja eri perheiden piiat kertovat niin hyvät kuin huonotkin kokemuksensa Skeeterille tummaihoisen piika Aibileen kotona. Kirjan luomista ja julkaisemista värittää pelko, sillä tummaihoisten asema yhteiskunnassa on mitätön ja tummien kanssa veljeily luetaan laittomaksi. Kaupungilla tapetaan ja pahoinpidellään samaan aikaan useita tummia miehiä sen takia, että he ovat kertoneet julkisesti oman mielipiteensä. Mutta valkoisten miesten vihaa pahempaa on valkoisten rouvien viha, sillä valkoinen nainen ei koskaan unohda, eikä hän käytä kostaessaan hyväksi väkivaltaa. 

Minusta oli ihana huomata, että kirjassa oli paljon mukana huumoria ja tiettyä kepeyttä. Näin alkuun voisi luulla, että Piiat on sisällöltään rankkaa luettavaa, mutta päinvastoin. Tarina oli maustettu huumorilla ja pienellä jännityksellä, eikä romantiikkaa ja draamaakaan puuttunut. Aika ajoin kirja tuntui jopa chick litiltä, kun kirjojen henkilöt painivat muodin, miesten ja ihmissuhteiden kanssa. Näin kirja tavoittaa varmasti enemmän lukijoita, mutta antaa samalla katsauksen historian tapahtumiin ja herättää ajatuksia. Vaikka kertomus on täyttä fiktiota, on tummien arki 60-luvulla todella ollut sitä mitä kirjassa kuvataan. Lisäksi rotuertottelu on vieläkin ajankohtainen aihe. Samanlaisia ihmisiä me ollaan ihonväristä riippumatta ja todellahan tärkeää on se mitä on ulkokuoren alla. On surullista ajatella mitä kaikkea tummaihoiset ihmiset ovat joutuneet kokemaan ja kokevat yhä edelleen.

Pidin myös siittä, että kirja oli kerrottu välillä Skeeterin näkökulmasta ja välillä parin tummaihoisen piian ja ystävysten Aibileen ja Minnyn näkökulmasta. Se antoi kertomukselle syvyyttä ja vaihtelevuutta. Itse pidin eniten Aibileestä, jonka osia lukiessa minulle tuli kotoisa olo. Aibilee muistuttaa minua eräästä henkilöstä topakkuudellaan, sydämmellisyydellään ja tietämyksellään kotihoidosta. Lisäksi kuvaukset siittä kuinka syvästi Aibilee välittää Mae Mobleysta, isäntäperheen pienestä tytöstä, jonka itsetuntoa perheen äiti murentaa kylmyydellään. Aibilee yrittää saada tytön itsetunnon kasvamaan ja tytön ymmärtämään, että ihonvärillä ja ulkonäöllä ei ole väliä, vaan tärkeintä on se mitä on sisältä. Kirjan muutkin henkilöt on kuvattu hyvin ihmisläheisesti ja realistisesti, mutta joskus jopa hieman kärjistetysti.

Lopussa kirjailija kertoo omasta lapsuudestaan ja heidän perheen kotiapulaisesta Demetriestä. Kirjailijalla on siis henkilökohtaista kosketusta aiheeseen, mutta jäin miettimään tosissani kuinka paljon loppujenlopuksi kirjailija on tuonut tarinaan elementtejä, tunteita sekä kertomuksia omasta elämästään ja kokemuksistaan. Tämä kommentti toi minun silmissäni kertomukselle vielä enemmän uskottavuutta.

Kirjastahan on tehty elokuvakin, jonka haluaisin mielelläni nähdä. Kiinnostaa kovasti kuinka paholaismainen akka Hilly on kuvattu siinä. Kirjan hahmona hän sai useinkin sappeni kiehumaan. Ikävä kyllä tiedän tosielämänkin Hillyjä nykyaikaan sovitettuna. 

Mutta täytyy miinuksena sanoa, että tämän kertomuksen jälkeen en varmaan vähään aikaan syö suklaakakkua! 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5!

