keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Tunnustus ja lokakuun luetut!


TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT: 
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Sain tämän ihanan tunnustuksen Annilta ja Jonnalta, suurkiitos! Mietin kovasti kenelle voisin tämän jakaa, sillä seuraan valtavan paljon ihan mahtavia blogeja, ja tasapuolisuuden nimessä en osaa valita kahdeksaa. Uskon myös että tämä on kiertänyt jo blogimaailmassa,mutta ne jotka eivät ole vielä tätä tunnustusta saaneet, jotka tunnistavat minut lukijakseen, niin OLKAA HYVÄ! ;)

Kahdeksan asiaa minusta, apuva... Olen varma, että olen jossain vaiheessa aikaisemminkin paljastanut juttuja itsestäni. On kova homma miettiä, mitä uutta sitä osaisi kertoa itsestään.

1. Minulla on tapana innostua hurjasti kaikesta, kuten puutarhanlaitosta, juoksemisesta, pianonsoitosta, neulomisesta jne. Harmillisesti se into on yhtä kova hiipumaan...
2. Olen naurettavan koukussa Big Brotheriin, Salkkareihin ja Olipa kerran telkkusarjoihin. Tosin katson niitä omalla aikataululla nauhalta silloin kun kerkeän, eli kerran viikossa tai harvemmin. :D
3. Minulla on keskivaikea pakkomielle keräillä asioita, mm. kirjoja, laukkuja, kenkiä, muumimukeja, Iittalan Kivi-sarjaa, kynttilöitä jne.
4. Olen puhuessani kova hyppimään asiasta toiseen ja monesti mietin vasta pienen hetken jälkeen mitä suusta tuli päästettyä. Olen siis usein noloissa tilanteissa suuren suuni kanssa.
5.On tiettyjä kotitöitä, joita välttelen viimeiseen asti; ruohonleikkuu, kolaus, haravoiminen ja auton siivous, vessan siivous, saunan pesu, ikkuinoiden pesu...
6.Vessapaperi asetetaan telineeseen niin että paperi tulee päältä ja näkkileipä voidellaan sileälle muruselle puolelle. On ällöä jos erehtyy voitelemaan kuoppapuolele ja sinne jää voita paljon. Yök!
7.Olen huono heräämään, mikään ei ole niin inhottavaa ja kiukuttavaa kuin kesken unien herääminen.
8.Saan lähes poikkeuksetta kaikki sisäkukat kuolemaa kuivuuteen tai sitten kastelen niitä liikaa, niin että multa on homeessa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Sitten kaikki päältäkastelu ja altakastelu. Tajusin vasta kuukausi sitten että se lukee siinä muovissa tai muussa vastaavassa ku ostaa sen kukan kaupasta, että mitenpäin sitä pittää kastella. Oon luullu et se on makuasia kummalta puolelta kastelee. Muovikukat on siis mun juttu.

Olipas hankala tehtävä, mutta sainpas nyt kuitenkin jotain. Sitten voitaisiinkin siirtyä lokakuun lukemisten puolelle.



Lokakuu oli minulle hyvä lukukuu. Lokakuu oli muutenkin ihana kuukausi; saatiin ensilumi, keittiöremonttimme eteni taas yhden askeleen eteenpäin, tein kirjastosta taas ihan mahtavia löytöjä (ehkä liiaksi innostuin, sillä lainassa on tällä hetkellä kirjoja kahdesta kirjastosta yhteensä 24 kirjaa + 3 äänikirjaa), järjestin ystäväni kanssa mukavat yllätysjuhlat ja muutenkin kaikki on tuntunut sujuvan hyvin lokakuun aikana. Innostuin myös lenkkeilystä, saa nähdä kuinka kauan into pysyy yllä, kun kovemmat pakkaset iskee. Silloin on helppo keksiä tekosyitä, miksi on parempi pysyä kotona.

