keskiviikko 29. elokuuta 2012

Tunnustus!

Olen todella otettu tästä tunnustuksesta, jonka sain Jonnalta Kirjakaapin avain - blogista. Sydämellinen kiitos sinulle Jonna! Tämä taitaakin olla blogini ensimmäinen tunnustus!

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it  -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
 
Voin kertoa että on vaikea valita viisi suosikkiblogia kaikkien seuraamieni ihanien blogien joukosta. Veikkaan että monille heistä tämä tunnustus on jo tullut useammalta suunnalta. Laitan kuitenkin tämän eteenpäin seuraaville:

1. Jokken kirjanurkka: Jokke tekee teräviä ja hyviä huomioita kirjoista sekä analysoi teoksia todella monipuolisesti
 
2. Järjellä ja tunteella: Tästä blogista olen saanut huikean paljon hyviä kirjavinkkejä

3. Kirjava kammari: Ensimmäinen kirjablogi, jota aloin seuraamaan ja joka saa tunnelmallaan minut aina hyvälle tuulelle!

4. La Masque Rouge: Ihana nimi, mukava tunnelma ja kauniita kuvia!

5. Tarinauttiset hämärän hetket: Mahtava tyyli kirjoittaa kirjoista, viihdyttävää ja selkeää. Joka kuukausi jaettavat Elma ja Ilona -palkinnot ovat hieno idea, joita jään aina mielenkiinnolla odottamaan.

Ja kiitos vielä kaikille muillekkin ihanille kirjabloggareille, joiden blogeja seuraan! Blogejanne on aina ilo lukea. <3

-Aletheia
 

maanantai 27. elokuuta 2012

Lisa See: Pionin rakkaus

Pioni on vauraan kiinalaisen perheen tytär. Hän odottaa järjestettyä avioliittoaan ja hänellä on kauniisti sidotut liljajalat, jotka ovat naiselle tie parempaan avioliittoon. Kun Pioni täyttää 16-vuotta, hänen isänsä talossa järjestetään Pionipaviljonki -ooppera. Pionipaviljonki on romanttinen tarina, joka on hurmannut monet nuoret naiset ja saanut heidät sairastumaan lemmentautiin. Katsellessaan näytelmää Pioni huomaa hurmaavan miehen, ja sattumoisin hän tapaa tämän hetken kuluttua puutarhassa. He tapaavat vielä pari kertaa. Ooppera ja mies saavat nuoren naisen tunteet heräämään voimakkaina ja niin tämä neito riutuu kuoliaaksi lemmentuskissaan. Pioni jää kuitenkin vaeltamaan haamuna maanpäälle.

Hyi, miten kamalaa tuskaa jalkojen sitominen on nuorille tytöille ollut. Kuvaukset jalkojen sitomisesta ovat jääneet kirjasta vahvimpana mieleni perukoille kummittelemaan. Sekä myös se, ettei naisilla ollut juuri mitään arvoa, vaikka he ovat näytelleet suurta osaa kiinalaisen kirjallisuudenhistoriassa. Tyttö lapsia pidettiin vain hyödyttöminä oksina sukupuussa ja äitien ainut tehtävä oli kasvattaa tytöistä esimerkillisiä vaimoja miehen perheeseen ja vaimojen tehtävä oli piettää mies tyytyväisenä sekä synnyttää poika lapsia. Eli kirjassa tuodaan hyvin esille kiinalaista kulttuuria, se tuodaan todella liki lukijaa. Voin sanoa olevani nyt siltä osalta himpun verran viisaampi. Minusta on aina mielenkiintoista lukea vieraista kulttuureista, niin nykyajan kuin historiankin näkökulmasta.

Pionin rakkaus on kyllä todellakin lukemisen arvoinen teos. Minua se piti otteessaan hyvin ja kieli oli kauniin runollista. Kirjan päähenkilö kuolee ennen kirjan puolta väliä, mutta häntä jäädään seuraamaan vielä, kun hän vaeltaa haamuna. Hänellä mahdollisuuksia vaikuttaa elossa oleviin ihmisiin, mutta hänen on opittava käyttämään "voimiaan" oikein. Haamunakin Pionin on kasvettava ja kehityttävä. Lopulta tämä nälkäinen haamu saa rauhan.

Ei mikään perinteinen rakkaustarina, eikä seuraa millään muotoa tavallisten rakkausromaanien kaavaa. Ennalta-arvattavaa oli vain Pionin kuolema, mutta sekin paljastetaan jo takakannessa, joten voiko sitä ennalta-arvattavuutena pitääkkään. Muuten tarinan juonenkäänteet tulivat minulle yllätyksinä. Lisäksi sai aimo annoksen Kiinan historiaa ja kulttuuria, joten tätä voisi pitää kohtuullisen onnistuneena lukukokemuksena. Jälkipuheen mukaan tarinassa on vaikutteita tosielämästä, joka mielestäni lisää tarinan mielenkiintoisuutta! 

Hyllyssä olisi odottamassa kirjailijan teos Lumikukka ja salainen viuhka. Mielenkiinnolla palaan taas kirjailijan pariin, kun tulee otollinen aika tarttua kyseiseen teokseen. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä! Tässä kirjassa oli vain sitä jotakin tunnelmaa, joka kosketti minua. Pakko myöntää että Pionin kuollessa tirautin pari kyyneltäkin.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: Peony in love
Sivuja: 417
Suomentanut: Hanna Tarkka

-Aletheia





perjantai 24. elokuuta 2012

John Le Carré: Uskollinen puutarhuri

Mieheni lainasi tämän kirjan kirjastosta itselleen. Päädyin hipelöimään itsekkin tätä, kun Le Carré kuulosti nimenä tutulta. Lopultahan tämä oli pakko lukea, kun takakansi vaikutti niin mielenkiintoiselta.