Tietoja kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Painovuosi: 2010
Sivuja: 408
Suomentaja: Laura Beck

-Aletheia


maanantai 16. huhtikuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Raja

Missä kulkee oikean ja väärän, sallitun ja kielletyn rajat? Anja Aropalon mies on sairastunut keski-ikäisenä Alzheimerin tautiin. Anja on luvannut miehelleen, että kun tämä ei muista enään häntä tai mitään, vaimo auttaa miestään kuolemaan. Juuri rakkaimalleen lupaa kaiken, jopa rikoksen. Anjan siskontyttö Mari on teini-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä ja etsii itseään. Mari hyppää suhteeseen nuoren äidinkielenopettajansa Julianin kanssa, joka on perheellinen. Julian kiikkuu perheen ja kielletyn suhteensa rajoilla. Suhde tulisi lopettaa, mutta mies tuntee suunnatonta himoa, tätä nuoruuden kukoistuksessa olevaa tyttöä kohtaan. Samalla Julianin pikku tyttö yrittää ymmärtää aikuisten maailmaa

Tartuin tähän teokseen puhtaasti Pulkkisen toisen teoksen Totta myötä. Pakkohan kirjailijan esikoisteoskin oli luettava, kun Totta teki minuun niin suuren vaikutuksen. No, Raja oli minulle hienoinen pettymys. Vaikka kirjassa käsitelläänkin paljon puhuttelevia aiheita kuten opettaja-oppilas suhdetta, armokuolemaa, aikuiseksi kasvamista ja rajojen koettelua, tuntui teos välillä liian huippuunsa hiotulta. 

Kertoja vaihtuu jokaisessa kappaleessa ja tapahtumia tarkastellaan aina eri henkilöiden näkökulmista. Pulkkinen ei tarjoile lukijalle mitään valmiiksi pureskeltuna, vaan tapahtumien ja konfliktien kulkua sekä niiden seurauksia seurataan pikku hiljaa juonen edetessä. Jokainen henkilö tahollaan taistelee omia rajojaan vastaan ja kokeilee niiden venyvyyttä. Ihmiskuvaus oli mielestäni onnistunutta, ainakin Julianin 6-vuotiaan tyttären kohdalla. Lapset ovat oikeasti todella tarkkasilmäisiä ja huomaavat asioita aikuisten maailmasta, enemmän kuin mitä aikuiset monesti osaavat olettaa. Vanhempien väliset ristiriidat vaikuttavat lapseen ja joskus lapsi voi tuntea halua suojella vanhempiaan. Kirjallisuudessa monesti törmää siihen että lapset kuvataan lapsina, jotka ovat kykenemättömiä huomaamaan tai ymmärtämään asioita aikuistenmaailmasta. Toisaalta, kuvaus olisi ollut paljon uskottavampaa jos Annin ikään olisi laittanut pari vuotta lisää.

Myös 16-vuotiaan Marin aikuiseksi kasvamisen vaikeus oli  ajoittain realistista. 16-vuotta on ikä, jolloin ei ole enään lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Halutaan kokeilla asioita aikuisten maailmasta, vaikkei siihen välttämättä olla vielä täysin kypsiä. Rajojen kokeilu voi olla joskus jopa ahdistavaa, mutta kavereiden luomat paineet ja tiedonhalu ajaa eteenpäin. Joskus ahdistus, pelko ja epävarmuus voivat ajaa itsetuhoiseen käytökseen. Itsensä etsiminen ja kasvaminen voi olla joskus hyvin hämmentävää ja vaikeaa. Jotkut ovat herkkiä ympäristön luomille paineille. Toisaalta itse yhdistäisin osan Marin käytöksestä enemmänkin sinne yläasteikään, mutta jokainen kehittyy omaa tahtiaan ja kokeilee rajojaan, jos kokeilee, ajallaan. Jotkut koettelevat niitä enemmän jotkut vähemmän. Marin tapaukseen oli kärjistetty monta ääripäätä, kuten viiltely ja lukion meininki. Ei minun lukioaikanani ihan tuollaista meininkiä ollut. Enemmän mieleeni tuli juuri yläaste.

Myös Anjan tapaus ja hänen mielenliikkeiden kuvaus oli puhuttelevaa. Nainen on tilanteessa, joka on hänelle aivan uusi ja raastava. Mies, jonka kanssa on ollut yhdessä vuosikymmeniä, makaa muistamattomana hoitokodissa ja miehelle annettu suuri lupaus kaihertaa mieltä. Yksinäisyys kalvaa ja elämään tulisi alkaa suhtautua uudella tavalla. Ajatukset risteilevät oikean ja väärän välillä. Olisin toivonut, että kirjassa olisi paneuduttu enemmän Anjan tapaukseen, pelkästään se olisi riittänyt hyvin kantavaksi juoneksi. Julianin ja Marin tapauksesta olisi voinut tehdä ihan oman teoksensa tai jättää sen vähemmälle...