Lokakuussa luin seuraavat kirjat:
  • Tove Jansson: Kesäkirja
  • Peter Franzén: Tumma veden päällä
  • Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
  • Susan Fletcher: Noidan rippi
  • Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
  • Annabe Lyon: Aleksanterin opettaja
  • Jeffrey Eugenides: Virgin suicides - Kauniina kuolleet
  • Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
  • Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut genesaretin järvessä
Lisäksi kuuntelin pari äänikirjaa:
  • Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kaikista lukemistani kirjoista on tulossa arvostelu, mutta äänikirjoista en kerkeä erikseen tekemään. Kummatkin kuuntelemani äänikirjat olivat hyviä. Christien Poirot on yksi suosikki dekkarihahmojani, hän on niin suloinen viiksineen ja yllättävän terävä älyinen harmaine aivosoluineen. Aikataulukon arvoitus kipusi Christien kirjoista kolmen parhaan joukkoon juonensa puolesta. Entä sitten iki-ihana ja kaikkien tuntema ja monien ruotima mielensäpahoittaja. Ei siittä pääse yli eikä ympäri, että tuo vanha mies sutjautuksineen on ampaissut suoraan sydämeeni. Kuunnellessa teki mieli koettaa, että jos kutsuisi tuon jääräpäisen papan meille syömään, niin hyväksyisikö se minun kokkaukset. Meillä ei käytetä latva-artisokkaa eikä liiemmin nuudeleita. Kyllä meilläkin arvostetaan enemmän entistä ku etnistä, toki meiltä löytyy enemmän kokeilu halua, vaikka ollaankin yli 13-vuotiaita. Kyllä minä mieleni ilahdutin tätä kuunnellessani ja vielä enemmän, kun tajusin kuinka hyvin lukijana toiminut Antti Litja sopi tätä lukemaan. Sopi niinku nenä päähän, ellei vielä paremminkin. 


Nyt lähdetään kohti marraskuuta avoimin mielin ja lukuintoa täynä. Kamera on varmaan kovassa käytössä, kuten se oli lokakuunkin aikana. Tämän vuodenajan kauneus on vain saatava ikuistettua. Olen ihan riemua tulvillaan, kun täällä on lunta. Kohta saa alkaa kaivamaan jouluvaloja varastosta. Pikku hiljaa voi alkaa haalimaan joululahjoja pukin konttiin. Leipoakkin vois. Isänpäiväkin kolkuttelee ovelle. Marraskuuhunkin siis mahtuu kaikenlaista, mutta kaikkein eniten siihen kuuluu kuplivan riemukas joulukuun odotus. 


Oikein ihanaa marraskuuta teille kaikille! Ja olen iloisesti yllättynyt - jo 74 lukijaa, melkein 10 000 vierailua blogissani! Kiitän ja kumarran!

-Aletheia

maanantai 29. lokakuuta 2012

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Viimeksi kirjastossa vieraillessani satuin kiinnittämään katseeni tämän kirjan kauniisiin kansiin. Sitten muistin, että olen lukenut yhden kehuvan blogikirjoituksen tästä, joten päätin kokeilla. Keski-ikäisen vässykän oloisen miehen kriisi ei ole mikään vetoava aihe kirjalle, mutta kun se viedään Intiaan, oli pakko kokeilla. Olen hyvin hyvin hyvin iloinen, että lainasin ja luin tämän kirjan. Mitä mainioin lukukokemus!

Görän Borg on kaavoihin kangistunut eronnut keski-ikäinen mies. Hän murehtii avioeroaan ja se on menettänyt intonsa mm. työhönsä. Työpäivät hän viettää surffailemalla paikallisen jalkapallo joukkueen keskustelufoorumilla, muttei edes osallistu keskusteluun, vaan seuraa orjallisesti muiden kommentteja. Tämmöistä ei uusi pomo katso hyvällä ja lopputuloksena on potkut.

Görän on tyhjänpäällä, joten kun matkaopasystävä ehdottaa että Görän lähtisi matkaseuraksi Intiaan, päättää mies tarttua tarjoukseen. Aluksi Intia on liian kaikkea; ahdas, meluisa, saasteinen. Kaupan päälle Görän iskee hirvittävä turisti ripuli. Kun Göränin elämään astuu puhelias intialainen mies Yogi, kaikki muuttuu. Pian Görän päättääkin, tapojensa vastaisesti, jäädä Intiaan ja hän tapaa lumoavan Preetin ja rakastuu...

