maanantai 30. heinäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä

Minä kerrassaan ihastuin ikihyviksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Se sai minut nauramaan vedet silmissä jäyhälle ja jääräpäiselle ikääntyneelle miehelle, joka pahoitti mielensä milloin mistäkin. Samalla kuitenkin nyökyttelin päätäni, ollessani samaa mieltä tämän juron sysisuomalaisen ukon kanssa.

Miniä on mielensäpahoittajan pojan vaimo Liisa ja toimii pääosassa tässä teoksessa. Miniä on siittä erikoinen teos, että sitä sain vain Kirjan ja ruusun -päivänä. Oma kappale jäi saamatta, mutta lainasin tämän mieheni äidiltä.

Liisalla on luvassa rauhallinen viikonloppu perheestä vapaana. Hän aikoo rentoutua kotona espoolaisessa paritalossa viinilasin ja designlehtien kanssa. Suunnitelmat saavatkin uuden käänteen kun aviomies soittaa: appi on loukannut jalkansa eikä pärjää yksin. Taksi tuo hänet muutaman tunnin kuluttua ovelle, kun mies jää vielä sysisuomeen hoitamaan isänsä asioita. Se siittä rauhallisesta viikonlopusta. Pian appi jo kolkuttelee ovelle mukanaan kymmenen kiloa peruja, piimää ja omat lakanat.

Liisalla on aina ollut ongelmia appiukkonsa kanssa. Heitä kun erottaa "puoli vuosisataa ja elämänkatsomus". Tuntuu että kerta toisensa jälkeen hän vain sortuu virheisiin, eikä oikein opi ymmärtämään tätä  juroa miestä ja hänen tapojaan. 

Viikonloppu muuttuu vielä kamalammaksi, kun puhelin soi uudemman kerran. Venäläiset asiakkaat saapuvatkin kauppoja hieromaan sovittua aikasemmin. Kyseessä on Liisan uran tärkein kauppa, eikä sitä voi perua. On pakattava appi autoon ja lähdettävä lentokentälle. Miten käy kun sysisuomalainen temperamentti ja venäläisyys kohtaavat sekä maalaisuus ja suurkaupunkilaisuus törmäävät? Kun mukaan hyppäävät vielä lapset, on miniän hermot todella koetuksella.

Miniästä paistaa Kyrön humoristinen kirjoitustyyli, mutta pohjalla on paljon oivalluksia ja asiaa. Silti olin tähän hieman pettynyt. Odotin Mielensäpahoittajan perusteella jotain paljon hauskempaa. Toki kirja sai minut naurahtamaan pariinkin otteeseen, mutta en minä kertaakaan vedet silmissä nauranut. Kyllähän tämän 122 sivuisen teoksen luki mukavana välipalakirjana. Sopivan kepeää kahden todella rankan lukukokemuksen jälkeen. Teos on niin lyhyt ja helppolukuinen, että sen lukee yhdeltä istumalta. Jotenkin jälkimauksi jäi, että se on hieman väkisin väännetty.

Ideahan on toki mainio se on myönnettävä, mutta jäin kaipaamaan sitä jotain, jota oli Mielensäpahoittajassa. En niin välittänyt miniästä, mutta mielensäpahoittaja oli kyllä tässäkin teoksessa lumovoimainen henkilö. Tuo karvalakkinen ukkopahanen on varastanut sydämeni! Onneksi on vielä lukematta Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, joten saan vielä nauttia tuon änkyrän ukonpahasen seurasta yhden kirjan verran.

Heti ilmestymisensä jälkeen Miniää on luettu todella paljon blogistaniassa. Kirjaa on myös luettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Luettua, Kaiken voi lukea, Lukutuulia, Aamuvirkku yksisarvinen, Sinisen linnan kirjasto.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Kirjakauppaliitto
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 122

-Aletheia

torstai 26. heinäkuuta 2012

R.L Stevenson: Aarresaari -äänikirja

R.L Stevensonin Aarresaarta on pidetty yhtenä maailman parhaimpana seikkailuromaanina. Stevenson tunnetaan myös Tohtori Jekyll ja Mr. Hyden kirjoittajana. Täytyy myöntää että Aarresaaren kohdalla minulla oli sivistyksessä suuri aukko, en ollut aikaisemmin koskaan kuullutkaan siittä. Jekyll ja Hyde on nimenä tutumpi ja juonestakin tiedän jonkun verran, vaikken ole sitä koskaan lukenutkaan. No, nyt tämä aukko on täytetty, sillä sain juuri kuunneltua loppuun Aarresaaren äänikirjana.

