perjantai 28. syyskuuta 2012

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette

Carolly Ericksonin teos Minä, Marie Antoinette on fiktiota ja faktaa sekoittava kertomus Ranskan traagisesta kuningattaresta. Marie Antoinette on ollut minusta aina kiehtova hahmo, joten ei ollut siis kumma että minun oli pakko saada tarttua tähän kirjaan. 

Tässä kirjassa Antoinetten tarina on hänen itsensä kirjoittaman päiväkirjan muodossa. Uskollinen palvelija on salakuljettanut kallisarvoisen päiväkirjan turvaan vankilasta Antoinetten mestaamisen jälkeen. Merkinnät alkavat nuoren neidon kihlauksesta, kulkee läpi hovin loiston sekä vallankumouksen ja päättyy ankeaan vankiselliin hetkeen ennen mestausta.

Lukiessa minulla alkoi tulla jo sellainen olo, että aihe ei jaksa enään kiinnostaa. Olen lukenut muutaman kirjan aiheesta, niin fiktiivisiä kuin faktaakin. Olen katsonut Antoinettesta kertovan elokuvan ja muutaman dokumentin, lisäksi koulussakin on sivuttu tuota naista. Tiesin miten kaikki tulee päättymään, joten loppu ei ollut mikään yllätys. Muutenkin tämä tuntui kehnommalta kirjalta kuin kirjailijalta aikaisemmin ilmestynyt kirja Tsaarin tytär, joka kertoo Tatjana Romanovista. Antoinette hahmo myös tuntui jäävän jotenkin etäiseksi lukijalle, siittä huolimatta että kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Mutta silti pidin paljon tästä päiväkirjaratkaisusta.

Kirja on nopealukuinen ja ajoittain kepeä kirja, jonka lukee helposti välipala kirjana. Jotenkin kansi on nyt osunut nappiin, vaaleanpunainen karamelli. Maistellessa tulee makea maku suuhun ja hyvämieli, mutta karkin loputtua ja vain jälkimaku, joka haituu hiljalleen. Sama päti tähän kirjaan, mukavaa luettavaa, mutta kansien painuttua kiinni ei kirjaa jää sen enempiä enään pohtimaan.

Tämä on hyvää luettavaa sellaiselle, joka on kiinnostunut historiallisista romaaneista. Fakta ja fiktio on kuitenkin sekoitettu niin sujuvasti yhteen, että jos ei ole aiempaa tietämystä Antoinetten elämän vaiheista, ei lukijalla ole hajuakaan mikä on totta ja mikä on tarua. Ei siis kannata erehtyä lukemaan tätä faktateoksena.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: The hidden diary of Marie Antoinette 
Sivuja: 403
Suomentanut: Taina Wallin

-Aletheia


tiistai 25. syyskuuta 2012

Stephenie Meyer: Vieras

Olen katsellut näppäimistöä jo tovin ja ajatuskulkuni on ollut kutakuinkin: "ööö... mitähän tästä kirjasta osaisi sanoa?!?". En oikein osaa sanoa mitään järkevää, vaikka juonta voin toki hiema valaista.

Maapallon ovat vallanneet sielut, nuo ameebamaiset hopeanhohtoiset avaaruusoliot, jotka istutetaan isäntäruumiiseen. Isäntäruumina toimivat Maassa ihmiset, joita ei ole jäljellä enään kuin muutamia karkulaisia siellä täällä. Sielut ottavat vallan ruumiista ja mielestä, näin ihmisen oma minuus katoaa pois. Vai katoaako kuitenkaan?

Vaeltaja niminen sielu istutetaan karkulaiseen nimeltä Melanie, joka on yksi viimeisimpiä ihmisiä maan päällä. Melanie ei kuitenkaan katoa, vaan jää päänsisäänsä asukkaaksi yhdessä Vaeltajan kanssa. Vaeltaja kommunikoi Melanie kanssa, tuntee tämän tunteet ja omaa hänen muistonsa. He elävät yhdessä kuin symbioosissa. He vaeltavat yhdessä halki erämään ja löytävät pienen karkulaisten yhteiskunnan, jonne asettuvat asumaan. 