Keveä ja huumorilla höystetty kertomus, hyvin onnistunut paketti. Naurulta ei voinut välttyä, tarina ei jäänyt jumiin missään vaiheessa, vaan koko ajan tapahtui jotain, joka sai lukijan välillä ihan jännittämään Göranin puolesta. Intia ja sen kulttuuri tuotiin hyvin esille. Päähenkilö kokee täydellisen muutoksen meluisessa Delhissä ja rakkaustarinakin on upotettu kertomuksen raameihin.

Olin hieman pettynyt loppuun, kirjassa ei  ollut mitään tavanomaista happy endiä, niinkuin mm. perinteisissä chick lit -kirjoissa, mutta kirjassa ei onnellinen loppu olekkaan pääasia. Tärkeämässä osassa on Göränin henkinenkasvu. Ruotsalaisesta nysverön oloisesta ukosta tulee rohkea, koheltava ja seikkaileva mies Intiassa. Myös Intian kulttuuri ja kuvaus ovat suuressa osassa kirjassa. Itselle iski oikea matka kuume, kun sukelsin kirjan sivuilla tuon eksoottisen maan miljööseen. Pakko on vielä joskus päästä omin silmin näkemään Intia.

Minua ihan suretti kun sivut loppuivat. Yogi ja hänen äitinsä olivat niin viihdyttäviä hahmoja, että heitä tulee ihan ikävä. Minua kerrassaan viihdytti Yogin tapa puhua superlatiiveilla ja hän oikein huokui positiivistaenergiaa. Lukiessa tuli aina hyvälle tuulelle, ihan tahtomattaankin!

Suosittelen lämpimästi muitakin tarttumaan tähän hyväntuulen kirjaan. Jollain tasolla kirja on verrattavissa chick littiin, mutta kuitenkin se on ihan omaa luokkaansa. Tämä kirja pitää itse kokea, minuun se teki vaikutuksen. Ehkä myös siksi, että kaipasin tähän syksyn pimeyteen pienen piristysruikseen ja se tuli ehdottomasti tämän kirjan kautta!

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Delhis vackraste händer
Sivuja: 380
Suomentanut: Sanna Manninen

-Aletheia

torstai 25. lokakuuta 2012

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Eräänä päivänä, kesän puolela, Citymarketissa meinaan koheltaa pahki Franzéniin. Ihimetelen, että mitäs tuo täällä tekkee ja onpas kummallisen homsuisen näköinen julkkikseksi. Kyllä siinä oli Keminmaalaisilla ihimeteltävää ku Rantseenin Pete asioi meiän Cittarissa. Enpäs kuitenkaan asiaa kummemin tuumaillu, vaan jatkoin matkaa pilttihyllylle.

Muutama päivä etiäpäin, niin mieheke tullee sanomaan, että nytte ne kuvvaa sitä Rantseenin leffaa tuossa meiän ringissä. Äkkiä vauva vaunuihin ja salaa kurkistelemaan. Sen jälkeenhän minulla sytytti että Rantseenin omaelämänkerrallinen teos Tumman veden päällä on vielä lukematta ja pakkohan se on lukea ennen ku elokuva ilimestyy, koska pakkohan se on nähä ku sehän on kotikonnuilla kuvattu - ainaki osittain.

Kirjassa kuvataan riipaiseva tarina kasvamisesta epävakaassa ympäristössä ja olosuhteissa. Peten ja hänen pikkusiskonsa äiti on ihailtavan vahva ja hellä äiti, mutta poliisi-isä on viinapäissään väkivaltainen ja hakkaa äitiä. Eräämmän kerran lapset lähtevät yön selkään mummolaan turvaan rieuhuvaa isää. Mummolla on Petelle turvasatama, jossa leikkisä pappa tuo lapsille turvallisuuden tunnetta ja pienen hetken elämä tuntuu olevan taas mallillaan. Pienen Peten maailmaa kummastuttaa myös tieto ettei isä olekkaan isä, vaan Peten oikea isä on Kake, joka asuu Helsingissä ja käy aina välillä tapaamassa Peteä. 