Myönnän nyt kuitenkin että sivistykseen olisikin jäänyt aukko, sillä tämä ei tosiaan ole sellainen tarina, joka vetoaa minuun. Syy miksi minä tämän lainasin on mieheni. Etsimme kirjastosta jotain kuunneltavaa pitkälle automatkalle ja pyrin ajattelemaan, että pitää lainata jokin sellainen äänikirja, jota miehenikin jaksaa ja viitsii kuunnella. Automatkalle kuunneltavaksi päättyi kyllä ihan toinen äänikirja, mutta kotosalla tätä on tullut kuunneltua.

Jim Hawkins on pieni poika, jonka elämä mullistuu kun rähjäinen merimies Flint ilmaantuu Jimin äidin pitämään Amiraali Benbowin majataloon. Kun Flint kuolee Jim Hawkins löytää hänen karttansa, jossa kerrotaan, missä sijaitsee Aarresaari. Hawkins temmataan mukaan seikkailuun, josta ei puutu merirosvoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

Ei tämä ollutkaan tarina minun makuun, enemmän tämä oli miehekkeelleni mieluinen. Ehkä tämä olisi uponnut kun olin 11-13-vuotias seikkailunnälkäinen tyttönen. Kuuntelin tämän loppuun, koska kuitenkin tarina koukutti minut siinä määrin, että oli pakko saada tietää kuinka loppujen lopuksi käy. Myös kertoja oli mahtava Lars Svedberg, joka osasi herättää kerronnallaan tarinan henkiin.

Tämä oli liian poikamainen minun makuun, ei sillä että poikamaisuudessa olisi mitään väärää. Annan tälle huimalle seikkailulle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: Treasure Island (1883)
Kesto: 7CD
Suomentaja: Hannes Korpi-Anttila
Lukija: Lars Svedberg

-Aletheia

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Olen sanaton, en tiedä kuinka voisin kuvata lukukokemustani. Jeninin aamut oli todella riipaiseva kertomus siittä kuinka palestiinalaiset häädetään omista kodeistaan asumaan pakolaisleireille hökkelikyliin. Juutalaiset tulevat ja ryöstävät maan itselleen, tappavat siviilejä silmääkään räpäyttämättä. Juutalaiset, jotka ovat juuri kokeneet natsien tekemät kauheudet ja keskitysleirit, tulevat ja sortavat yhtä julmasti palestiinalaisia, kohtelevat niinkuin palestiinalaisilla ei olisi ihmisarvoa ollenkaan.

Amal on tarinan keskushenkilö. Hän on syntynyt pakolaisleirillä, jonne hänen vanhempansa on pakotettu muuttamaan kuusipäiväisen sodan takia. Kun sotilaat hyökkäsivät Amalin vanhempien kotikylään, menetti Amalin äiti Dalia, yhden lapsistaan. Juutalaissotilas riisti puolivuotiaan poikalapsen äitinsä käsivarsilta, kasvatettavaksi hänen vaimolleen, joka menetti lisääntymiskykynsä keskitysleirillä. Näin veljekset ajautuvat vastapuolille taistelemaan, toistensa vihollisiksi.

Amalin elämää varjostaa pelko, mutta hän saa kasvaa tiiviissä ja rakastavassa yhteisössä. Yhteisön elämää kuitenki määrittävät tarkat määräykset, joiden rikkominen voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Israelilaissotilaat toimivat mielivaltaisesti ja sumeilematta tappavat siviiliväestöä. Myös Amal saa osansa, kun yksi sotilas ampuu häntä. Hänet on iäksi merkitty ja hän kantaa ikuisesti mukanaan sodan aiheuttamia traumoja. Amalin varttuessa ja vuosien kuluessa lähes kaikki, joista hän on välittänyt on menehtynyt israelilaisten luoteihin ja hyökkäyksiin. Osa ihmisistä on  jyrätty elävältä koteihinsa, osa on kadonnut jälkiä jättämättä ja osa on ammuttu. Se saa Amalin sydämen kovettumaan.

En ole koskaan perehtynyt Lähi-Idän tilanteeseen perinpohjaisesti, tiesin ns. vain israelilaisten medialle kertoman "totuuden". Tämä teos tosissaan avasi silmäni aivan uudenlaiselle totuudelle. Olen kerrassaan sanaton ja mykistynyt. En edes muista milloin olisin itkenyt yhtä paljon lukiessani kirjaa.

"Päätien toiselta puolelta, rojun halki vievän polun varrelta, löysimme viiden naisen ja useiden lasten ruumiit. Naiset olivat keski-ikäisiä ja heidän ruumiinsa lojuivat rauniokasan päällä. Yksi makasi selällään mekko revittynä, ja hänen altaan pilkisti pienen tytön pää. Tytöllä oli lyhyt, tumma, kihara tukka, ja hänen silmänsä tuijottivat meitä mutristuneista kasvoista. Hän oli kuollut. Joku oli viiltänyt auki naisen vatsan, ensin poikittain, sitten ylöspäin, ehkä yrittäen tappaa hänen syntymättömän lapsensa. Hänen silmänsä olivat ammollaan, tummat kasvot kauhuun jähmettyneet."