En viitsi paljastaa enempää, että lukijalle jää jotain löydettävää kirjasta. Stephenie Meyer tunnetaan paremmin kuuluisan Twilight vampyyrisarjan luojana, joka on vanginnut pauloihinsa useammat nuoret naiset ympäri maailmaa. Täytyy myöntää että itsekkin tykkään hiiirmuisesti Edwardista, unelmamies kamaa! Vieras on kuitenkin aivan eri luokkaa kuin Twilightit. Vieras sijoittuu scifikirjallisuuteen, joten sen vuoksi en ole aikaisemmin vaivautunut tarttumaan kyseiseen kirjaan. Ystäväni kuitenkin suositteli kirjaa minulle ja kehui sen olevan todella koukuttava page turneri. Scifi ei oikein ole minun juttuni, mutta Vieras ei kuitenkaan ollut minulle epämiellyttävä lukukokemus. Enemmän kirjassa keskityttiin ihmissuhteisiin, kuin ihmiskunnan katoamiseen, mikä oli minulle mieleen.

Mielestäni Twilightit olivat koukuttavampi lukukokemus, kuin tämä. Toki Vieraskin veti imuunsa ihan kohtuudella, mutta en kuitenkaan kutsuisi tätä varsinaisesti page turneriksi. Kirja on kaikenlisäksi melkoinen järkäle, hieman yli 700 sivuinen. Mielestäni tarinaa olisi voitu typistää vähän, koska välillä sorruttiin turhan päiväiseen jaaritteluun ja tarina tuntui tallaavan paikoillaan. Odotin jotain huikeampaa ja suuri eleisempää, tietenkin Twilightien perusteella. Joillekin Twilight faneille tämä kirja voi olla suuri pettymys, koska eroaa juoneltaan ja tyyliltään niin paljon vampyyrisarjasta.

Eipä minulla oikein ole muuta sanottavaa. Kirja ei oikeastaan pahemmin herättänyt mitään ajatuksia minussa. Onko se sitten hyvä vai huono asia, en osaa sanoa. Tulipahan luettua ja viihdyttyä kirjan parissa ihan kivasti. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan rohkeasti, vaikkei scifistä muuten niin välittäisikään.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: The Host (2008)
Sivuja: 702
Suomentanut: Pirkko Biström

-Aletheia

tiistai 18. syyskuuta 2012

Louisa May Alcott: Naamio takana

Kaikki tuntevat Alcottin ihanien tyttökirjojen, kuten Pikku naisia luojana. Naamion takana kirjaan on koottu viisi kertomusta, jotka ovat hyvin kaukana Pikku naisien maailmasta. Nämä tarina Alcott on julkaissut salanimellä aikakausilehtiin ja ne ovat aikuisille suunnattuja kertomuksia, joista löytyvät ne elementit, mitä lukijat ovat tuona aikana halunneet lehdestä lukea. 

Kirja koostuu pienoisromaanista Naamion takana, eli naisen voima, jossa kotiopettajatar Jean Muir kelpottelee itsensä taitavasti näytellen rikkaisiin naimisiin. Näytelmä Bianca, oopperatradegia, jonka Alcottin sisarukset ovat jopa näytelleet yhdessä. Lisäksi on kertomukset Hengenvaarallista huvia, Honorin perintö, Silmäpari eli modernia magiaa.

Voisin sanoa olleeni lievästi shokissa kun luin tätä kokoelmaa. Yksikään tarina ei viihdyttänyt minua tosissaan ja olin enemmän kuin hämmästynyt kun luin kertomuksen Hengenvaarallista huvia. Siinä ylhäiset ihmiset kokeilevat hasista ja toikkaroivat sitten huumepäissään. Luin nyt sellaista Alcottia, joka on eroaa kuin yö päivästä, jos vertaa hänen tyttökirjoihinsa. Kirja paljasti Alcottin toisenkin puolen, sen ns. pimeämmän puolen. 

Mielestäni Alcott on onnistunut paremmin tyttökirjojen saralla ja niistähän hän on tullutkin tunnetuksi. Nämä kertomukset olivat melkoista höttöä ja hömppää, jossa oli paljon draamaa, juonittelua, salaisuuksia ja tradegioita. Parasta koko teoksessa mielestäni  olivat kertomusten alussa olevat esipuheet, joissa päästiin kurkistamaan Alcottin elämään ja pohjustettiin tulevaa. 