Ihmiskuvaus oli  paikoittain siis onnistunutta, mutta kirjaan oli ympätty aivan liikaa seksiä. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, eikä olisi tarvinut niin yksityiskohtaisesti kuvata. Välillä tunsin lukiessa punan leviävän poskille ruokottoman kielen ja seksikohtausten liian yksityiskohtaisen kuvailun vuoksi. Lisäksi kieli tuntui välillä liian suunnitellulta, varsinkin keskustelut kirjallisuudesta ja filosofiasta. Lisäksi jotkut kielikuvat tuntuivat aivan liian mietityiltä ja hiotuilta. Kirjasta huokui välillä myös epäuskottavuuden häivähdyksiä, jotka pilasivat lukukokemusta ja ihmiskuvauksen uskottavuutta.

Kaiken kaikkiaan Pulkkinen on luonut tarinan, joka herättää kysymyksiä ja jonka loppuratkaisu jää roikkumaan ilmaan hieman avonaisena, lukijalle näytetään vain suunta ja loppu on lukijan itsensä hahmoteltavissa. Tarina tarjoili mullistavia juonenkäänteitä ja ajattelun aiheita, silti mielestäni Totta oli lukukokemuksena paljon parempi.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

-Aletheia

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Joel Haahtela: Elena

Puistonpenkillä istuu mies joka päivä ja odottaa kärsivällisesti. Hän odottaa naista, jonka on nähnyt kerran, mutta josta on muodostunut hänelle lähes koko elämä. Pienistä tiedonmurusista mies rakentaa kokonaiskuvaa tästä naisesta, Elenasta. Hän tarkkailee, joskus hän kuulee naisen puhuvan, joskus hän nappaa osan tästä naisesta itselleen aivan kuin varkain.

Kesäksi Elena matkustaa pois, mutta mies seuraa häntä. Nainen on miehelle kuin huumetta, josta hän ei voi olla erossa. Syksyn tullen miehelle selviää, miksi tuo nainen on muodostunut hänelle niin tärkeäksi ja hän tapaa Elenan kerran.

Aloin muutama päivä sitten tarpomaan lävitse Falconesin Meren katedraalia ja aikani tarvottua päätin jättää sen kesken. Tuntui kuin se vain pahentaisi päälle karannutta lukujumia. Sen kirjan aika on joskus toiste. Muistin siinä pähkäilessäni että mitä seuraavaksi, tämän kirjan saaneen paljon huomiota blogimaailmassa ja ohuella kirjalla olisi hyvä aloittaa lukujumin purkaminen. 

Olen iloinen, että tartuin tähän, sillä Haahtelan Elena on vähäeleinen, mutta kaunis pienoisromaani. Olen nyt itsekkin virallisesti ihastunut Haahtelaan ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan hänen muuhunkin tuotantoonsa. Onneksi hyllyssä odottaa lukemistaan Traumbach.

Elena on ohut pienoisromaani, jossa on lyhyet, mutta ytimekkäät kappaleet. Pienuudestaan huolimatta se sisältää suuria tunteita - rakkaus, ikävä ja kaipuu - sekä syvempiä merkityksiä.. Itse sijoitin tarinan tapahtumat mielessäni Helsinkiin, mutta todellisuudessa kerronan pohjalta on mahdotonta sanoa minne tarina sijoittuu tai edes mihin aikaan. On vain kaupunki, puisto ja kesäinen saari.  On penkki ja kastanjapuu, jonka varjossa odotetaan.

Kirjan kieli on todella kaunista ja Haahtela kuvailee arkisia asioita lähes runollisesti. Lauseet ovat lyhyitä ja ne sisältävät vain kaikkein olennaisimman, mutta hienostuneesti esitettynä. Oikeastaan koko kirjan tarina on yksinkertainen ja pienieleinen, mutta silti Haahtela on saanut ujutettua rivien väliin ilmavasti paljon syvempiä merkityksiä.

Jossakin vaiheessa aloin epäilemään päähenkilönä esiintyvän miehen olevan hullu tai stalkkeri. Tuntui jopa ahdistavalta kuinka tarkasti mies havannoi tätä nuorta naista ja hänen liikkeitää sekä eleitään, ahmi hänen tuoksuaan ja kuunteli hänen ääntään. Hän muodostaa Elenalle mielessään elämän, muotoilee mieleisekseen. Sitten Haahtela kääntää asiat nurin kurin ja päälaelleen. Päähenkilö saikin kaikken ymmärykseni ja sympatiani puolelleen. Olisin ollut valmis istumaan miehen vieressä puistonpenkillä odottamassa Elenaa, vaikka iäisyteen asti.