Sydäntäni viilsi lukea näitä sanoja samalla kun keinutin omaa lastani uneen. Ajattelin sitä kauhua ja pelkoa, mitä äidit ovat tunteneet lastensa puolesta. Kuinka pelko on leijunut sankkana pilvenä joka päiväisen elämän yllä pakolaisleireillä. En voi vieläkään lakata miettimästä millaiseen julmuuteen ihminen on kykeneväinen. Miten kukaan voi surmata viatonta lasta tai hakata "pihviksi" vain sen takia että lapsi heittää kivellä israelilaissotilaiden panssarivaunua? Israelilaisten uudet sukupolvet on niin kyllästetty propagandalla, että heistä on tullut tappokoneita. Palestiinalaisten uudet sukupolvet eivät taas tiedä muusta kuin pakolaisleiristä. Viha toisia kohtaan on valtaisan suurta, hävitykset ovat kamalia, ihmisiä kuolee tuhansittain, mutta muu maailma vain ummistaa silmänsä ja lehdistö vähättelee tapahtumia tai mässäilee niillä.

Tuntuu että minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä kirjasta, mutta en saa niitä loogisesti sanottua. Tulisi sekava kirjoitus, oikein kunnon vuodatus, jos alkaisin kirjoittamaan tähän kaiken. Huomaan etten lukiessa ole ollenkaan miettinyt kieltä, rakennetta tai muutakaan. Olen ollut täysin kirjan tapahtumien pauloissa, etten ole kiinnittänyt huomiota juuri mihinkään muuhun. Pystyn kertomaan vain että kirja tuo ilmi vääryttä, suurta vääryyttä, jota palestiinalaiset ovat joutuneet kokemaan. Se on rehellinen ja tunteita nostattava kertomus. Siihen kuitenkin mahtuu rakkautta ja toivoa. Se näyttää kuinka ihminen on sopeutuvainen ja pystyy rakentamaan kotinsa sinne, missä ovat lähimmäiset ja rakkaimmat. Elämä jatkuu myös pakolaisleireillä ja hävityksen jälkeen tuhkasta nousee taas uudet asumukset. Kirja myös näyttää sen kuinka jatkuvat menetykset ja kasvava viha voi nostaa pahuuden ihmisessä esiin. Abulhawa on käyttänyt teoksessaan runsaasti lähteitä, myös juutalaisten kirjoittamia. En yhtään epäile kirjan tapahtumien totuudenmukaisuutta. Albuhawa on myös itsekkin palestiinalaispakolaisten perheestä.

Suosittelisinko kirjaa? En osaa sanoa. Jos ei kestä lukea julmia totuuksia ja raakuuksia, en suosittele. Jos haluaa avata silmät ja kuulla Lähi-Idän tapahtumista sorrettujen näkökulmasta, niin kyllä ehdottomasti kannattaa lukea. Tämä voi kaikessa surullisuudessaan olla silmiä avaava lukukokemus.

Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: Mornings in Jenin (2010)
Sivuja: 351
Suomentanut: Pauliina Klemola

-Aletheia


torstai 19. heinäkuuta 2012

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Tätä kirjaa on luettu hämmästyttävän paljon kirjablogimaailmassa, vihdoin se osui myös minun tiellenikin. En ole ennen lukenut Oatesin tuotantoa, mutta tämän kirjan perusteella voin sanoa että hän kyllä osaa kirjoittaa vetoavasti ja hyvin. Kosto: rakkaustarina oli niin ravisuttava kertomus, että vieläkin kylmätväreet kulkevat pitkin selkää. 

Teena Maguire päättää oikaista keskellä yötä kotiinsa pikkukaupungin puiston läpi, yhdessä 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Joukko paikallisia nuoria miehiä hyökkää heidän kimppuunsa ja raiskaa sekä pahoinpitelee Teenan, tyttären kuunnellessa piilostaan. Kun poikajoukko on valmis, he jättävät naisen virumaan henkihieverissä venevajan lattialle. 

Raiskaus ja pahoinpitely on kiistaton, mutta tuoko oikeusjärjestelmä oikeutta uhreille? Pitääkö oikeus ottaa omiin käsiinsä ennen kuin saa hyvitystä? 

Kirjassa tuodaan esille naisiin kohdistuvan raa'an väkivallan lisäksi ilmi Amerikan oikeusjärjestelmää. Siellähän oikeusjärjestelmä on suoraan sanottuna naurettavan surkea. Se käy myös kirjassa ilmi. Raha puhuu, se kenellä on varaa palkata asianajaja, joka osaa puhua sujuvinta potaskaa, on vahvoilla oikeusistuimen edessä. On vain tiedettävä kuinka totuutta saa muunneltua niin että se vaikuttaa valamiehistöön, koska valamiehistö on yhtä kuin sen typerin jäsen. Lopulta uhrista tulee syyllinen ja syyllisistä uhreja.