Franzén on tavoittanut hienosti lapsen näkökulman. Koko ajan ei lapsi osaa vanhempiaan pelätä, mutta kun vatsassa tuntuu oudolta, niin silloin tietää että kaikki ei ole enään niinkuin pitäisi. Lapsen elämä keskittyy enemmän leikkimiseen ja sivussa Pete havannoi ympärillään tapahtuvia asioita. Kirja päättyy, kun Pete pääsee ensimmäiseltä luokalta. Siihen mennessä hän on oppinut jo enemmän ymmärtämään ns. aikuisen maailmaa. Lisäksi kirja herätti minussa paljon muistoja omasta lapsuudesta. Franzén on laittanut lapsen näkökulmasta katsovat lasit päähän kirjoittaessaan, sillä yhtäkkiä itsekkin muistin millaista on olla lapsi, joka punaposkisena heiluu pihalla leikin tiimellyksessä ja kuinka mukavaa oli aina mennä mummolaan.

Minua ilahdutti myös lukea tätä meiän murretta. Onhan toki tällä alueela murre muuttunut paljon tuosta ajasta, mutta samankaltaisia piirteitä on kyllä vielä löydettävissä. Välillä ihan alkoi naurrattamaan, että noinkos hullulta tämä meiän puhe kirjotettuna näyttää. Oli myös mukavaa lukea vaiheteeksi kirjaa, joka liikkuu tutuissa maisemissa. Kirjassa puhuttu Voimala näkyy, kun meiltä nousee 200m päässä olevalle joentörmälle. Citykulma on vieläkin olemassa, toki siellä on nykyään eri liikkeet. Kemin kaupungintalokin tönöttää vielä pystyssä, ankeana ja rumana, mutta siellä se on.

Olen jotenkin aina karsastanut julkkisten kirjoittamia kirjoja, jotenkin tuntuu ettei ne vaan voi olla hyviä. Joskus tuntuu että ne on vaan lisähuomion kipeyttä. Tuntuuhan se hurjalta, jos vaikka alle 40 -vuotias julkisuuden henkilö kirjoittaa omaelämänkerran. Tumman veden päällä yllätti minut erittäin positiivisesti, koska minimalistisella kerronnallaan, jossa kerronta eteni kronologisesti tuokiokuvilla Peten lapsuudesta, lyhyillä kappaleillaan ja taitavalla lapsen näkökulman käytöllä kirja oli todella viihdyttävää luettavaa, eikä ollut mitään turhanpäiväistä haihattelua. Juuri tämä lapsennäkökulma karsi rankkuutta ja toi huumoria ja ilonpilkahduksia sävähdyttävän aiheen - perheväkivallan- keskelle. Kirjassa kuvataan välillä hyvinkin onnellisia lapsuusmuistoja ja lämpimiä muistoja on myös isäpuolen kanssa. Niinpä lukijakin alkaa pelätä milloin isä juo ja väkivaltaisuus astuu taas näyttämölle, alkaa jännittämään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2010
Sivuja: 320

-Aletheia

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tove Jansson: Kesäkirja

Nyt kun on syksy, on kiva palata vielä kerran kesäntunnelmiin, ennenkuin varautuu talven kylmyyteen. Sopiva valinta oli Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirjan kanssa matkustetaan saaristoon mökkielämään, lyhyitä tarinoita seuraillen. Ei yhtään minun tyylinen kesänvietto tapa. En osaa arvostaa karua saaristolaiselämää, en ainakaan kirjassa kuvattua. Liian vähän mukavuuksia ja liian paljon veneilyä.