Elena on kaunis ja arvoituksellinen kirja. Täysin eri tyylistä kirjallisuutta, jota olen tottunut lukemaan. Lukiessa minulla pyöri mielessäni, että tämä kirjahan on aivan kuin taidetta. Alun vierastelun ja kulttuurishokin jälkeen olin kuin liimaantunut kirjan eteen. Suosittelen kyllä lämpimästi muillekkin tutustumaan tähän teokseen. 126 sivun lukeminen ei vie paljon ajasta, mutta antaa hienon lukukokemuksen ja -elämyksen. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2003
Sivuja: 126
Kansi: Päivi Puustinen

-Aletheia

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Sodan aikana kuolema on kiireinen ja kerkeää Siviän taloon Laatokan rannalle, vasta kun on kiire. Pitää lähteä evakkoon ja rekeen pakataan kaikki välttämätön, muttei Markettaa. Hän ei ole välttämätön, hän on kuollut ja jää jäätyneenä odottamaan, että isä saapuu ja rakentaa pienelle ruumille arkun. Marketta jää kuitenkin henkenä seuraamaan perheensä elämää. "Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen. Nimeni annettiin hänelle." Yhteinen nimi yhdistää sisaruksia ja Marketta lähettää kirjeitä edesmenneelle siskolle piilottamalla niitä kiven alle. Siskolle on hyvä purkaa elämän paineet ja kertoa salaisuuksia.

Äiti Siviä ei osaa okein tyttäriin suhtautua, vaan tärkeitä ovat kaksospojat ja mies. Kaarlo on viuluniekka, johon Siviä nuorena palavasti rakastui. Lisäksi on Mar, Siviän voimakastahtoinen äiti, johon tyttärellä on nihkeät välit. Kummankin naisen pinnanalla piilee syvempi ja voimakassävyisempi totuus, joka selviää tarinan edetessä.

Kirjassa siis seurataan yhden perheen elämää kolmessa sukupolvessa, kahden vahvan naisen sekä Marketan näkökulmasta. Tämä asettelu, jossa kertoja ja aika vaihtuu tiuhaan tahtiin sai minut alussa hämilleen. Sekoitin auttamatta tarinassa esiintyviä miehiä ja menin sekaisin siittä, mitä kullekkin oli tapahtunut ja missä ajassa. Olisi varmaan pitänyt lapulle kirjoittaa ylös kuka on kukin ja kelle tapahtui mitä, vaikka lukiessa kaikki palaset alkoivat pikku hiljaa loksahtelemaan paikoilleen ja uskon saaneeni suhteellisen ehjän kokonaiskuvan kirjan tapahtumista.

Mutta se murre. Kyllä sain useampaan otteeseen päätäni raaputella ja miettiä, mitä tietyt henkilöt oikein koettavat vääntää ja kääntää. Ei luonnistu minulta murre, jota kirjassa on viljelty. Se tuntui välillä ihan heprealta. Vaikka toisaalta on hienoa, että kirjoissa käytetään vielä vanhaa murretta, joka on melko katoavaa nykypäivänä. 

Kirjeitä kiven alle on vahva ja rehellinen selviytymistarina, kertomus vahvoista naisista ja heidän vaietuista salaisuuksistaan. Se on kertomus suomalaisuudesta kauniilla kielellä sielukkaasti kerrottuna. Se tarjoilee yllätyksiä ja lopussa kaikki salaisuuksien lankojen päät on kudottu yhteen, niin että lukija näkee edessään ehjän tapahtumien verkon. Mutta... joku siinä silti tökki.

Aloin innoissani tätä lukemaan, koska olin kuullut tästä niin paljon hienoja kommentteja. Silti välillä turhautti lukea koko kirjaa, vaikka ajoittain juonenkäänteet saivat minut unohtamaan turhautumiseni. Oliko se sitten murre, joka tökki vai haastava rakenne ja epäkronologisuus? En osaa sanoa, voi olla että kaikki yhdessä. Osan tapahtumista ja asioiden oikeasta laidasta osasin arvata ennakkoon, joten kaikki juonenkäänteet eivät tarjonneet minulle suurempia yllätyksiä. Alku oli traaginen ja sai minut innostumaan, mutta jo 50 sivun jälkeen aloin pitkästymään. 

No, kaikesta ei voi pitää. Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä! 

Suosittelen kirjaa niille, joilla on karjalaisia sukujuuria ja niille, jotka ovat kiinnostuneet maagisen realismin piirteitä omaavasta sukutarinasta, joka sijoittuu Suomen lähihistoriaan. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2011
Sivuja: 267
Kansi: Mika Kettunen

-Aletheia

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Marja Björk: Posliini

Marja Björkin esikoisromaani käsittelee vaikeaa aiheitta: pedofiliaa. Hyi, hyi, hyi on minun tämän hetkinen tunne tästä kirjasta. Posliini oli puistattavan ahdistava lukukokemus, mutta silti kerran sen kesken jätettyäni kaivoin kirjan kirjastokassista ja luin loppuun. Oli pakko saada tietää kuinka kaikki päättyy.