Oikeusjärjestelmän tuottamien pettymysten lisäksi Teenaa ja Bethietä vaivaa pelko, koska tekijät ovat takuita vastaan vapaana. Mitä jos he palaavat kostamaan ja saattamaan loppuun sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo heti ensi kättelyssä, eli surmata Teena ja silminnäkijänä toimiva tytär. Pelon lisäksi ihmiset kääntyvät heitä vastaan; itseppähän nainen sitä kerjäsi. Nainen, Teena, hänhän on ihan narri äidiksi, vain juoppo huora. Loppujen lopuksi hän, Teena, ansaitsi sen. Kaiken hyvän lisäksi tuo juoppo huora on pilannut poikien, syyllisten, elämän levittämällä valheita heistä.

Kirja sai tosissaan tunteet heräämään. Minua suorastaan oksetti ja inhotti se kuinka raakalaismaisesti Teena joukkoraiskattiin, kuinka pienen tytön elämästä tuli ennen ja jälkeen. Minua suututti aivan suunnattomasti oikeusjärjestelmän epäreiluus, koska senhän pitäisi tuoda oikeutta rikoksen uhrille ja saattaa tekijät edesvastuuseen tekosistaan ja kärsimään tekojen mukainen rangaistus. Inhon ja suuttumuksen lisäksi tunsin hämmennystä siittä kuinka Oates on voinut mahduttaa 152 sivulle niin paljon tärkeää sekä painavaa asiaa ilman että se alkoi ahdistamaan liikaa. Sivu määrä oli kuitenkin juuri sopiva, sen enempää en olisi varmaan kestänyt lukea, niin paljon kirja sai minut ajattelemaan ja tuntemaan. Kirja teki myös minut surulliseksi. Raiskaus ei ole koskaan uhrin oma syy, pukeutukoon miten haluaa, olkoot luonteeltaan niin huikentelevainen kuin haluaa! Silti kenenkään ei koskaan pitäisi kajota naiseen vasten tämän omaa tahtoa. Kuitenkin, maailmaan mahtuu paljon pahuutta ja raiskauksia tapahtuu päivittäin. Olin myös iloisesti yllättynyt siittä kuinka hyvän kirjan, kompaktin kokonaisuuden, Oates on luonut. Minuun iski into lukea kirjailijan muutakin tuotantoa mahdollisimman pian.

Kerrontaratkaisukin oli erilainen. Aivankuin Oates olisi kertonut Bethielle mitä tämä tekee ja miten tämä tuntee. Kerrontaa voisi kuvata parhaiten näin: muistatteko naiset kun nuorena leikittiin barbeilla ja nukeilla? Niitä liikuteltiin ja laitettiin tekemään asioita ja samalla selostettiin kaverille mitä nukke tekee ja tuntee. Eli toisin sanoen, kirjailija käytti sinä -muotoa, jolla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kappaleet ovat melko lyhyitä, mutta monesti sitäkin hätkähdyttävämpiä. Kerronta tempaa mukaansa ja sivut häviävät ihan silmissä. Hienon ja kuvauksellisen kerronnan, ajoittain jopa rajun kielen ansiosta tarina tulee todella liki lukijaa, uskoisin että naislukijoille varsinkin. Minun karvat se sai ainakin nousemaan ja mieleni teki huutaa, huutaa koko maailmalle. Teki kerrassaan mieli motata nokkaan koko yhteisöä, joka kääntyy raiskauksen uhria ja väkivaltaa kokenutta tytärtä vastaan. Ravistella hereille ja huutaa haloo!

Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä!

P.S Pienenä välikevennyksenä kannesta: mieheni katseli kantta ja sanoi ettei ensin meinannut tajuta että siinä on patsas. Ja tosiaan, itsekkin huomasin että kuva näyttää kaukaa ja nopeasti katsottuna enemmänkin valkosipulilta kuin patsaalta. Tämä jäikin meidän kesken sitten sipulikirjaksi.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: Rape: A love story (2003)
Sivuja: 152
Suomentanut: Kaijamari Sivill

-Aletheia

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Robert Holdstock: Alkumetsä

Uskaltauduin lainaamaan kirjaston scifi -osastolta Robert Holdstockin Alkumetsän, koska minulle on suositeltu sitä muutamaan otteeseen. Yleensä en vilkaisekkaan scifi -hyllyn puoleen, koska sieltä ei yleensä koskaan löydy mitään minua miellyttävää. Kaikki lainani niistä hyllyistä voi laskea yhden käden sormilla. Olen todella ennakkoluuloinen tätä genreä kohtaan, koska mikään kauas tulevaisuuteen sijoittuvat utopiat tai Star Wars -tyylinen avaruusseikkailu on niin minun mukavuusalueeni ulkopuolella. Minun mielestänihän kaikki mitä scifi -osastolta löytyy on juurikin tämmöistä ns. nörttikirjallisuutta... ja taas saan itseni kiinni ennakkoluuloilemasta.