Tessa Qualey on Britannian Nairobi -lähetystössä työskentelevän diplomaatin Justin Qualeyn hyvää tekevä vaimo. Tessa taistelee kolmannen maailman köyhien puolesta ja se koituu hänelle kohtaloksi. Tessa löydetään murhattuna Turkanajärven rannalta ja hänen ystävänsä belgialaiskongolainen lääkäri Arnold Bluhm on kadonnut jäljettömiin. Britannian ulkoministeriössä tehdään tästä omat päätelmät ja Justin kutsutaan kiireen vilkkaan kotimaahansa. Myös Justin tekee omat johtopäätöksensä ja päättää alkaa tutkimaan vaimonsa murhaa, tämän jättämien vihjeiden avulla. 

Alku oli minulle hieman hankala. Tuntui ettei tarina meinannut millään lähteä käyntiin. Lisäksi kirjassa puhutaan ns. paljon politiikkaa, joka ei jaksanut kiinnostaa minua kuin hyvin hyvin pieninä annoksina. Niinpä välillä tuli hypittyä yli tiettyjä keskustelun pätkiä. Puolivälin jälkeen aloin kuitenkin olla jo kohtalaisesti tarinan imussa. Juoni ja aihe ovat erittäin koukuttavia, kirjassa kun käsitellään lääkeyhtiöiden korruptoituneisuutta ja häikäilemättömyyttä. Kuinka päätöksen tekijöitä kiinnostaa vain Hyödyn Jumala ja omien etujen tavoittelussa käytetään hyväksi köyhiä ja tietämättömiä afrikkalaisia. Le Carré itse, kirjan lopussa olevassa jälkipuheessa, kertoo että hänen kirjassa maalama kuva lääketeollisuudesta on yhtä tylsä kuin maisemapostikortti todellisuuteen verrattuna.

Le Carré on luonut kirjaansa erittäin persoonallisia henkilöhahmoja, mutta täytyy tunnustaa että välillä diplomaatit menivät minulta hieman sekaisin. Lukiessani en myöskään voinut välttyä ajatukselta, että välillä kirjailija on sortunut turhaan jaaritteluun. Tapahtumien oikea laita alkaa hahmottua lukijalle pikku hiljaa pienissä erissä ja eri kertojien mukana. Välissä oli kuitenkin kohtauksia, jotka olisi ihan hyvin voinut jättää pois, eikä kirjan juoni olisi siittä kärsinyt yhtään. Minulta vei kaikkiaan 9 päivää lukea tämä kirja, en edes muista milloin olisin lukenut niin kauan aikaa yhtä kirjaa. Jotenkin kokonaisuus tässä teoksessa oli hieman hankala - kerronta ja juoni vaativat keskittymistä. Joskus koin kirjan hieman luotaan pois työntäväksi ja pyörittelin mielessäni kesken jättämistä. Olen kuitenkin iloinen että luin Uskollisen puutarhurin, joka on voimakkaasti kantaaottava teos.

Kaiken kaikkiaan Uskollinen puutarhuri oli aivan mukiin menevä kirja, ei ehkä minulle tyypillisintä kirjallisuutta, mutta joskus on hyvä paukutella rajoja. 

John Le Carré on oikealta nimeltään David John Moore Cornwell ja hänet tunnetaan paremmin vakoojakirjoistaan. Mies on toiminut itsekkin vakoojana tiedustelupalvelussa. Jännittävä heppu kyllä. Pitäisi varmaan joskus lukaista joku hänen vakoojakirjansa, joiden kerrotaan ylittäneen jännitys - ja korkeakirjallisuuden raja-aitoja.

Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan The Constant Gardener. En jaksanut katsoa sitä loppuun, se oli aika pitkä veteinen ja juonta oli muuteltu melko paljon. Juuri siksi en tykkää yhtään katsoa kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia, enkä lukea kirjaa elokuvan katsomisen jälkeen...


Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2002
Alkuteos: The constant gardener
Sivuja: 542
Suomentanut: Erkki Jukarainen

-Aletheia


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Anni Polva: Minäkö muka mustasukkainen?

Ihana, ihana, ihana... sanoinko jo että ihana? Olen aivan otettu, sillä pidin tästä kirjasta aivan hurjan paljon, mutta tarviiko tuota edes erikseen mainita enään noiden ylistys sanojen jälkeen?!

En ole tiennyt ennen, että Anni Polva on kirjoittanut kirjoja aikuisillekkin. Minulle Polva on ollut tuttu vain Tiina -kirjojen kirjoittajana, ja nuorempana ahminkin ihastuksissani kaikki Tiinat.

Ei ehkä ollut järkevintä aloittaa Lulusta ja Antista kertovaa kirjasarjaa keskeltä, mutta ei tuo vaikuttanut negatiivisesti lukukokemukseen. Kaikki kyllä pohjustettiin niin hyvin, mitä aikaisemmin on tapahtunut ja johtanut siihen pisteeseen, missä kirjassa oltiin. Onhan siinä tietenkin sen huono puoli, jos joskus palaa sarjan vanhempiin osiin, niin tietää asioita ennakoon.