"Kun helsinkiläinen täti ja hänen miehensä kaartavat Plymouth Barracudallaan kyläkaupan pihaan, kuusivuotias Jaana on häikäistynyt. Anita on kaunis kuin filmitähti, ja hänen ulkomaalaisen näköinen miehensä puhuu laulavasti ja silittää Jaanaa hiuksista – häntä, joka yleensä on vain tiellä. Pian Jaana pääsee yksin junalla pääkaupunkiin Anitan ja Nuutti-sedän hoiviin. Ylellisessä kodissa, lapsettoman pariskunnan huomion keskipisteenä, hän saa nauttia hellittelystä jota ei ole aiemmin saanut osakseen."

Tuntuu, että olen aivan kykenemätön edes puhumaan tästä kirjasta, se teki minulle kerrassaan niin ahdistavan ja surullisen olon. Yritän nyt kuitenkin.

 Aihetta käsitellään uudesta näkökulmasta sillä, että Nuutti-setä ei ole tässä "suhteessa" ainut aktiivinen puoli. Jaana tuntee saavansa Nuutilta, eli Kurrelta, sitä huomioita ja hellyyttä, josta jää paitsi kotonaan. Jaana kyllä epäilee, että kaikki mitä Kurre hänelle tekee ei ole oikein, mutta lapsen mieleen on helppo vaikuttaa. Kurre vakuuttelee, ettei asiasta saa puhua kenellekkään tai heille käy huonosit. Lopulta Jaana uskoo rakastavansa Kurrea ja on tälle uskollinen, hän tuntee jopa seksuaalista vetoa miestä kohtaan. Minua ahdisti juuri tämä seikka ja lisäksi hyväksikäyttöjen yksityiskohtainen kuvaus, ne saivat minut voimaan pahoin.

Tarina on kerrottu Jaanan näkökulmasta. Hän ei ymmärrä kaikkea ympärillään tapahtunutta, vaan lähinnä kertoo omin sanoin tapahtumista. Kaikki tulkinta ja analysointi on lukijan heiniä. Henkilöhahmot jäivät minun mielistä pinnallisiksi, heitä ei kuvailtu paljon, vaan tutustuminen heihin kävi lähinnä dialogien kautta. Kaikki hahmot olivat minusta enemmän tai vähemmän ihmisraunioita tai muuten surumielistä ja ankeata porukkaa. Ei ole ketään kelle Jaana voisi uskoutua tai kuka huomaisi pienen tytön ahdistuksen ja hämmennyksen omilta ongelmiltaan ja murheiltaan. Perhekkin kohtelee tyttöä niin huonosti, ja hän joutuu kokemaan henkistäväkivaltaa eikä vanhemmat arvosta lasta yhtään, vaan laiminlyövät häntä.

Olin jokseenkin pettynyt loppuun. Jokaisen hyväksikäytön jälkeen luin eteenpäin sen voimalla, että joku vihdoinkin auttaisi tätä tyttöä ja paha saisi palkkansa. Välillä teki mieli huutaa kirjan henkilöille että hyvänen aika, ettekö te huomaa! Pelkäsin koko ajan pahinta ja ehkä juuri siksikin jaksoin tarpoa sivuja eteenpäin. Ehkä juuri lukijalle tarjotut ahdistus ja huoli sekä toivo toivosta ovat tämän kirjan voima, joka saa lukijan jaksamaan eteenpäin.

Vaikka loppu ei ollut toivomani kaltainen happy end, olen varma, että vastaavanlainen hyväksikäyttö jättää ihmiseen syvät ja pysyvät arvet!

En suosittele tätä herkille ihmisille, enkä erityisesti tarttumaan tähän kevyenä kirjana. Itse ainakin tarvitsen aikaa, jotta pystyn käsittelemään loppuun tämän kirjan aiheuttamia tunteita. Kirjailijan rohkeus aiheen käsittelyssä voi myös kauhistuttaa, mutta jotkut saattavat taas kiitellä sitä, joten oman harkinnan varassa suosittelen tarttumaan tähän kirjaan.

Annan kirjalle arvosanakis 2,5 / 5!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2008
Sivuja: 265

-Aletheia

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Nappasin tämän kirjan lukulistalleni Leena Lumen blogista. Mielenkiintoinen lukukokemus, mutta ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, että voisin sanoa tätä yhdeksi parhaista lukemistani kirjoista edes tässä kuussa. Mutta hyvä tämä kuitenkin oli ja varsin taidokkaasti rakennettu. Olisi mielenkiintoista käydä Sarajevossa katsomassa oikeata haggadaa, jonka innoittamana Brooks on tämän fiktiivisen tarinan rakentanut.