Henkilöinä ovat Sophia-tyttönen ja hänen isoäitinsä, joka on vähän änkyrä, vanha, viisas, mutta pohjimmiltaan lempeä ja rakastava. Tuli jollakin tapaa oma isomummo mieleen, se loikin hieman kodikkuudentuntua kirjaa lukiessa. Muutamilla sivuilla mainitaan myös Sophian isä, mutta hän on enemmänkin vain taustahahmo, eikä näyttele kirjassa kovin suurta osaa.

En  ole koskaan aikaisemmin tutustunut Tove Janssonin ei-muumi tuotantoon. Jotakin muumimaista Kesäkirjassakin oli, jos alkaa hakemaan ja miettimään. Ei tämä silti minuun tehnyt vaikutusta, ei muumimaisuudellaan tai muumittomuudellaan. Olen monien kuullut/nähnyt mainitsevan että tämä on pienisuuri kirja, jossa on paljon viisauksia - minulle tämä oli yhdentekevä kirja. Oikeastaan petyin kovasti, kun en pystynytkään pitämään tästä niin paljon kuin olin varautunut pitämään. Tarinat lyhykäisyydessään ja omassa karussa kauneudessaan eivät säväyttäneet minua suuntaan tai toiseen, eivätkä ne aina oikein avautuneet minulle. Aika vähän minä niitä viisauskiakin löysin, mutta olisi ehkä pitänyt lukea enemmän ajatuksen kanssa. En vain lukiessani oikein saanut millään pysymään ajatuksia kasassa, vaan ne lähtivät vaeltelemaan kuin varkain. Monesti huomasin, että olin  saattanut lukea kolme tai neljäkin sivua eteenpäin tajuamatta yhtään mitään lukemistani lauseista. 

Lopputunnelmaksi kirjasta minulle jäi vain karuus ja jonkin asteinen pitkäveteisyys. Olisin ihan todella halunnut pitää tästä enemmän, sillä muumeilla on erittäin vankkumaton paikka sydämessäni. No, aina ei voi kaikesta pitää...

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 1972
Alkuteos: Sommarboken
Sivuja: 143
Suomentanut: Kristiina Kivivuori

-Aletheia

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli

Vihdoin ja viimein löysin kirjastosta paljon puhutun George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäisen osan Valtaistuinpelin. Minulla on ollut jo pitkään haluna tarttua tähän kirjaan, mutta kirja on niin haluttua lukemista, että se on aina menossa. Joten, voi sitä riemun määrää, kun näin tämän kirjaston palautettujen hyllyssä. Syöksyin käsi ojossa kahmaisemaan teoksen itselleni.

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä ja kuningas Robert Baratheon on saapumassa vierailulle Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä Eddard Starkia ja tarjoaa tälle samalla valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa kuninkaan Kourana. Viran edellinen haltija koki äkillisen kuoleman ja Eddard aikoo ottaa siittä selvää. Samalla hän joutuu keskelle valtakunnan poliittista vehkeilyä.

Toisaalla maanpakoon ajetut hullun lohikäärmekuninkaan lapset ja perilliset suunnittelevat paluuta isänsä rautavaltaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sisällissotaa ja vain harvat katsovat omaa miekanvartta pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin kaukana pohjoisessa Muurin takana herääviin unohdettuihin voimiin.

Olen jo aikaisemmin katsonut kirjasta kuvatun telvisiosarjan. Pidin siittä paljon ja ilokseni ja surukseni sain huomata sen noudattaneen melko tarkkaan kirjan tapahtumia. Tiesin siis koko ajan etukäteen mitä tulee tapahtumaan. Sorruinkin usein siihen, kun tiesin mitä oli tulossa, että silmäilin kirjassa kerrotun version tapahtumista vain puolella silmällä. Yleensä kaikki menikin juuri omien muistikuvien mukaan. Kirja ei siis tarjoillut minulle juurikaan yllätyksiä ja sen takia lukukokemus jäi hieman vaisuksi. Tulipahan taas huomattua että parempi lukea kirja ensin kuin katsoa elokuva tai tv-sarja. Kirjoista saa oman mielikuvituksen voimalla paljon huikeamman elämyksen. Nyttenkin kaikilla hahmoilla oli kasvot jo valmiina. Ei jäänyt paljon oman mielikuvituksen varaan. Lukukokemus oli minulle vain toisinto tv-sarjasta ilman telkkua.