Jotenkin miellän silti enemmän Alkumetsän fantasiakirjaksi, vaikka tarinan aivoihin liittyvä ulottuvuus, jossa ihmisen aivot luovat mytagoja, menee enemmän scifin puolelle. Täytyy myöntää etten ihan täysin ymmärtänyt tätä aivopuolta, vaikka yritin lukea kuinka monta kertaa. Meni vähän yli hilseen minun käsityskyvylle, mutta ei häiritsevän paljon. 

Herefordshiressä sijaitsee ikivanha Ryhopen metsä, joka on täysin luonnon tilassa. Metsän ympäri juoksee noin tunnissa tai parissa, mutta sen keskukseen pääseminen voi kestää useita viikkoja. Tässä kummallisessa metsässä ajan ja paikan lait vääristyvät täysin, ja metsä tuntuu torjuvan vierailijat, niin että eteenpäin pyrkiessään he huomaavat vaeltaneensa kehää yhä uudestaan ja uudestaan. Metsä suojelee salaisuuksia, joita se ei halua paljastaa ulkopuolisille. Ryhopen metsässä asuu mythagoja, jotka ovat ruumiillistuneita myyttisiä hahmoja historian eri aikakausilta. 

Metsän salaisuuden selvittäminen tuntuu olevan pakkomielle Huxleyn perheen miehille. Ensin metsä vei isän. Mies alkoi laiminlyödä kahta poikaansa ja ajoi vaimonsa itsemurhaan viettäessään metsän siimeksessä viikkokausia muusta välittämättä. Isän kuoltua vanhin veli jatkaa isän elämäntyötä ja perässä seuraa myös tarinan päähenkilö eli nuorempi veli Steven. 

Huikea seikkailu, johon mahtuu mukaan sopivasti myös romantiikkaa. Viihdyin kirjan parissa hyvin ja seuraavalla kirjastoreissulla aikomuksena on lainata jatko-osa Metsän henget. Kirjassa minuun vetosivat juuri mythagot, jotka olivat mielenkiintoisia hahmoja ja ilmentymiä historian eri aikakausilta, ne kun eivät auenneet minulle vielä ihan täysin. Mythagoja jäi ympäröimään pieni salaperäisyyden harso. Kirjan kerronta on myös hienosti kuvailevaa, joten metsän voi melkeinpä nähdä levittyvän omien silmien edessä ja nenässä voi tuntea kelttisotilaiden lemuavan hengityksen. Tosin silmiini pisti että aika monesti kirjassa kerrottiin kuinka jonkun henki haisee kammottavalle.

Nähtävästi scifi- kirjojenkin joukosta voi löytyä oikeita helmiä. Minä nimittäin ahmin tämän romaanin, lukemasta päästyäni mietin vain milloin kerkeän taas jatkamaan. Metsän siimeksessä oli jännittävää seikkailla. Siispä kehoitan muitakin tarttumaan seikkailuun!

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 1985
Alkuteos: Mythago Wood (1984)
Sivuja: 276
Suomentanut: Anja Haglund

-Aletheia

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Beate Grimsrud: Hullu vapaana

Tämän lähemmäksi ei voi päästä ymmärtääkseen skitsofreniaa ja millaista on elää elämää ohjaavien äänten kanssa, elämää, jossa uhkia on joka puolella. Seinät säteilevät vaarallisesti, poliisi vakoilee, ikkunat vetävät puoleensa ja niistä voi liukua ulos. Beate Grimsrudin teos Hullu vapaana on kirjailijan osittain omaelämänkerrallinen kertomus kamppailusta sairauden kanssa, kaksikymmentä vuotta kestäneestä osasto- ja avohoito kierteestä sekä kannanotto medikalisaatiota vastaan. Teos vie lukijan hämmästyttävän iholle ja välillä voi jopa luulla tietävänsä miltä päähenkilö Elistä tuntuu.

Eli on kirjailija, jonka päänsisässä asuu ääniä, jotka ohjaavat hänen elämäänsä. On itkuinen Espen, leikkisä Emil, räyhääjä Erik sekä prinssi Eugen. Elin kasvutarinaa seurataan kirjassa useassa aikatasossa. Välillä palataan hänen lapsuutensa sekä nuoruuteensa, kunnes palataan nykyisyyteen seuraamaan hänen selviytymistään. Työnsä ansioista nainen jaksaa taistella harhoja ja pakkoliikkeitä vastaan, koska kirjoittaminen on hänelle kantava voima. Lopulta Eli löytää terapeutin, Jonatanin, jonka kanssa hän alkaa työstämään elämänhallintaa pienin askelin. Eli on se joka päättää, eivät pojat, jotka huutelevat hänen päänsä sisällä. Lisäksi hänellä on tukenaan huolehtiva ystävien tukiverkko.