Kirja oli minulle kyllä melkoinen pettymys, mutta tulipahan nyt kuitenkin luettua. En yleensä hirveämmin tartu novellikokoelmiin, mutta koska kyseisen teoksen kirjoittaja oli Alcott en voinut vastustaa. Joku minulla novellikokoelmissa tökkii ja niin tökki tässäkin. Ihan kokonaiset romaanit ovat mielestäni paljon parempia. Tai sitten en ole törmännyt vielä tarpeeksi moneen hyvään novellikokoelmaan, että osaisin arvostaa niitä tarpeeksi. Joten saa suositella jos tulee mieleen joku herkullisen hyvä novellikokoelma.

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Helmi kustannus
Ilmestynyt: 2005
Toimittanut/suomentanut: Inkeri Koskinen
Sivuja: 277

-Aletheia

lauantai 15. syyskuuta 2012

Jamaica Kincaid: Katoava Paratiisi

Ihan pakko hehkuttaa, ennenkuin alan kirjasta puhumaan, että latasin omppupuhelimeen ihan mahtavan Vintage Camera ohjelman, joilla saa muokattua kuvia tälläisiksi nostalgisiksi. Joten, voitte odottaa tämmöisiä amatöörimäisiä kirja kuvia, joita olen intopinkeänä räpsinyt Vintage Cameralla.

Sitten itse kirjaan. Kyseessä on siis Jamaica Kincaidin Katoava Paratiisi, joka tunnetaan myös, ainakin englannin kielellä, nimellä Annie John. Kirjassa seurataan Annien varttumista aikuiseksi. Pienenä tyttönä Anniella ja hänen äidillään on lämmin ja läheinen suhde, joka lämmittää pienen tytön sydäntä Antiguan paahtavan auringon alla. Kun Annie aloittaa koulun, alkaa pikku hiljaa äiti etääntyä tyttärestään, juuri aikuisuuden kynnyksellä he tuskin osaavat olla enään luontevasti toistensa seurassa. Äidin ja tyttären välinen suhde ei siis ole aivan helppoa tuossa paahtavan kuumassa maailmankolkassakaan. 

Mielenkiintoinen kasvutarina. Annie John oli todella viihdyttävä persoona kaikkinen kolttosineen ja pohdintoineen. En vain oikein saanut kiinni miksi äiti alkoi yhtäkkiä käyttäytymään niin tytärtänsä kohtaan. Toisaalta, tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta. Jos äiti olisi saanut puheenvuoron, niin olisi todennäköisesti ollut aivan erimieltä asiasta. Joskushan napanuora on pakko katkaista, eikä teini-ikäiset nuoret, varsinkaan tytöt, ole aina sieltä helpoimmasta päästä. Mietin myös kulttuurisia tekijöitä, olisiko niillä ollut vaikutusta? Suhteen muuttuminen tuntui kuitenkin pääasiassa melko radikaalilta ja kärjistetyltä, kun Annie ei ollut mikään "ongelmanuori", vaan koulussa menestyvä tyttö, jolla oli omat kolttosensa niinkuin varmasti kaikilla meillä on ollut. Olisin ymmärtänyt paremmin, jos kyseessä olisi ollut hermoja raastavan vaikea tapaus tai jos välit olisivat parantuneet loppua kohden. Monella nuorella varmasti alkaa ottaa vanhemmat kupoliin kaikkinen sääntöineen ja määräyksineen, mutta yleensä jossain vaiheessa tulee se taitekohta, jolloin ymmärtää miksi niitä sääntöjä ja määräyksiä on. Valaiskaa joku minua, joka on sukeltanut syvälle kirjan rivien väliin. Minä en sinne päässyt tai sitten minulta on lukiessa mennyt jotain pahasti ohi.

Minua jäi kuitenkin häiritsemään muutama seikka, joista päälimmäisenä juonen laimeus. Se ei tuntunut pääsevän käyntiin missään vaiheessa, eikä se saavuttanut mitään huippukohtaa. Vaikka lähempänä loppua Annie sairastuu, se tuntui lähinnä vain surkealta yritykseltä jännittää lukijaa... Kielikin oli melkoisen ponnetonta, mutta lienekö vika suomentajassa vai ihan itse kirjailijassa. Kaiken kaikkiaan, näistä seikoista huolimatta, olin tyytyväinen lukemaani. Sivuja oli sen verran vähäsen, ettei kerennyt alkaa kunnolla nakertamaan, vaan kirjan kannet sai painaa kiinni ennen ärsyyntymisen multihuipentumaa. Juonikin etenee verkaiseen tahtiin. Sehän se tästä olisi vielä puuttunut jos tarina olisi jäänyt jauhamaan paikoileen.