Hieman hämmenystä minulle tuotti henkilöiden paljous. Menin kertakaikkiaan sekaisin kaikkien lordien ja ritareiden kanssa. Sekoitin heitä auttamattomasti keskenään ja sain sitten palata ihmeissäni takaisinpäin sivuja, koska jokin ei tuntunut täsmäävän. Kyllähän sitä jossakin vaiheessa sitten aina huomasin kenestä oikeasti oli kysymys, mutta alkoihan se jo hieman tylsistyttää se jatkuva sivujen plaraaminen ja takasivuilta sukuhaarojen tarkistelu. Olisi pitänyt piirtää paperille jonkin asteinen muistikartta, että olisi muistanut kuka oli kukin, ei olisi tarvinut aina erikseen alkaa tuota järkälettä plaraamaan. 

Huikea seikkailu Valtaistuinpeli on ja ihan mielenkiinnolla tartun seuraaviinkin osiin. Minua on varoitettu että seuraavat osat menevät jo aika väkivaltaisiksi. Saa nähdä meneekö yli minun sietorajojen. En ole minkään järjettömän verenvuodatuksen ja mäiskimisen suuri ystävä.  Tästä lukukokemuksesta viisastuneena tartun kirjoihin ajan ja ajatuksen kanssa. Ehkäpä sitten ei pääse turhautuminen nostamaan päätään.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Kirjava
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: Game of Thrones (1996)
Sivuja: 709
Suomentanut: Satu Hlinovsky

-Aletheia

torstai 11. lokakuuta 2012

Nataša Dragnić: Kanssasi aina

Luka ja Dora tutustuvat toisiinsa päiväkodissa, kun Luka pyörtyy kesken kaiken. Päättäväinen Dora saa pojan heräämään suutelemalla tätä suoraan suulle ja puhellen samalla: " Sinä olet minun prinssi, älä nukahda, pysy luonani, katso minuun, katso minua silmiin, minun prinssi, minä olen tässä, kaikki on hyvin, prinssi. " Lukasta ja Dorasta tulee erottamattomat.

Pian aika erottaa nämä kaksi toisistaan eri puolelle maailmaa. Luka jää Kroatialle ja Dora matkaa vanhempiensa kanssa Ranskaan. Luka ei koskaan unohda Doraa. Hän istuu merenrannalla ja muistelee tyttöä. Luka jää kummittelemaan myös Doran mielenperukoille. Hän ei koskaan pysty löytämään täyttymystä ja kipinää muiden miesten kanssa.

Vuosien jälkeen he kohtaavat uudestaan Ranskassa. Lukasta on tullut maailmankuulu taidemaalari ja Dorasta näyttelijätär. Elämä tuo silti omat esteensä rakastavaisten tielle.

Kanssasi aina on todella kepoinen rakkaustarina, jossa soudetaan ja huopataan ennen kuin Luka ja Dora saavat toisensa. Välillä vähän pänni, että miksi pitää tehdä asiat vaikeammiksi kuin ne oikeasti ovatkaan. No, mutta makunsa kullakin. Dragnić oli halunnut kirjoittaa tälläisen rakkaustarinan.

Se mikä minua kirjassa kiehtoi oli toisto. Vaikka aika lipui eteenpäin ja henkilöt vanhenivat, silti esimerkiski Doran kävellessä hotellin aulaan eri aikoina luotiin dejá vu -ilmiö. Hiukset välkehtivät samalla tavalla ja kuriton hiuskiehkura valahtaa hänen silmilleen. Myös sinä olet minun prinssini hokemaa toistettiin moneen kertaan, aina Lukan pyörtyessä. Se sai minut ajattelemaan juonenkulkua enemmänkin itsensä ympärille kietoutuneena janana. 