Nuori australialainen kirjojen konservoija Hanna Heath kutsutaan YK:n toimesta sodan runtelemaan Sarajevoon tutkimaan yli 500 vuotta vanhan haggadan kunto. Tämän kauniin kirjansivujen välistä löytävät vihjeet kuljettavat lukijan eri vuosituhansille seuraamaan kirjan vaiheita läpi sotien ja vainojen aina 1400-luvun Sevillaan, jossa kaunis kuvitettu haggada sai alkunsa tumman orjatytön pensselistä. 

Kirja on rakennettu niin, että välillä seurataan Hannaa, joka yrittää selvittää vuosien kirjaan jättämiä jälkiä ja näin kartoittaa kirjan vaiheita tähän päivään. Sen jälkeen lukija kuljetetaan historian eri aikakausille, ja lukijalle avataan kuinka tuo jälki on jäänyt kirjaan ja avataan tapahtumat sen ympäriltä. Lukija siis tietää koko ajan enemmän kuin Hanna ja tiedemiehet. Eli juoni etenee nykyajassa kronologisesti ja välillä seuraa takaumia historiaan, jotka ovat irrallisia, eikä niihin palata enään uudestaan. Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta juoni pysyy hienosti kasassa ja tapahtumat nivoutuvat sulavasti yhteen.

Kirjan kansa on todella monipuolinen kirja ja siinä on paljon erilaisia teemoja kuten; rakkaus, sota, juutalaisvainot ja uskonto. Se on lukijalle haastava kirja ja tätä luetaan ehdottomasti ajatuksen kanssa, koska muuten putoaa kärryiltä hyvin nopeasti. Kirjassa on mm. paljon yksityiskohtia ja kuvauksia. Kirjan kansa on realistinen fiktiivinen historiallinenkertomus, jossa kaikilla ihmiskohtaloilla ei ole aina onnellista loppua. Silti se ei tehnyt minuun syvempää vaikutusta. Jäin vain ihailemaan hienoa toteutusta. Jotkut ovat verranneet Brooksia jopa Dan Browniin, mutta itse en kuitenkaan yhdy tähän väitteeseen. Brownin kirjoitustyyli on paljon mukaansatempaavampaa kuin Brooksin.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa. Teos ei vaikuttanut minuun oikein millää tavalla, joten tuntuu ettei juonen ja rakenteen lisäksi ole muuta sanottavaa, ei haukuttavaa eikä kehuttavaa. Kannet pitävät kuitenkin sisällään kiehtovan tarinan ihmiskohtaloineen ja monipuolisine tapahtumineen sekä kiinnostavineen henkilöhahmoineen, joten kaikesta huolimatta suosittelen lukemaan tämän teoksen. Minusta tuntuu, että minulle ei ollut nyt juuri oikea aika lukea tätä kirjaa, mutta ehkä tulevaisuudessa annan sille vielä uuden mahdollisuuden. 

Annan kirjalle arvosanaksi 3/5 pistettä! Mutta kansi ansaitsisi kyllä täydet viisi pistettä kauneudellaan.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2009
Alkuperäisteos: People of the book (2008)
Sivuja: 420
Suomentanut: Arto Schroderus
Kansi: Jussi Kaakkinen

-Aletheia

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä -äänikirja

"Kuinka kauan kestää ennen kuin unohtaa sen ihmisen tuoksun jolta sai rakkautta? Entä milloin lakkaa itse rakastamasta?"

Lainaan kuvauksen teoksesta suoraan Gummeruksen sivuilta, sillä mielestäni en osaisi sitä paremmin kuvailla:  Olipa kerran nainen, jonka mies löysi toisen, ja nainen jäi yksin lasten kanssa, ja… Kyllä, se tavallinen tarina mutta ranskalaista kepeyttä tulvillaan. Anna Gavalda osuu naulan kantaan. Höyhenenkevyesti ja lämpimästi hän kertoo siitä, kuinka jättäminen on joskus rohkeutta ja jääminen pelkuruutta – vai miten päin se oli?