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Kirjayhtymä
Ilmestynyt: 1985
Alkuteos: Annie John
Sivuja: 132
Suomentaja: Sinikka Buckley

-Aletheia

tiistai 11. syyskuuta 2012

DJ Stalingrad: Eksodus

Eksodus on kertomus ja kuvaus 2000-luvun Venäjältä, jossa Neuvostoliiton romahtaminen varjostaa vielä. Kirjassa keskitytään yhden miehen elämään. Hän laulaa hc-punkbändissä, kuuluu antifasistiseen liikkeeseen ja toimii ensihoitajana.

Kirja on sekasortoinen, väkivaltainen ja sekava. Suomalainen alakulttuurin elämä tuntuu olevan kesyä kirjan tapahtumiin verrattuna. Toki minulla ei paljon kokemusta siltä saralta ole, joten  en ole mikään asiantuntia Suomen alakulttuurin elämästä. Paljon hurjia ja väkivaltaisia sattumuksia tapahtuu täällä meidän lintukodossakin.

Kirja on myös jonkilainen matkakuvaus pitkin itäblokkia. Enimmäkseen kirja on väkivaltakohtausten kuvausta, sekapäisenä hc-rock/punk konserteissa pyörimistä sekä anarkismia. Nämä kaikki tapahtumat oli ripoteltu irtonaisina tapahtumina kirjan sivuille, ei edes kronologisessa, vaan satunaisessa järjestyksessä omina irtonaisina kappaleinaan. Sekaan mahtuu myös uskonnollista pohdintaa, joka sai minut hämmästelemään.

Kieli on kehnoa, ei mitenkään erityisen kaunokirjallista. Enemmänkin vain asioiden paukuttamista paperille, näin tapahtui ja näin tehtiin - seuraava asia samalla kaavalla. Joskus sitten kaunopuheisesti vähän pohdittiin ja pyöriteltiin asioita. 

Kirjasta ei oikein tuntunut saavan selkeää kuvaa, sitä oli puuduttava lukea. En saanut tästä oikein minkään laista lukukokemusta, mutta jaksoin loppuun kirjan lyhyyden johdosta. Tärkeää asiaahan tämä käsittelee, mutta kirja on vain kertakaikkisesti niin huonosti toteutettu ja siinä viljellään niin paljon väkivaltaa, että ihan oksettaa. Tämän tyyppinen kirjallisuus ei vain sovi minulle. Parasta koko kirjassa oli mielestäni suomentajan jälkipuhe, sillä siitä sentään ymmärsinkin jotain.

Kirjan on lukenut myös noora Tea whit Anna Karenina -blogissa. Hänen arvosteluunsa kirjasta pääsee täältä.

Annan kirjalle arvosanaksi 0,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Into
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Iskhod
Sivuja: 122
Suomentaja: Veli Itäläinen

-Aletheia

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Janet Evanovich: Ensin rahat

Alusvaatteiden sisäänostajasta palkkionmetsästäjäksi on hurja muutos. Stephanie Plumilla ei mene hyvin, hän on jäänyt työttömäksi ja hänet on täytynyt myydä ja pantata lähes kaikki huonekkalunsa sekä tavaransa selvitäkseen. Lopulta tulee tilanne että töitä on saatava, niinpä hän eksyy serkkunsa Vinnien takuulainausfirmaan, jossa on avoina palkkiometsästäjän paikka.  Toisin sanoen Stephanie alkaa jahtaamaan oikeuteen saapumattomia rikollisia, jotka ovat velkaa takuusummansa Vinnielle. Stephaniella on viikko aikaa napata poliisina toiminut Joseph Morreli, jota syytetään murhasta. Tästä muodostuukin melkoinen kissa ja hiiri -peli, varsinkaan kun Stephaniella ei ole alkuunkaan alan kokemusta. Hänen on vain opeteltava alan niksit ja pysyteltävä hengissä sekä löytää Morreli.