Lulu ja Antti ovat ehtineet avioliitossaan jo siihen vaiheeseen, että ollaan ostamassa yhteinen kesämökki. Täydellinen mökki löytyykin ja vieläpä edullisenakin, on oma ranta ja sauna, sellaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Mökin naapurissa ei vain majaille Lululle se kaikkein mieluisin asukas. Kyseessä on Antin entinen kihlattu Katri, joka on ollut ikävä syylä heidän kahdeksan vuotisessa avioliitossaan. Kaiken lisäksi Katri tunnustaa olevansa vielä palavasti rakastunut Anttiin. Perheessä meinaa syttyä oikea pyörremyrsky, kun Katri loukkaa jalkansa ja saa Antilta suukon - pyynnöstä. Kun mökille vielä saapuu vieraaksi mies, jonka kanssa Lululla on ollut vispilänkauppaa on katastrofin ainekset koossa. Kuka on ollut uskoton ja kenelle ja kuka on loppujen lopuksi mustasukkainen?

Voi, mikä ihana hahmo Lulu on. Kunnon häseltäjä, joka joutuu kiusaannuttaviin tilanteisiin leiskuavan luonteensa ja kuontalonsa takia. Kun naisen toilailut on vielä tuotu esille kepeällä ja purevan humoristisellä tyylillä, sain nauraa vedet silmissä useampaakin otteeseen. Tarinaa ilostuttaa myös Antin ja Lulun ihanan näsäviisaat lapset. Polvan on tuonut kerrontaansa myös arkipäiväisyyttä, johon on helppo samaistua. Samoja ajatuksia olen minäkin ajatellut kuin Lulu, varsinkin mustasukkaisuuspuuskissani. Samanlaista kömpelystä löytyy myös minusta ja nolot tilanteetkin on kyllä tuttuja.

Tämä on taas tämmöistä vanhaa chick littiä, joka puree minuun. Semmoista siistinpää romantiikkakirjallisuutta. Todellinen hyväntuulen kirja, jossa on sopivasti mukana kohelluksia, rakkautta ja romantiikkaa. Polva osaa kirjoittaa vetävästi myös aikuisille siinä missä lapsille ja nuorillekin.

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä, ensinäkin siittä mahtavasta fiiliksestä, jonka kirjan lukeminen sai aikaan. Muistan nauraneeni viimeksi yhtä paljon lukiessani Mielensäpahoittajaa! Pisteitä tulee myös hahmojen realistisuudesta, purevan humoristisesta sekä kepeästä kerronnasta, jossa oli myös syvempiä ulottuvuuksia.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 1953
Sivuja: 155

-Aletheia

torstai 16. elokuuta 2012

Fabio Geda:Krokotiilimeri

Juhuu, olen ylittänyt itseni ja luin yli puoleen vuoteen ensimmäisen kirjan omasta hyllystäni. Kun luin Elma Ilonan arvion tästä kirjasta en voinut olla tarttumatta tähän hetimiten. Jo takakannen teksti on kiinnostava ja lupailee huikeaa tosi kertomusta afgaanipoika Enaiatollah Akbarista, mutta kehuva arvostelu sai minun uteliaisuuteni aivan kihisemään.

Enaiat on kertonut tarinansa kirjan kirjoittaneelle Fabio Gedalle, joka on palkittu italialainen kirjailija. Tarina siis pohjautuu heidän välillään käytyihin keskusteluihin, ja pätkiä näistä keskusteluista löytyy myös kursivoituna kirjan sivuilta.

Enaiat lähtee eräänä päivän äitinsä kanssa kotikylästään. Hän arvelee olleensa noin 10-vuotias, sillä häntä ei ole koskaan merkitty mihinkään väestörekisteriin. Äidin tarkoituksena on viedä poikansa rajan taakse Pakistanin puolelle turvaan, sillä kotimaassaan Afganistanissa joutuu elämään talebanien pelossa. Pakistanin puolella äiti herättää poikansa yöllä ja antaa hänelle kolme neuvoa: elä tartu aseisiin, elä käytä huumeita, elä varasta! Niin hän jättää poikansa yksin vieraaseen maahan ja näiden neuvojen saattelemana alkaa nuoren pojan selviytymistarina Pakistanista Iraniin, Iranista Turkkiin, Turkista Kreikkaan ja lopulta Kreikasta Italiaan. Matkallaan hän tapaa niin vilpittömyyttä ja ystävällisyyttä, mutta myös kärsimystä, väkivaltaa ja häikäilemättömyyttä.

Hieman tarina tuntuu väritetyltä paikka paikoin, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus oli hyvä. Kirja on nopealukuinen ja puhuttelevasta aiheestaan (joka on ajoittain hieman rankkakin) huolimatta kirjasta löytyy positiivisuutta, huumoria ja empaattisia ihmisiä. Siinä missä ensin kerrotaan poliisien harrastamasta pahoinpitelystä, toisella sivulla kerrotaan kuinka nuoret pojat toikkaroivat Kreikan rannikolla pelkissä alusvaatteissa. Toivoakaan ei todellakaan pidä unohtaa, eikä sinnikyyttä, sitä näitä kahta löytyy päähenkilöstä Enaiatista. Itse olisin menettänyt toivoni jo monta kertaa; äidin hylkääminen, jatkuva epävarmuus toimeentulosta, palautukset rajan toiselle puolelle - takaisin lähestulkoon lähtöruutuun, vaikea taivallus läpi vuoriston ja kodittomuus. 