Tarinassa annetaan monia mahdollisia selityksiä hulluudelle: lapsuus ja maanis-depressiivinen isä, epävarmuus omasta sukupuoli-identiteetistä, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttö. On kuitenkin niin, että loppujen lopuksi mielenterveysongelmat ovat monen tekijän summa. Ei auta jäädä murehtimaan menneitä, vaan on suunnattava katse eteenpäin ja löytää tasapaino elämässä äänten kanssa. Kirjassa on siis sanomaa. Lisäksi myös korostetaan kuinka suuri vaikutus huolehtivalla ja vahvalla tukiverkostolla sekä antoisalla työllä on sairauden kanssa pärjäämisessä ja sitä vastaan taistelemisessa. Useakaan ei ole yhtä onnekkaassa asemassa. Mutta siltikkin välillä Elin valtaa tunne että pää halkeaa palasiksi, vaikka päässä olisi kuinka tiukka pipo hyvänsä.

Grimsrudin kieli on napakkaa, tiukka sanaista ja osuvaa. Lauseet ovat lyhyitä ja kursailemattomia, sillä Grimsrud ei turhia kaunistele vaan paukuttaa rehellisesti ilmoille kuinka asiat ovat. Tarina on aitoudessaan välillä jopa ahdistavaa luettavaa. Välillä oli ihan pakko lopettaa lukeminen kesken ja keskittyä muihin asioihin. Silti tämä on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimpia kirjoja, joita olen lukenut. Lukiossa psykologia oli yksi  lempiaineeni, olin erityisesti kiinnostunut mielenterveysongelmista ja ahmin tietoa itseeni. Silti en lukiokirjoja kahlatessani oppinut yhtä paljon sairaudesta (tietenkin jotain teorianippelitietoa) kuin tätä kirjaa lukiessa. Välillä tuntui kuin olisin ollut ns. kärpäsenä katossa Elin aivoissa. Silti olen vahvasti vielä sitä mieltä, että vaikka mielenterveysongelmista kirjottaisi kuinka hienon ja intensiivisen tarinan, ei kukaan "mieleltään terve" pysty ymmärtämään sairautta täysin ja oikein.

Koko kirja on rehellistä ja täyttä asiaa. Suosittelen kyllä ehdottomasti tutustumaan teokseen, jos aihe vain kiinnostaa vähääkään. Vaikka luku-urakka tuntuikin ajottain todella raskaalta, oli teoksen lukeminen kannesta kanteen silti todella palkitsevaa ja antoisaa!

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Osallistun kirjalla Mieleni on rajaton -haasteeseen sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen maalla Norja.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: En dåre fri
Sivuja: 390
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry

-Aletheia

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Jane Smiley: Sydänmailla

"Larry Cook on kotiseutunsa mahtimiehiä, suuren iowalaisen maatilan omistan. Eläkeikää lähestyessään hän päättää jakaa tilan kolmen tyttärensä kesken, mutta kuopus Caroline kieltäytyy kunniasta. Raivostunut isä rankaisee nuorimmaistaan tekemällä hänet perinnöttömäksi.

Perintöriidan myötä kaikki muuttuu suurten mittojen tragediaksi. Rose muistuttaa sisarelleen Ginnylle, että he ovat todellakin ansainneet osuutensa tilasta: varhain leskeksi jäänyt isä ei pelkästään piiskannut tyttöjään, hän myös käytti kahta vanhinta hyväkseen. Viimein Ginnyn on pakki kohdata torjutut muistot
."

Sydänmailla on siis kertomus perhesuhteista, joiden perustukset alkavat nitistä liitoksistaan tarinan edetessä. Lopulta koko neljän sukupolven ajan vaivoin rakennettu kukoistava maatila hajoaa, sillä perhe ei pääse keskenään yksimielisyyteen ja sopuun. Mukaan mahtuu rakkautta, insestiä, lapsettomuutta sekä mutkikkaita ihmissuhteita.

Näin alkuasetelma äkkiseltään voi vaikuttaa mielenkiintoiselta ja kun kannessa vielä komeilee tieto, että kirja on Pulitzer palkittu (vuonna 1992). Itse ajattelin etten voi olla pitämättä tästä kirjasta. Olin väärässä, hirvittävän väärässä...

Juoni etenee hitaasti ja viipyilevästi. Välillä pysähdyin miettimään, että mitäs tuo kirjailija on alkanut jorisemaan, menisi jo asiaan. Kunnolla alkoi tapahtua vasta puolivälin jälkeen, mutta koska kirjan alku oli minulle välillä melkoista tervan juontia, ei loppu saanut minua enään innostumaan. Otin selvää mitä kullekkin henkilölle tapahtui ja painoin kirjan kannet tyytyväisenä kiinni, koska vihdoin ja viimein sain nakata kirjan takaisin kirjastokassiin.