Tapahtumapaikkana oleva Kroatia kiehtoi minua valtavasti, lisäksi kirja olisi oiva lisä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Olin siis melkoisen pettynyt, kun kirjassa miljöö kuvaus jäi todella vähäiseksi. Enemmän keskityttiin kuvamaan rakastavaisten tuntemuksia; löytämisen riemua, yhdessä olon autuutta, menettämisen tuskaan ja erossa olon ikävää. Vuorotellen sukellettiin Doran ja Lukan ajatuksen juoksuun ja elämän menoon. 

Minua myös häiritsi välillä kielen töksähtelevyys ja karuus. Oli kieli välillä kaunistakin, mutta yhtäkkiä alettiin töksyttelemään. Se jotenkin katkaisi sujuvaa lukemista. Vähän kun ajaisit kaikessa rauhassa autolla mukavissa maisemissa ja sitten käynti alkaa pätkimään sekä kulku tökkimään. Ei tunnu yhtään kivalta, ensin tulee olo että mitä ihmettä ja sitten alkaa ärsyttämään.

Suosittelen tätä kirjaa rakkauden nälkäisille ja romanttisten kirjojen kuluttajille. Se sopii mainiosti myös kevyeksi välipalakirjaksi.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan haasteeseen maalla Kroatia.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Jeden Tag, jede Stunde (2011)
Sivuja: 285
Suomentanut: Tiina Hakala

-Aletheia

torstai 4. lokakuuta 2012

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia koostuu kahdeksasta kertomuksesta. Ne ajoittuvat 1960- ja 1980-luvun sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon.  Tarinoissa sivutaan erilaisia rakkauksia, kertojana on aina mies, mutta pääasiassa se on kuvausta neuvostoajan todellisuudesta.

En kerrassaan millään päässyt kirjaan sisälle. Luin ja varmasti luin joka sanan, joskus luin virkkeitä jopa kahteen kertaan. Silti kirja ei avannut ulottuvuuksiaan minulle. Tätä kirjaa pitää lukea ajatuksen kanssa, pikku hiljaa. Vaikka sivuja on vain 158, minulta vei 4 päivää lukea tämä loppuun. 

Tarinat olivat ajoittain melko puuduttavia ja kieli joskus jopa yltiökaunista. Lukiessa tuli hyvin pian olo, että plaah plaah ja plaa plaa. Yleensä luen mielummin kirjaa ja jätän mm. vaikka tiskit suosilla odottamaan myöhempää ajankohtaa. Lukiessa iski monesti oikein himo päästä tekemään kaikkea muuta, vaikka niitä inhottavia kotitöitä, joita normaalisti välttelee viimeiseen asti. 

Kirja sai minut puutumaan, pitkästymään ja ennen kaikkea hämilleen. Olin sekaisin suurimman osan ajasta. En saanut kahdeksan kertomuksen palasia lomittumaan yhteen sopivaksi kokonaisuudeksi, vaan kaikki on mielessäni levällää kuin Jokisen eväät. Sain kuitenkin irti kuvausta Neuvostoliitosta ja rakkauden kosketuksista, joten ei kai tämä lukukokemus mennyt sitten ihan harakoille. Tiedän että teoksessa on jokin syvempikin idea, joka lymyää rivienvälissä. Minä en sitä sieltä löytänyt, mutta joku toinen lukija sen voi sieltä kaivaa esille. 

Miksi luin kirjan sitten loppuun, jos se kerran oli niin vastenmielinen? Tätä olen kysynyt itseltäni muutamaan otteeseen. En keksi mitään hyvää vastausta... Kai se oli jonkin asteista kunnianhimoa, kyseessä oli sentään aikamme kertojia sarjan teos, joten oletin sen olevan hyvä. Ehkä vähäinen sivumäärä, eihän alle 200 sivun kirjaa voi jättää kesken, sehän olisi jo luovuttamista pahimmasta päästä.