Kirja on myös kannanotto ihmiskauppaan, joiden uhriksi laittomat siirtolaiset useasti joutuvat. Koska he oleskelevat laittomasti maassa ei heillä ole minkäänlaisia ihmisoikeuksia. He ovat siis helppoa riistaa hyväksikäytölle ja ovat halpaa työvoimaa. Tiedättekö, ettei Kreikassa 2004 vuonna pidettyihin olympialaisiin olisi kaikki valmistunut ajallaan, ellei rakennuttajat olisi käyttäneet laittomien siirtolaista työpanosta hyväksi? Siis tälläistä tapahtuu vielä 2000-luvulla, vaikka ihmisarvoista ja -oikeuksista paasataan tuutintäydeltä.

Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän, ehkäpä se auttaa joitakin ihmisiä ymmärtämään, kun suhtautuvat nyrpeästi pakolaisvastaanottokeskuksissa asuviin ihmisiin. Kaikki eivät lähde kotimaastaan helpon rahan perässä, vaan suurin osa ihmisistä ei pysty kotimaassaan elämään ihmisarvoista elämää. Jotkut ihmiset eivät tule uuteen maahan vain oleskelemaan, vaan jotkut haluavat ihan oikeasti opiskella ja tehdä työtä, jos vain saavat siihen mahdollisuuden.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! Ei tämä ollut kuitenkaan niin huikea kertomus kuin esimerkiksi Jeninin aamut, joka sai minut itkemään valtoimenaan. Koskettava tarina tämä kuitenkin oli, vaikkei saanutkaan patoluukkujani aukeamaan. Odotin kuitenkin paljon enemmän, joten ihan lievä pettymys oli luvassa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen maalla Italia.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli (2010)
Sivuja: 189
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

-Aletheia

lauantai 11. elokuuta 2012

Katja Kaukonen: Odelma

Nainen nousee maalle joesta, joka on kuljettanut häntä pitkään. Hän repii itsensä irti maasta kuin sammaleen. Hän raahautuu talolle, joka on ollut hänelle joskus tuttu, jättäen peräänsä vihreän polun. Kettu naukaisee hänelle nimen: o-del-ma. Odelma tuntee itsensä yksinäiseksi ja tapaa pian miehen, joka kertoo nimekseen Freydman. Hänelle Odelma avaa talonsa oven.

En monesti pääse sanomaan etten tajunnut kirjasta kerrassaan mitään. Tai no ei ihan valehdella, tajusin tämän verran (saattaa sisältää juonipaljastuksia); nainen nousee joesta, jossa on viettänyt määrittelemättömän ajan, ei siis voi olla mikään tavanomainen ihminen. Hän raahaa tiensä talolle, joka on hänelle tuttu. Siellä on asunut hänen isoäitinsä ja äitinsä. Hän asettuu taloksi ja aivankuin talo huolehtisi hänestä sekä suojelisi häntä. Hän alkaa tuntemaan itsensä yksinäiseksi ja sopivasti kylän miehet jättävät rantaan virumaan miehen, jonka nimi on Freydman. Odelma ja Freydman laittavat hynttyyt yhteen ja Freydman alkaa remontoimaan taloa, ja tästä Odelma ei oikein pidä. Jossain lähistöllä asuu perhe, jossa on tyttö nimeltään Anna. Anna eksyy autiolletalolle (sen jälkeen kun hänen perheensä on lähtenyt kodistaan pakomatkalle), jossa Odelma ja Freydman asuu. Sitten hän katoaa. Itse tajusin että hän meni Odelman kohtuun, mutta voi olla että olen aivan hakoteillä. Sitten tarina alkaakin loppua. (Juonipaljastukset loppuu)

Olin kirjan luettuani ihan sillä mielellä, että mitä juuri tapahtui. Sen mitä juonesta ymmärsin vaikutti todella oudolta ja hajanaiselta, ei siittä oikein saanut kiinni. Tuntui että kirjassa oli keskitytty enemmän viilailemaan kieltä, joka oli runollisen kaunista. Se vilisi paljon luontoon liittyviä kielikuvia, joita en myöskään aina oikein tajunnut, vaikka kuinka yritin. Ne olivat vain liian taiteellisia ja korkealentoisia minun yksinkertaiselle pääkopalle. Putosin kirjan kärryiltä jo ihan alkuvaiheilla. Monet ovat olleet sitä mieltä että kirja avautuisi enemmän toisella lukukerralla. Voihan se olla mahdollista, mutta minä putosin niin kovaa, etten jaksa enään juosta kärryjä kiinni vaikka siihen voisi ollakkin mahdollisuus.

Sivuja kirjassa on vain vaivaiset 155, mutta luku-urakkana Odelma on vaativa. Tätä kirjaa kun ei lukaista vain läpi. Asioita ja niiden merkityksiä sekä yhteyksiä pitää jäädä miettimään. Kieli on paikoittain todella hankalaa, ja itselläni oli vaikeuksia saada kiinni kirjailijan käyttämistä kielikuvista. Odelma sai minut ihan päästä pyörälle ja kielikuvat vielä enemmän hämilleen. Minulle jäi mieleen pyörimään todella monia kysymyksiä: Menikö Anna kohtuun vain hukkuiko hän? Vai oliko se toukka, joka hedelmöitti Odelman? Jos ei niin minne se meni? Miksi Odelma oli ollut joessa niin kauan? Mikä Odelma oikein oli, vedetär? Mikä ketun yhteys tarinaan oli, muutakuin nimen antaminen?... Mutta tuossa oli vain pieni osa niistä kysymyksistä, joita kirjasin ylös lukiessani.

Mutta jos pitää lyhyistä kirjoista, jotka antavat haastetta ja ovat taiteellista proosaa, niin sellainen lukija voi löytää tästä kirjasta aarteen.