Koska kirja ärsytti minua suurimman osan ajasta, en ala enempää puimaan teosta ettei mene ihan kauheaksi mollaamiseksi. Toisaalta tuntuu etten keksi muuta sanottavaa kuin tylsä, ärsyttävä, hidaslukuinen, jaaritteleva kirja, jossa oli mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Jokainen voi päätellä itse takakannen kuvauksen ja em. sanojen perusteella päättää haluaako itse tarttua teokseen. Minulle tämä oli kuitenkin huikea pettymys.

Mainittakoon vielä että Wikipedian mukaan teos perustuu William Shakespearen Kuningas Lear -näytelmään. Itse en osaa sanoa asiaan juuta enkä jaata, koska Kuningas Lear ei ole minulle tuttu kuin nimenä. Wikipedia ei myöskään ole ehkä se kaikista luotettavin tiedonlähde, joten voi olla että tieto on täysin tuulesta temmattu. Kirjan lukeneet, osaatteko te sanoa asiaan mitään? :)

Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka pääosissa näyttelee Michelle Pfeiffer, Jessica Lange, Jennifer Jason Leigh ja Jason Robards. Että jos ei kirjaan halua tarttua, mutta tarina kiinnostaa, niin helpompi tie löytyy. Itse en ole leffaa katsonut, joten en tiedä onko sekin yhtä pitkäveteinen kuin kirja.

Annan kirjalle arvosanaksi 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 1997
Alkuteos: A Thousand Acres (1991)
Sivuja: 389
Suomentanut: Marja Alopaeus

-Aletheia

torstai 5. heinäkuuta 2012

Syksyn kirja uutuuksia!

 Kirjanörtille on ominaista eksyä kirja-aiheisille sivuille katselemaan. Eli kirjablogien lukemisen lomassa olen eksynyt kustantamoiden sivuille ihailemaan ensi syksyn ihania kirja uutuuksia. Kaikkea kivaa on taas tulossa ja kaikkea haluttaisi lukea, TBR-lista se vaan kasvaa kasvamistaan.

Otava:
Riikka Pulkkinen: Vieras
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
Hélène Grémillon: Uskottuni
David Nichollson: Kaikki peliin
Laura Paloheimo:Klaukkala
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
P. D James: Syystanssiaiset

Tammi:
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kaari Utrio: Sunneva
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
Katri Lipson: Jäätelökauppias
Markku Pääskynen: Roona saa vastauksen
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Gummerus:
Markku Turunen: Vaeltaja
Petri Karra: Pakenevat unet
Alice Hoffman: Punainen puutarha
Chris Cleave: Poikani ääni
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Tove Alsterdal: Kadonneet
Camilla Läckberg: Majakanvartija
John Verdon: Sokkoleikki
Lucy Dillon: Uuden onnen jäljillä
Charlaine Harris: Veren sitomat ja Suden veri


Karisto:
Sanna Eeva: Olot
Riina Katajavuori: Perheryhti
Jaana Taponen: Stockan herkku
Mario Reading: Kolmas antikristus
Simona Ahrnstedt: Unelmia ja yllätyksiä


WSOY:
Taina Latvala: Välimatka
Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
Linn Ullman: Aarteemme kallis
Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär
Richard C. Morais: Herkullinen elämä
Heidi Linde: Jo nyt on!

Bazar:
Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
David Safier: Happy Family
Tatiana De Rosnay: Mokka
Philippa Gregory: Punainen kuningatar
Sam Christer: Stonehengen perintö
Kim Edwards: Unien järvi

Like:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Minerva:
L. M. Montgomery: Perinnön jakajat
Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen tarinoita

-Aletheia



sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa -äänikirja

Arkelogin vaimona Christie on sijoittanut osan kirjoistaan arkeologisille kaivauksille, Murha Mesopotamiassa on yksi niistä. Hercule Poirot saa selvitettäväkseen tohtori Leidnerin vaimon tuoreen murhan. Rouva Leidner on saanut uhkauskirjeitä ja pian sen jälkeen hänet löydetään kuolleena huoneestaan. Nokkelan Poirot'n apuna murhaa selvittää retkikuntaan kuuluva teräväpäinen sairaanhoitaja Amy Leatheran.

Äänikirja pitkästä aikaa, kun lukemiselle jää vähemmän aikaa, mutta haluttaa kuitenkin olla kosketuksissa jollakin tavalla kirjallisuuteen, on kätevää laittaa äänikirja pyörimään. Siinä arkea pyörittäessä tulee tavallaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Christien dekkareiden hienovaraisen klassinen jännitys sekä tiivis ja hienovarainen tunnelma välittyy hyvin myös äänikirjamuodossa. Pidin Christien kirjoista Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus todella paljon luettuina, mutta pidin Murhasta Mesopotamiassa myös kuunneltuna. Joissakin äänikirjoissa on vikana se ettei ääneen luettuna oikea sanoma tai tarkoitus välity kuulijalle niinkuin se välittyisi lukijalle. Lisäksi lukija Pekka Autiovuorella on miellyttävä ääni ja selkeä lukutyyli, joten tätä kuunteli ihan mielikseen. Silti en voinut olla ihmettelemättä, miksi lukijana on mies kun tarinan kertojana on nainen, Amy Leatheran??