Adrien, Chloen aviomies, siis pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtee toisen naisen mukaan. Järkyttynyt Chloe jää yksin kahden pienen tyttärensä kanssa. Adrienin isä, Pierre, päättää viedä Chloen ja lapset suvun syrjäiselle mökille rauhoittumaan ja keräämään elämänsä rippeitä kasaan. Mutta yllättäen tuosta etäisestä vanhasta miehestä näyttäytyyki Chloelle aivan uusi puoli, kun Pierre avautuu naiselle elämästää ja rakkaudesta sekä syrjähypystään. Näitä keskusteluja käydään viinilasin äärellä, lasten nukkuessa ja viinin lämmittäessä sisintä. Chloe saa huomata, että appiukko ei olekkaan sitä, mitä on tämän olettanut kaikkien näiden vuosien ajan olevan. 

Sanon suoraan, että kirjana tuskin olisin jaksanut tätä lukea, vaikka lyhyt onkin. Ehkäpä tätä voisi luonnehtia ns. välipalakirjallisuudeksi. Tarina etenee mielestäni liian hitaasti ja keskittyi lähinä keskusteluun ja muisteluun, mutta kuunneltuna tämä menetteli. Miinuksena kuitenkin se, etten pysyny kärryillä siittä kuka milloinkin puhui. Ilmeisesti Gavalda on kirjoittanut kirjan dialogipainotteiseksi ja äänikirjana se ei oikein toiminut. Sopivan mukavaa taustamelua siivotessa ja ruokaa laittaessa. Ei paljon tarvinut ajatella, antaa vain kerronnan soljua korvasta sisään ja sitämyöten tajuntaan. Tarina on koskettava, ironinen ja huumorilla höystetty. Ei kuitenkaan niin hauska, että olisin missään vaiheessa nauranut ääneen, hymähtelin vain. Aihekkin oli minulle jotenkin väärä tällä hetkellä, joten en jaksanut innostua oikein tästä teoksesta - en koe olevani tämän teoksen ominaisinta kohderyhmää.

Kirjaversio on lyhyt, vain 168 sivua, joten äänikirjassakin oli vain 4 levyä. Nopeasti kuunnteltu loppuun siis, sillä yhteiskesto on 3h ja 45 minuuttia. Sopivan mittaista kuunneltaa vaikka pidemmälle automatkalle. Viiniä keittiössä ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta aikomuksenani on tutustua vielä muuhun Gavaldan tuotantoon. Menisi varmaan sopivana kesälukemisena.

Annan äänikirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä!

Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus 
Ilmestynyt: 2008
Alkuteos: Je l'aimais
Suomentanut: Titia Schuurman
Lukija: Susanna Haavisto
Kesto: 3h 45 min


-Aletheia

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Kirjahankintoja

Kävin tänään kiertelemässä kierrätyskeskusta ja kirppiksiä. Olin menossa etsimään itselleni tälle välikaudelle takkia, joka menisi kiinni mahan kohdalta, kun tämä vauvamaha on valtava. Mieheni eilen mulkoili minua varoittavasti, etten raahaisi ihan hirveästi kirjoja, kun meinaa säilytystila loppua kesken. Ei kuulemma ole seinähyllyt tarkoitettu kantamaan tolkuttomasti kirjojen painoa. No, halvalla kun sain niin mukaan tarttui kuitenkin iso kassillinen kirjoja. Ainahan voi ostaa uuden kirjahyllyn, eikös vain?

Saalina raahasin kotiin silmät kiiluen seuraavat kirjat:

  • Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
  • Regine Deforges: Sininen polkupyörä
  • John Verdon: Numeropeli
  • Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
  • Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat 1&2
  • Gabriel Garzía Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
  • Kaari Utrio: Rakas Henrietta 
  • F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
  • John Steinbeck: Vihan hedelmät 1&2
  • Anita Loos: Herrat pitävät vaaleaverisistä
  • L. M Montgomery: Sininen linna
  • William Makepeace Thackeray: Turhuudenturuilla
  • Thomas Keneally: Schindlerin lista
  • Gavriil Trojepolski: Bim mustakorva
  • Colleen McCullough: Okalinnut ja Troijan laulu
  • Thomas Hardy: Pormestarin tarina
  • Rumer Godden: Italialainen intermezzo
Kuva: weheartit.com
 Tietenki voisin rakentaa kirjoista linnoituksen tai majan, kuten yllä olevassa kuvassa.

-Aletheia

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Katsaus viime kuukausien lukemisiin

Monessa blogissa tehdään katsauksia kuluneen kuukauden lukemisiin ja kirjallisiin kokemuksiin. Ajattelin itsekkin puida joka kuukausi lukemani kirjat ja tehdä pienen yhteenvedon. Ottaakseni hieman kiinni käyn nyt ensin läpi kolme edellistä kuukautta.