Plussaa voin kuitenkin antaa todella kauniista kannesta. Siinä on tunnelmaa ja värimaailmakin vetoaa minuun. Tuon kun saisi tauluna niin laittaisin sen makuhuoneeni seinää koristamaan. Kannen on suunnitellut Anna Makkonen.

Annan kirjalle pisteitä 1,5/5 pistettä! Yksi piste tulee kirjassa vallitsevasta mystisestä ilmapiiristä, salaperäisyyden usvasta. Puoli pistettä jaetusti kauniista kannesta sekä runollisesta kielestä, vaikka se sai minut välillä aivan läkähdyksiin.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2011
Sivuja: 155

-Aletheia

torstai 9. elokuuta 2012

Paulo Coelho: Alef

Olen lukenut aikaisemmin Coelholta fiktiivisiä romaaneja kuten; Brida, ZahirVeronica päättää kuolla, Alkemisti ja Portobellon noita. Pidin niistä suunnattoman paljon ja rankkasin Coelhon suosikkikirjailijoideni listan kärkipäähän. Luettuani Valkyriat olin vielä tyytyväinen, se upposi vielä minuun kaikessa epäuskottavuudessaankin. Coelholla tuntui olevan paljon tärkeää sanottavaa, johon oli helppo samaistua ja hänen seikkailunsa autiomaassa tuntui jännittävältä.

" Matkusteltuaan useissa maissa Coelho päätyi Venäjälle. Hän päätti kulkea tuon valtavan maan poikki junalla seuranaan kolme henkilöä: taolainen mestari, hänen venäläinen kustantajansa ja ihmeellinen turkkilainen nainen, Hilal.

Matka on paitsi konkreettinen, myös henkinen. Coelho ja Hilal huomaavat, että heidän kohtalonsa ovat liittyneet yhteen toisessa elämässä ja toisessa ympäristössä. Kun Coelho katsoo Hilalin vihreisiin silmiin, hän näkee pisteen jossa aika ja paikka yhdistyvät - alefin
."

Alefin luettuani kirjailijan uskottavuus koki suuren kolauksen ja hän putosi muutaman pykälän alaspäin listallani. Aivan järkyttävää kuraa, näin suoraan sanottuna, koko kirja! Ei kukaan voi vakavissaan uskoa näitä Coelhon sepustuksia omasta elämästään, henkisistä tutkimusmatkoistaan ja maagisenperinteen seuraajana. Ne ampuvat jo niin paljon yli minun ymmärryksen, että lukiessa ajauduin väkisinkin miettimään onkohan tuolla miehellä kaikki muumit laaksossa, kaikki ruuvit tallella, inkkarit kanootissa jne...

Ajatus valorenkaasta, alefista, jonka sisällä ihminen voi aikamatkata menneeseen elämäänsä kuulostaa jo kyllä ihan fantasialta. Lisäksi en voinut muutakuin pyöritellä silmiä Paulon vaimolle, joka on niin muka suvaitsevainen ja hyväuskoinen. Kaikki vain magiikanperinteen, itsensä etsimisen ynnä muun sonnan piikkiin. Joko mies on aivopessyt vaimonsa, vaimolla ei oikeasti kiinnosta ukkonsa puuhat alkuunkaan tai Coelho puhuu palturia suut ja silmät täyteen. Kukaan itseä arvostava nainen ei kyllä varmasti katso läpi sormien miehensä moisia seikkailuja Ajattelin myös että onkohan Coelho lyönyt koko homman leikiksi. Syötetään hyväuskoisille lukijoille vähän satuja ja pönkitetään samalla omaa egoa. Sitten nauretaan partaan, että huhuh huhuh naulan kantaan ja rahaa pussiin.

Täytyy sanoa että Coelhon fiktiiviset kertomukset ovat hyviä ja saavat ajattelemaan, mutta tätä hölynpölyä en voi vakavissani suositella kenellekkään. Tietenkin jokainen vetää lukiessaan omat johtopäätöksensä, mutta minua mies ei saa ainakaan vakuutettua näillä sepustuksillaan. Maailmassa on varmasti paljon sellaisia asioita, joita ihmismieli ei ymmärrä. Yksi kirja sellaisesta, kuten Valkyriat, menee vielä hyvän maun rajoissa, mutta että toinen. Se saa minut epäilemään vahvasti Coelhon rehellisyyttä!

No, ainakin minua nauratti kirja kaikessa järjettömyydessään. Meinasin kuitenkin jättää teoksen useampaan otteeseen kesken, sillä se ei lainkaan vakuuttanut ja tunnelma Coelhosta hyvänä kirjailijana vain mureni sitä mukaan kun luin sivuja eteenpäin. Koko luku-urakan ajan tuskastelin, kun sivut eivät ottaneet loppuakseen. En voinut kuitenkaan jättää kirjaa kesken, koska olin niin hämmästynyt ja suivaantunut. Kaiken hyvän päälle Alefin lukemisen jälkeen iski semmoinen lukujumi päälle, etten tiedä mitä lukisin sen purkaakseni!

Tämä teos saa koko blogihistorian surkeimmat pisteet: 0,5 / 5 pistettä! Tarjoilehan mielummin sitä filosofiaasi fiktiivisten esimerkkien kautta ja lopeta hyvän sään aikaan itse seikkailemasta kirjojesi päähenkilönä. 