Jälleen kerran Christie on rakentanut mielenkiintoisen tarinan, jossa jokaisella on ollut mahdollisuus murhaan. En jälleen kerran osannut arvata kuka murhan takana oli todellisuudessa. Tämä dekkarikuningatar kun osaa johdatella lukijan sivupoluille ja saa epäilemään jokaista vuorollaan. Loppuratkaisu on tullut aina minulle hienoisena yllätyksenä, kuten se tuli nyttenkin. Kun kaikki palapelin palat ovat loksahtaneet kohdalleen tulee ahaa-elämys, niinhän se täytyykin olla.

En ole normaalisti suuri dekkareiden ystävä, mutta syy miksi pidän Christien dekkareista on se ettei murhalla ja muilla inhottavuuksilla mässäillä. Kirjoissa on myös tietty nostalginen tunnelma, eivätkä teokset ole ainakaan vielä minulle mitenkään ennalta-arvattavia. Nykydekkareissa tunnutaan kiertävän kokoajan samaa kaavaa, eikä murhaaja ja motiivi tule kovinkaan usein yllätyksenä. Lisäksi monet nykydekkarit ovat niin raakoja ja häikäilemättömiä, että lukeminen on ahdistavaa ja saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Christienkin kirjoissa on tunnelmaa ja jännitystä, ne eivät kyllä jätä kylmäksi. Ne ovat myös mukavia aivopähkinöitä!

Tietoa äänikirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: Murder in Mesopotamia 
Kesto: 8h 13min (7CD)
Suomentanut: Eero Ahmavaara
Lukija: Pekka Autiovuori

-Aletheia


Kesäkuun luetut!

Hui kauhistus kuinka vauhdilla kesäkuu vilahti ohi sateisissa ja harmaissa tunnelmissa. Minulla lukusaldo jäi harvinaisen pieneksi, koska pikkuinen poika vaatii jakamatonta huomiota paljon osakseen. Siinä kirjat jää täysin toisarvoiseksi. Mutta aina kun tällä mammalla on hieman omaa aikaa, on mukava sukeltaa mielikuvitusmaailmoihin.

Kesäkuussa luettua:
  • Jennifer Weiner: Pieniä maanjäristyksiä
  • Jean Kwok: Käännöksiä
  • Linda Olsson: Sonaatti Miriamille
  • Marian Keyes: Hurmaava mies
  • David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Ehdottomasti parhaimmat kirjat kesäkuussa olivat Kwokin Käännöksiä sekä Keyesin Hurmaava mies.  Pääasiassa lukemiseni ovat olleet kevyehkön puoleista viihdekirjallisuutta, mutta se sopii kesään, vaikka kesä onkin tähän asti tarjoillut vain muutaman aurinkoisen päivän. Onneksi mukavat huumorilla ja tietyllä kepeydellä höystetyt kirjat tuovat mukavaa piristystä sadepäivään (jos ei lasketa ihanaa vauvan tuoksuista pikku pojan pulleroa mukaan :D ).

Kesäkuu on ollut myös antoisaa aikaa omalle kirjahyllylle. Tiensä hyllyyni ovat löytäneet Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Hugh Ambrosen The Pacific; Tyynenmeren taistelutoverit (tämä on kuitenkin enemmän miehelle kuin minulle), Rebecca Wellsin Jumalaiset Jajasiskot, Herta Müllerin Hengityskeinu, Juha Vuorisen Romaanikerjäläinen, Allison Pearsonin Kate Reddy - Täydellä teholla yötä päivää, P. D Jamesin Kuoleman maku ja Nikki Sixxin Heroiini -päiväkirja. Eli ihan mukavasti on tullut tehtyä löytöjä, vieläkö malttaisi tarttua oman hyllyn kirjoihin. Kirjastossakin tuli tehtyä taas löytöjä, vaikka jälleen kerran olin vain menossa palauttamaan kirjoja. 



Heinäkuulle on siis luvassa hyviä kirjoja ja toivottavasti olisi luvassa myös auringonpaistetta! Ja pahoittelen kuvanlaatua, iphonen huippuhyväkamera ei oikeasti olekkaan niin huippuhyväkamera. Toisaalta linssi voi olla vähän ,krhm, vaurioitunu, mutta tämä lahopää on taas hukannu oikean kameran jonnekkin. Näin sen viimeksi synnärilaukussa, minne lie hyvään talteen olen laittanut. :D

-Aletheia