Tammikuu: (13)

  •  Arturo Pérez-Reverte: Kapteeni Alatriste
  • Rosalind Laker: Kunigattaren perintö
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
  • Camilla Läckberg: Saarnaaja
  • Riikka Pulkkinen: Totta
  • Natascha Kampusch:  3069 päivää
  • Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
  • D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
  • Karleen Koen: Mustat enkelit
  • Leonie Swann: Murha laitumella
  • Eileen Favorite: Sankarittaret
  • Tuula-Liina Varis: Vaimoni
  • L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 1- Korpin musta
  •  
Tammikuussa luin siis yhteensä 13 kirjaa, joista ehdottomasti parhaat lukukokemukset oliva Riikka Pulkkisen Totta ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Kuukauden pahin pettymys oli D. H Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja. Asetin itselleni myös klassikkohaasteen, joka on pyörinyt kirjablogimaailmassa aktiivisesti ilmeisesti viime vuonna. Tarkoituksenani on siis lukea viisi klassikkoa vuoden loppuun mennessä. Osallistuin myös Kirjavan Kammarin Karoliinan lanseeramaan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Helmikuu: (7)
  • John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
  • Seija Vilén: Mangopuun alla
  • Karin Slaughter: Kadotettu
  • Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
  • Peter Hoeg: Lumen taju
  • Simon Lelic: Katkeamispiste
  • Leila Meacham: Ruusut

Helmikuussa luin vain 7 kirjaa, joista parhaimpia olivat John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen, Simon Lelicin Katkeamispiste ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Lumen tajun luin osana klassikkohaastetta, mutta se oli minulle suuri pettymys.
 
Maaliskuu:  (15)

  • Helen Moster: Hylky
  • Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
  • Cesar Millan: Laumanjohtaja
  • Antoine De Saint-Exupéry: Pikku prinssi (äänikirja)
  • Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
  • Chris Cleave: Little Been tarina
  • Lewis Caroll: Alice's Adventures Underground
  • Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat
  • Johan Bargum: Syyspurjehdus
  • Mika Waltari: Ihmeellinen Joosef
  • Muriel Barbery: Siilin eleganssi
  • John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
  • Päivi Alasalmi: Vainola
  • Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (äänikirja)
  • Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Maaliskuu on ollut minulle loistava kirja kuukausi. Olen lukenut monta kirjaa, joista olen pitänyt valtavasti ja jotka ovat painuneet mieleeni. Pidin erityisesti Mosterin Hylystä, Adichien Puolikkaasta keltaista aurinkoa, Cleaven Little Been tarinasta , Bargumin Syyspurjehduksesta ja Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Kuuntelin myös pari äänikirjaa: Pikku prinssin ja Viiniä keittiössä. Viinistä keittiössä tulee postaus vasta huhtikuun puolella, kuten myös kirjasta Kirjan kansa.

Maaliskuussa luin 15 kirjaa, mutta bloggasin vain 14:sta. Lewis Carollin Alice's Adventures Underground teoksen luin englanninkielisenä, jota harvemmin teen. Englanninkielellä lukeminen tuottaa minulle joskus vaikeuksia, mutta lastenkirjan lukeminen enkuksi on hyvä tapa aloittaa kehittämään itseä sillä saralla.

Kuva: weheartit.com


Olen näiden kolmen kuukauden aikana tehnyt hienoja kirja hankintoja ja voittanut Leena Lumen blogiarvonnasta pari ihanaa kirjaa. Parhaan hankinnan tein kuitenkin eilen: hankin todella halvalla koko Jalna -sarjan omaann kokoelmiini. Olen yrittänyt kerätä sarjaa jo muutaman vuoden, mutta olin saanut vasta kasaan 4 osaa, joista kaksi on erilaisilla kansilla kuin toiset kaksi. Nyt sain hyvän tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä ja kaikki kirjat on vielä samoilla kansilla. Minulla alkaa pikku hiljaa kerääntymään kirjoja kaappiin, joiden on tarkoitus mennä kierrätykseen, mutta voi olla että järjestän pienen kirja-arvonnan tässä tulevina kuukausina teille ihanille lukijoille, kunhan saan ensin tarpeeksi arvottavia kirjoja kasaan.

Kolmen kuukauden aikana Googlen käyttäjäraadin kautta olen saanut 31 lukijaa. Blogin sivuilla on vierailtu lähes 1300 kertaa, joka on mielestäni hyvin näin tuoreelle blogille. Kiitos kaikille mielenkiinnosta, te lukijat olette ihania ja jokainen jätetty kommentti lämmittää mieltä. :)

Ihanaa, nyt on jo huhtikuu ja kesä tekee tuloaan. Hyvää kesänodotusta teille kaikille ihanille lukijoille!

-Altheia