Koska kirjassa seikkaillaan Venäjällä osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen maalla Venäjä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: O Aleph 
Sivuja: 270
Suomentanut: Sanna Pernu

Terveisin hyvin hyvin hyvin närkästynyt Aletheia!


keskiviikko 8. elokuuta 2012

Colin Meloy & Carson Ellis: Sysimetsä

 Prue on 12-vuotias tyttö, joka asuu Portlandissa. Hänen kotikaupunkissa vieressä sijaitsee Tietön Korpi, metsä jonne vanhemmat ovat vannottaneet tyttöä menemästä. Prue joutuu kuitenkin uhmaamaan vanhempiensa määräyksiä, kun varisparvi sieppaan Pruen pikkuveljen puistosta keskellä kirkasta päivää. Prue on valmis tekemään mitä vain saadakseen pikkuveljensä takaisin, vaikka astumaan tuohon metsään, jota asuttavat nälkäiset kojootit.

Metsästä paljastuukin toinen toistaan ihmeellisempiä salaisuuksia, kuten puhuvia eläimiä ja kokonainen kunigaskunta, jonka juonitteleva leskihallitsijatar yrittää tuhota ilkeillä juonillaan.

Oi, kuinka lumoavan ihana satufantasia kertomus Sysimetsä olikaan. Minä kerrassaan nautin tämän kirjan lukemisesta alusta loppuun. Koko komeuden kruunasi vielä kirjailija Colin Meloyn vaimon Carson Ellisin kuvitus. Melko perinteistä satufantasiaahan tämä oli puhuvine eläimineen ja ilkeine hallitsijattarineen, mutta tämä tarina oli osattu herättää henkiin hauskalla ja mukaansatempaavalla tavalla.

Jostain syystä metsästä, joka eksyttää ulkopuoliset "vierailijat" loputtomaan labyrinttiin, jossa he vaeltavat ikuisuuden tai hulluuteen asti, toi minun mieleeni vastikään lukemani Holdstockin Alkumetsän. Kummassakin teoksessa seikkaillaan metsässä, jossa asustaa yliluonnollisia olentoja. Kumpikin metsä pyrki eksyttämään tunkeilijat. Joten samankaltaisia piirteitä on havaittavissa, vaikka tarinat itsessään on erityyppisiä. Myös Narnian tarinat käväisi mielessäni tätä lukiessa. En kuitenkaan tarkoita että Sysimetsä olisi jäljennös näistä kirjoista, vaan sen tarina on kuitenkin ihan omanlaisensa kertomus.

Vaikka tämä onkin satufantasia kertomus, en suosittelisi tätä ihan nuorille lukijoille, koska kirjassa on väkivaltaisia sekä verisiä taistelukohtauksia. Mutta nuorille ja lapsenmielisille aikuisille lukijoille tämä Sysimetsän kronikoiden ensimmäinen osa on oivaa lukemista. Jatkoakin on luvassa, joten jään innolla odottamaan seuraavaa osaa. Kirjan elokuvaoikeudetkin on myyty, enkä yhtään ihmettele - Sysimetsässä oli ihanaa seikkailla yhdessä Pruen ja tämän ystävän Curtisin kanssa. Kirjan loputtua ihan jäi ikävä päähenkilöitä, varsinkin Curtisia, supersankarisarjakuvien raapustajaa, joka löytää itsestäänkin pienen ja jalon sankarin.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Wildwood  (2011)
Sivuja: 518
Suomentanut: Peikko Pitkänen

-Aletheia

maanantai 6. elokuuta 2012

Hilja Valtonen: Tarvaatar

Hilja Valtonen on hyvää vauhtia rynnimässä suosikkikirjailijoideni kärkeen. Hänen kirjoissaan on vain sitä jotakin tunnelmaa, joka vetää minua puoleensa kuin magneetti. Kahden teoksen jälkeen olen aivan hullaannuksissani ja mieleni tekisi juosta lainaamaan kaikki Valtoset, jotka vain käteeni saan. Yritän kuitenkin malttaa mieleni ja nautiskella tämän loistavan kirjailijan teoksia maltillisesti, etten pääse vahingossakaan kyllästymään. Valtosen teoksissa tuntuu olevan aika paljon samankaltaisia piirteitä, kuten itsenäiset ja tarmokkaat naispäähenkilöt, jotka lopussa saavat kuin saavatkin unelmien miehensä. Aika pian tuohon saattaisi kyllästyä, mutta välillä nautittuna se uppoaa kuin lämmin veitsi voihin.

Tarvaattaren päähenkilönä toimii Marjukka Tarvainen. Marjukkaa ei ole lapsena ja nuorena hyvyydellä pilattu, vain hyvin harva ihminen hänen isänsä kuoleman jälkeen on osoittanut hänelle hyvyyden merkkejä. Se vetää Marjukan mielen matalaksi, mutta "aito tarvaatar ei näytä suruaan kuin kuoleman vierailessa". 

Marjukan katkera veljenvaimo lähettää hänet karjakkokouluun, jossa hän tapaa hurmaavan miehen Aminin. Marjukka kuitenkin polttaa näppinsä tämän nuoren miehen kanssa, ja päättää että ihan miehen kiusaksi hän lähtee opiskelemaan opettajattareksi kolmivuotiseen seminaariin. Näin hän valmistuisi vuoden aikaisemmin kuin Amin, joka opiskelee samaan ammattiin viisivuotisessa seminaarissa. Samalla siipeensä saanut nuori nainen päättää ettei koskaan astu jalallaankaan avioliiton satamaan. Hänen ainut ja vaatimaton unelma on saada vakituinen opettajan virka jostain mukavasta koulusta. 

Valtosen kieli on mukavan purevaa ja pirtsakalla huumorilla höystettyä. Kerronassa vilisee paljon raamatullisia kielikuvia ja kieli on vanhahtavaa. Romantiikkaa tarjoillaan taas maltillisesti ja hyvin sivistyneesti. Kuumana käyneen Chick Lit -keskustelun aikana Valtosta luonehdittiinkin varhaisen chick litin kirjoittajaksi. Kyllä, olen samaa mieltä, Valtonen on taattua oldies, but goldies chick littiä. 