Tulipahan luettua. Mitään ei jäänyt käteen, muutakuin astetta kovempi hämmennys ja suuren suuri pettymys. Yhden plussan voin kuitenkin antaa, tai oikeastaan puolitoista. Puoli pistettä tulee kauniin runollisesta nimestä ja yksi piste älyttömän kauniista kannesta!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos:  Le livre des breves amours eternelles
Sivuja: 158
Suomentanut: Annikki Suni

-Aletheia

maanantai 1. lokakuuta 2012

Syyskuun luetut!

Syyskuu mennä hujahteli ohi ihan yllättäen. On ollut työn täyteinen kuukausi, johon on mahtunut mm. tämän kirjabloggarin syntymäpäivät. Lisäksi kävin syyskuun aikana kirjastossa tekemässä niin huikean hyviä löytöjä, etten malttaisi pitää näppejäni erossa lainapinoista.

Lukusaldo on jäänyt mielestäni aika laihaksi. Olen lukemisen ohessa kuunnellut äänikirjoja, mutta tällä kertaa en ole kirjoittanut niistä blogiin arvioita, enkä kirjoitakkaan. Aika on niin kortilla, joten jostakin on pakko karsia pois. Kuuntelemani äänikirjat on Lokki Joonatan, joka kuuluu osaksi minun omaa klassikkohaastetta. En pitänyt alkuunkaan, odotukseni olivat kirjan suhteen melko korkealla, mutta ei vain ottanut kolahtaakseen. Lisäksi palasin yhden lapsuuteni lempisadun pariin. Kuuntelin Astrid Lindgrenin Marikkin

Luin seuraavat kirjat syyskuun aikana:
  • Louisa May Alcott: Naamion takana
  • Stephenie Meyer: Vieras
  • Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette
  • Andrei Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
  • Nataša Dragnić: Kanssasi aina
  • George R. R. Martin: Valtaistuinpeli
Valtaistuinpelin lukemiseen minulla meni liki kaksi viikkoa. Oli melkoinen luku-urakka. Lisäksi laahaan taas perässä julkaisuissa. Olen saanut julkaistua arvostelut Marie Antoinetteen asti ja muut odottavat oikolukemista (aivanko muka huomaisin omia kirjoitus- ja pilkkuvirheitä).

Olen tehnyt paljon kirjalöytöjä syyskuun aikana. Olen kolunnut kirppiksiä ja alennusmyyntejä ja saanut melkoisen hyvän saaliin.

Susanna Hill: Rebekan varjo, Svava Jakobsdotter: Kultainen malja, Mary Stewart: Kristalliluola, Danuta Reah: Tummat vedet, Mourad: Kuolleen prinsessan puolesta, Cathy Kelly: Rakkauden kielioppi, Tess Gerritsen: Taidonnäyte.
 

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla, Anne B. Radge: Berliininpoppelit, Michael Cunningham: Tunnit, Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Erlend Loe: Supernaivii, Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, Michael Ondaatje: Englantilainen potilas, Kamila Shamsie: Poltetut varjot.

Nyt sitten katse kohti tulevaa talvea. En malta odottaa että tulee pakkaset ja ensilumi. Lisäksi joulukuuhun on enään vain kaksi kuukautta. Kohta saa laittaa puikot heilumaan ja neulomaan villasukkia koko perheelle. Lisäksi kohta saa ihan luvan kanssa alkaa odottamaan joulua ja suunnittelemaan lahjoja ja koristeita. En malta odottaa että saan ostaa ensimmäistä kertaa elämässä lahjoja omalle lapselle. Olen jouluhullu ja joulu on vuoden parasta taikaa tunnelmineen ja tuoksuineen. 

Oikein ihanaa talven odotusta lukijoille ja kanssabloggareille. Olen pahoillani että seuraamieni blogien kommentoiminen on jäänyt vähemmälle, aika on kortilla.  Silti luen teidän kaikkien arviot ja olen hengessä mukana. Joskus saatan jotain kirjoittaa jos olen sattunut saman kirjan lukemaan. Edelleen teidän blogienne ansiosta menen kirjastoon nälkävuotta pidemmän TBR -listan kanssa. 

 
Tunnelmallisin terveisin
Aletheia