Todellinen page turneri kirja. Hyvä että nukkumaan malttoi yöllä mennä, kun oli pakko lukea vielä yksi sivu... Juoni oli todella koukuttava omalla kepeällä tavallaan. Sain nauraa nuoren naisen mokailulle sekä jännittää tosissani niskakarvat pystyssä päähenkilön puolesta. Tämä on dekkarityylinen kirja, joka on ehdottomasti suunnattu enemmän naisille. Flirttaileva, humoristinen ja jännittävä. Parasta antia oli kuitenkin ehdottomasti hullunkurinen Plumin perhe!

Päähenkilö on räväkkä ja kekseliäs persoonassa, jolta ei sisua puutu. Omalla tavallaan hän oli jopa hieman maskuliininen, mutta hänellä on myös pehmeämpikin puoli. Näin päähenkilön silmissäni jotenkin Sandra Bullockin näköisenä naisena.

 Ensin rahat on Stepahine Plum -sarjan ensimmäinen osa, kaikkiaan kirjasarjaan kuuluu 13 osaa. Jos kaikki osat ovat yhtä viihdyttäviä, hauskoja ja jännittäviä page turnereita, luen kaikki ehdottomasti. Kun tajusin tämän olevan kirjasarja teki mieleni hyppiä riemusta, sillä on ihana palata Stephanien pariin. Hänen isoäitiäänkin on ehtinyt jo tulla ikävä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2008
Alkuteos: One for the Money
Sivuja: 318
Suomentanut: Hanna Tarkka

-Aletheia


torstai 6. syyskuuta 2012

Veikko Huovinen: Lentsu

"Veikko Huovinen on päästänyt pellit auki ja kirjoittanut kertomuksen suomalaisten räkätaudista, siitä kuinka virus uhrejaan vaanien hyppää ahneesti milloin kenenkin nokkaan ja panee töpinäksi. Sen seurauksena kirja täyttyy lentsun vaivaamien ihmisten mietteistä, mustista ja ärhäköistä tosipuheista."

Luulin lukevani kertomuksen suomalaisesta räkätaudista, mutta räkätauti, tuo pieni ja viheliäinen virus, olikin vain aasinsilta kirjan henkilöiden välillä. Pääasiassa tässä kirjassa siis paneudutaan henkilöiden ajatuksiin ja mieltä kaiveleviin asioihin, jotka pääasiassa kohdistuvat yhteiskuntaa kohtaan. Kellä ketuttaa verotus, joka on kovaa, vaikka verohelpotusta on luvattu. Poliisit ovat näreissään kaiken maailman säädöksistä, jotka leikkaavat heidän mahdollisuuksiaan toimia. Lama kolkuttelee ovelle ja Suomen talouspolitiikka keikkuu vaakalaudalla.

Luinkin siis kertomuksen Suomen poliittisesta- ja taloudellisesta tilanteesta 1970-luvulla. Eipä siinä, nyt olen viisaampi siltä osin ja tuntuu että tällä hetkellä on suomenkansalaisilla osittain samankaltaisia huolia. Taloustilanne on epävakaa, koko ajan tulee uusia veroja ja leikkauksia, uusia lakeja ja säädöksiä asetetaan koko ajan, joidenkin työpaikka on epävarma ja työttömyyttä on paljon. Onkohan sellaista aikakautta olemassakaan etteikö kansalaista huolestuttaisi nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus.

Erityisesti minulla kuitenkin pisti silmään naisäänen puuttuminen. Vain miehillä oli puheenvuorot kirjassa ja ainoastaan neljän sivun verran sivuttiin Senniä, joka ihmetteli että maksaakohan valtio hänelle liikaa tukia ja etuuksia, kun on rahaa uusiin verhoihin, huonekaluihin ja vaatteisiin. Niukkuuteen tottuneella Sennillä oli vaatimaton elämäntyyli, eikä oikein mitään hampaankolossa yhteiskuntaa ja maailmanmenoa kohtaan. Hänellä oli aivan päinvastainen käsitys kuin miehillä, kaikki miehet olivat kyllä katkeria jostakin... Aivankuin naiset eivät ymmärtäisi maailman menosta mitään tai ovat vain liian hyväuskoisia, mutta paha minun on mennä sanomaan mikä on naisen asema ollut 70-luvulla, kun olen itse syntynyt 13 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen ja itse olen kiinnittänyt moisiin asioihin huomiota vasta nyt aikuisuuden kynnyksellä, lapsena ja teininä kiinnostivat aivan eri asiat kuin maailman meno, taloustilanne ja politiikka. Jäin kuitenkin kaipaamaan naisääntä.