Ainut mikä Valtosen kirjoja leimaa on ennalta-arvattavuus. Mutta mielestäni se ei ole liian häiritsevää, se vain jotenkin kuuluu luontevasti osaksi kirjaa, luo tunnelmaa, jota voisi luonnehtia tutun turvalliseksi. Tai sitten Valtonen osaa luoda niin viihdyttävän, koukuttavan ja tunnelmaltaan kutkuttavan kirjan, ettei pienet viat hätkäytä minua lukijana. Tiedä häntä, mutta ehdottomasti viihdyttävää ja hyvälle tuulelle saavaa kirjallisuutta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 1961
Sivuja: 205

-Aletheia

lauantai 4. elokuuta 2012

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa

Nappasinpa nuortenosastolta kirjastosta tämmöisen uuden nuortenkirjan mukaan viime vierailulla. Omenapuu laulaa on tarina kahdesta lukion päättäneestä tytöstä ja heidän kesälomastaan. Tarkoituksena on lähteä yhdessä liftaamalla provinssirockkiin. Katri ja Riikka päättyvät kahden hauskan nuoren miehen, Eliaksen ja Tanun, kyytiin. Provinssirockin sijaan tytöt päätyvät mökkibileisiin, jossa on nuo ihanat pojat sekä liuta heidän ystäviään. 

Elias on runoilijasielu, jonka kuuluisa runoilija-äiti on tallonut jalkoihin. Elias runoilee itsensä suoraan Katrin sydämeen, mutta reissu saa kuitenkin ikävän käänteen, kun Elias katoaa jälkiä jättämättä. Voiko Katrti ymmärtää tämän herkkäsieluisen miehen unelmaa? Kuinka Eliaksen käy?

Ajattelin, ettei minunkaan lakkiaisistani ole kauaa aikaa, tässä kirjassa voisi olla minulle jotain tarttumapintaa, jotain johon voisin samaistua. No eipä tässä oikeastaan ollut. Kaksi päähenkilönä toimivaa tyttöä Katri ja Riikka ovat ihan jotain muuta mitä minä olin 18-vuotiaana. Olin 70 sivun paikkeilla aivan varma, että haluan jättää tämän kirjan kesken. Oikein mitään ei tuntunut tapahtuvan, slangiin taittava kieli ärsytti ja englannin tunkeminen Katrin puheeseen sai hänet vaikuttamaan pissikseltä. Laitoin kirjan sivuun, mutta palasin siihen kuitenkin parin päivän päästä.

Kirja on todella nopea lukuinen, joten ajattelin selata kirjan kuitenkin loppuun, jospa se vaikka vielä yllättäisi positiivisesti. Tapahtumat jäivät kyllä todella laimeiksi, mutta kieleen ihastuin aivan uudella tavalla. Slangi ja englanti eivät enään häirinneet ja Kurosen käyttämät kielikuvat alkoivat tuntumaan nokkelilta ja paikoittain jopa kauniin runollisilta. Hän on osannut ujuttaa tekstiin sutkautuksia, jotka saivat minut hymyilemään. Eliaksen sepittämiä runoja en kyllä oikein ymmärtänyt missään vaiheessa, mutta en ole koskaan ollut runoihmisiä. 

Ei tämä minuun oikein uponnut, mutta tulipahan kuitenkin luettua. Ehkä olisin tykännyt tästä enemmän 7 vuotta sitten, kun olin 14-vuotias. Silloin täysi-ikäisyys, unelmien seuraaminen ja tulevaisuus tuntuivat taianomaisilta asioilta. Toisaalta kirjassa esiintyvät eivät ole ihan sitä tavallisinta nuorisoa. Riikka on pianovirtuoosi, Katri ja Elias ällän ylioppilaita, Elias on vielä kaiken lisäksi lahjakas runoilija. Vilho taas on rikkaan perheen poika, joka opiskelee yliopistossa lakia. Eli ei ihan mitään Matti Meikäläisiä, vaan jotain nuorison älymystöeliittiä. Kirjassa oli myös paljon erilaisia teemoja, joita kuvattiin vain hyvin pinnallisesti. Olisin toivonut enemmänkin että olisi ollut pari kantavaa teemaa, joita olisi käsitelty syvällisemmin. Se olisi tuonut kirjaan enemmän syvyyttä ja tarkoitusta. Nyt se oli enemmänkin vain tapahtumien eteenpäin paukuttamista ja jäi hyvin pintaliitoiseksi. Toisaalta, tarviiko kaiken aina ollakkaan niin syvällistä ja vakavaa?

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 276

-Aletheia

torstai 2. elokuuta 2012

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Olen lukenut Läckbergiä hyvin vähän, vain yhden teoksen ennen tätä. En ole koskaan ollut mikään dekkareiden suurkuluttaja, mutta Mantelintuoksua lumimyrskyssä on niin lyhykäinen 108 sivullaan, että sen lukaisee hetkessä lävitse, vaikka ihan huvikseen. Ei siis tehnyt edes tiukkaa tarttua tähän teokseen ja pidin tästäkin Läckbergin teoksesta.

Martin Molin on lupautunut vastentahtoisesti tyttöystävänsä seuralaiseksi tämän sukukokoukseen, joka järjestetään saarella Fjällbackan ulkopuolella. Liljecronan perhe on omalaatuinen joukko, jota hallitsee rautaisinottein suvun päämies, patriarkka nimeltään Ruben.

Illallisen aikana Ruben tuupertuu kuolleena lattialle. Lumimyrsky on katkaissut yhteyden mantereelle, joten Martinin on tartuttava ohjaksiin ja ratkaistava kuka on murhannut miehen. Sen on oltava joku paikalla olevista perheenjäsenistä tai majatalon pitäjä pariskunta, koska saarelle ei pääse kukaan, eikä kukaan pääse sieltä pois.

Tarina etenee Agatha Christien hengessä, mutta myös Sherlock Holmes vilahtelee useampaan otteeseen kirjansivuilla. Loppuratkaisukin on uskollinen kaikkien tuntemalle Sherlockille.

Vaikka sivuja on vähäsen, jokaisella sivulla on tiukkaa tavaraa. Alussa annetaan mahdollinen motiivi jokaiselle perheenjäsenelle, joten jokaista pääsee epäilemään vuorollaan. Hieman pystyin arvaamaan osan tapahtumista ennalta, jopa loppuratkaisustakin minulla oli pienenlainen haisu. En kuitenkaan arvannut ihan oikein, vaan loppuratkaisu tarjoili pienen yllätyksen minulle. 

Henkilöhahmot olivat persoonallisia ja värikkäitä, näinkin lyhyessä teoksessa osa jopa todella tunteita kuohuttavia. Tunnelma oli kokoajan tiivis, joku voisi luonnehtia sitä jopa jännittäväksi. Minä en sitä osannut jännittävänä pitää, mutta kutkuttavana kyllä. Poliisina toimiva Molin oli melkoinen nössö, eikä tuntunut saavan mitään aikaan.  Iso plussa myös siittä ettei murhilla mässäilty, eikä väkivallalla. Se tekee minusta dekkareista ja jännäreistä mauttomia.

Oikein viihdyttävä pienoisromaani, jolla paikkaa hyvin pientä dekkarin nälkää. Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Läckbergin voisin Christien ohella nimetä yhdeksi suosikki dekkaristeikseni, sillä hän osaa luoda tiivistunnelmaisia jännäreitä, jossa tarina soljuu vaivattomasti eteenpäin. Tämä on aika suuri suosionosoitus minulta, sillä normaalisti dekkaristit eivät pysty minua vakuuttamaan. Kirjat ovat joko liian mauttomia väkivallalla retostelua, tunnelmassa on jotain pahasti vialla tai motiivit ovat liian ennalta-arvattavia. Monesti nykyaikaisissa jännäreissä ja dekkareissa pyörii samat teemat, motiivit ja juonikuviot, joten pidemmän päälle alkaa tulemaan korvista ulos. Läckberg osaa kuitenkin luoda omaperäisiä ja viihdyttäviä tarinoita! En malta odottaa että pääsen lukemaan Mereneitoa ja Majakanvartijaa, joita on kehuttu blogistaniassa hurjasti.

Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Schildts
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: Snöstorm och mandeldoft
Sivuja: 108
Suomentaja: Jaana Nikula

-Aletheia

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Heinäkuun luetut

Heinäkuu on ollut minulle melkoisen lukurunsas ja tapahtumarikas kuukausi. Olen yllättänyt kuinka olen kaiken kiireen keskellä löytänyt aikaa lukea 9 kirjaa ja kuunnella kaksi äänikirjaa.  Heinakuun kirjallisiin nautintoihin ja sievoisiin pettymyksiin lukeutuvat seuraavat teokset, joista kaikista en ole vielä kerennyt postata.

  • Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa -äänikirja
  • Jane Smiley: Sydänmailla
  • Beate Grimsrud: Hullu vapaana
  • Robert Holdstock: Alkumetsä
  • Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina
  • Susan Abulhawa: Jeninin aamut
  • Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa
  • R.L Stevenson: Aarresaari -äänikirja
  • Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
  • Tuomas Kyrö: Miniä
  • Colin Meloy & Carson Ellis: Sysimetsä

Sydänmailla oli todella suuri pettymys, samoin en pitänyt oikein Aarresaari -äänikirjasra enkä Omenapuu laulaa -kirjasta. Jeninin aamut ja Kosto:rakkaustarina olivat todella riipaisevia lukukokemuksia ja saivat tunteeni kuohumaan. Sysimetsä ja Alkumetsä kuljettivat minut seikkailemaan kahteen mitä mielenkiintoisempaan fantasiametsään. Miniä ja Mantelintuoksua lumimyrskyssä olivat myös aivan onnisuneita lukukokemuksia. 

No, mikäs minun heinäkuusta on tehnyt niin tapahtumarikkaan ja kiireisen? No, piti järjestää pojalle ristiäiset ja valmistaa kestitykset sekä juhlat vähän yli 30 vieraalle. Onneksi minulla oli ihania ihmisiä apuna, muuten olisin varmaan nyhtänyt hiukset päästäni. Kiitos siis apureille!  Mutta juhlahumu ei jäänyt pelkkään ristiäisiin. Samaan konkurssiin minä ja mieheni, lähes 6 vuoden seurustelun ja 5 kihlavuoden jälkeen, menimme naimisiin. Nyt sitä totutellaan olemaan rouva. Se vaatiikin totuttelua, kun yhdistän rouvaan jotenkin aina kukkahatun... :D



Kirjojakin tuli heinäkuussa hankittua jonkun verran mm. Liza Marklundia ja Tess Gerritseniä. :)

Hyvää alkavaa elokuuta kaikille!

P.S. Tämä on muuten 101 postaukseni! ;D

-Aletheia