Kieli oli jotenkin niin perisuomalaista, erityisesti nautin Aleksin, maatalonpitäjän, puheenvuoroista. Hän puhuin murteella ja ajoittain hänestä sekä hänen aatteistaan tuli mieleen mielensäpahoittaja. 

Kirja on lyhykäinen 191 sivullaan ja melko nopealukuinen. Aihe on kyllä semmoinen, että jos olisin ennakkoon tiennyt ettei se ollekkaan vaan kertomus suomalaisesta räkätaudista, niin lukematta olisi jäänyt. Olevan vain kuullut että kirjasta tehty elokuva vai oliko se nyt telvisiosarja, oli hauska. Äitikin vain tokaisi että ATSIIH, kun mainitsin lukevani Lentsua.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 1978
Sivuja: 191

-Aletheia

lauantai 1. syyskuuta 2012

Elokuun luetut!

Hui kauhistus, kuinka nopeasti on taas yksi kuukausi vierähtänyt ohi. Illat on pimenneet ja kynttiläfriikit, kuten minä, on touhuissaan kaivanut moninaiset tuikkusysteemit esille ja jokaista iltaa sulostuttaa, ainakin meillä, tuoksukynttilöiden iloinen käry.

Luettua sain ihan mukavasti luettua kirjoja. John Le Carréa lukiessa tuntui, että siihen urakkaan menee varmasti koko loppukuukausi, niin loputtomalta järkäleeltä teos välillä tuntui. Siksipä valitsinkin loppukuulle suhteellisen ohuita ja helppolukuisia teoksia, ihan lukujumin välttämiseksi. Iloisin yllätys kuukauden kirjoista oli ehdottomasti Janet Evanovichin Ensin rahat, joka oli minulle koukuttava page turneri. Illalla ei saanut edes unta, kun oli pakko lukea vielä yksi sivu ja saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Yleensä minulla ei ole mitään ongelmaa nukahtaa kirja käteen, koska olen illalla jo niin väsynyt päivän touhuista ja omaan kaikenlisäksi melko hyvät unenlahjat.

Elokuussa myös piiiitkästä aikaa luin kirjan omasta kirjahyllystäni. Viimeksi olen tainut lukea sieltä jotain hyvin kauan aikaa sitten. Kyseessä oli Fabio Gedan Krokotiilimeri, joka oli ihan mukiin menevä lukukokemus, vaikka ihan pienoinen pettymys, sillä odotin jotain paljon suurempaa.

Mutta pidemmittä puheitta lukusaldo:
  • Paolo Coelho: Alef
  • Katja Kaukonen: Odelma
  • Fabio Geda: Krokotiilimeri
  • Anni Polva: Minäkö muka mustasukkainen?
  • John Le Carré: Uskollinen puutarhuri
  • Veikko Huovinen: Lentsu
  • Lisa See: Pionin rakkaus
  • Janet Evanovich: Ensin rahat
  • DJ Stalingrad: Eksodus
  • Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
 Luin elokuun aikana 10 kirjaa, joten olen hyvin tyytyväinen. Kaikista kirjoista olen kirjoittanut postauksen, mutta kaikkia en ole julkaissut vielä, koska ne vaativat vielä oikolukemista. Joten ne ilmestyvät nyt syyskuun aikana, kunhan kerkeän taas seuraavan kerran istahtaa koneen äärelle. 
 
Olen ostanut muutaman uuden kirjankin kirppikseltä, mutta koska aivoissani tuntuu olevan jossain päin hyvin vakava vuoto tai sitten aivoparat ovat muuttuneet vaahtomuoviksi, en muista mitä olen ostanut elokuun aikana. Muistettiin minua lohduttaa, että kuuluu äitiyteen tuo muistin menetys ja ei kuulemma ole ohimenevää. 

Ihanaa ja kirjaisaa syksyä kaikille ihanille lukijoille ja kanssa bloggareille. Nauttikaamme syksyn värikirjosta ja pimenevistä illoista kera kirjojen, niitä käryyttäviä kynttilöitä unohtamatta. ;)

-Aletheia