perjantai 30. marraskuuta 2012

Blogin joulukalenteri ja marraskuun luetut!

Aah, en malta pysyä nahkoissani, koska huomenna on jo joulukuu! Ajatella että huomenna voidaan yhdessä lapsen kanssa katsella TONTTU TOLJANTERIA <3. Voi kuinka suloiset jouluntuoksut jo leijailevat kodissamme, sormia syyhyttää askarrella ja leipoa, koristella ja kutoa. Olen henkeen ja vereen jouluihminen, siksipä ajattelin antaa ripauksen omaa joulumieltäni tänne blogin puolellekin ja järjestää joulukalenterin. Kalenteri huipentuu jouluaattona arvontaan, jossa voi voittaa kirjapalkintoja. Arvonnan säännöt ja palkinnot julkaisen jonkun luukun takaa, kunhan olen ne lopullisesti päättänyt. ;)

Tarkoituksena olisi että luukkujen takaa paljastuisi listoja, jouluisia kuvia ja muuta jouluista löpinää kirjoja unohtamatta. Idea hautomo käy kuumana koko ajan. 


Mutta sitten marraskuun luettuihin kirjoihin. Marraskuu ei ole määrällisesti ollut kovin runsas lukukuu, mutta laadullisesti sitäkin parempi. Lisäksi marraskuussa on ollut puuhaa jos monenmoista, joten lukeminenkin on jäänyt vähän vähemmälle. Myös sateiset ja harmaat päivät ovat vetäneet mielen niin matalaksi, että päivät on menneet lasta hoitaessa ja päiväunia nukkuessa. Horroksessa vain kohti lumen tuloa ja joulun iloa. Nyt sentään on ollut pakkasta ja olenkin nauttinut suuresti ja lenkkeillyt päivittäin. Sataisi nyt vain vielä sitä lunta niin johan muuttuisi mieli vielä paremmaksi.

Marraskuussa luin seuraavat kirjat: 

  • L. M. Montgomery: Sara, tarinatyttö
  • J.S Meresmaa: Mifongin perintö
  • Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
  • Milla Keränen: Sisilian ruusu
  • Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
  • Margaret Atwood: Penelopeia
  • Petja Lähde: Poika
  • Sarah Waters: Vieras kartanossa
Kesken minulta jäi Max Brooksin Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat. Olin lukenut jostakin blogista kehuvat arviot kirjasta ja kokeilu mielessä lainasin suuresti mukavuusalueestani poiketen zombikirjan. Ei kauhean hyvin lähtenyt kirjan lukeminen käyntiin, kun kansikuvan katsominen auheutti jo kylmiäväreitä. Piti aina laskea kirja kansikuva alaspäin, kun alkoi muuten ahdistamaan. Olen kauhean hyvä kehittämään itselleni tälläisiä pienimuotisia neurooseja. Kun olin pari yötä taistellut henkeni edestä zombeja vastaan, niin miehen kehotusta noudattaen jätin kirjan kesken. Toki miehen piti ensin vähän patistaa ja takavarikoida kirja, ennen kuin suostuin luovuttamaan.

Ehdottomasti kuukauden parhaimmat ja lukukokemukset olivat Lasi maitoa, kiitos ja Vieras kartanossa, joista toinen kosketti minua syvälle sisimpään ja toinen sai pelkäämään kihelmöivän jännityksen vallassa.

Mutta hyvää alkavaa joulukuuta kaikille teille ihanille ja huomenna avautuu ensimmäinen luukku!

Joulun tunnelmaa keittiöstä
-Aletheia

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Norjalaisen Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani Etten palaisi tuhkaksi on saanut paljon kehuja blogistaniassa. Pakkohan se minunkin oli siis lukea. Vaikka tuossa aiemmin jo manailin, että aikamme kertojia -sarjan kirjoja vaivaa pieni omituisuus, en sitä kuitenkaan tässä teoksessa havainnut. Oli siis hyvä etten luopunut toivosta kyseisen sarjan suhteen.

Etten palaisi tuhkaksi kertojana on Gaute Heivoll niminen kirjailija, joka alkaa tutkimaan synnyinvuonaan tapahtuneita kummallisia tapahtumia. Vuonna 1978 pientä etelänorjalaista kylää ravisutti tuhopolttojensarja: kahdeksan taloa paloi maan tasalle. Syyllinen löytyi lähempää kuin saattoi edes uskoa, mutta mikä teki toisesta pojasta pyromaanin ja toisesta kirjailijan, kun kumpikin oli tottelevaisia ja kilttejä lapsia.

Kirja, jossa syylinen paljastetaan lukijalle jo heti ensikättelyssä. Eli mistään salapoliisiromaanista ei ole suinkaan kyse. Kirja on enemmänkin kirjailijan omaa pohdintaa siittä, miksi hänestä tuli kirjailija ja tarinaan on liitetty kotikylän traagiset tapahtumat. Tulipalot vaikuttavat kertojaankin, sillä vuoden -78 tapahtumat ovat vaikuttaneet merkittävästi kylään ja siellä asuviin ihmisiin. Tätä kautta se on vaikuttanut myös kylässä kasvaneeseen poikaan, sillä kaikki tiesivät kuka on pyromaani ja missä hän asuu. Heivoll myös pohtii mikä ajoi toivotun, lahjakkaan ja tottelevaisen pojan saattamaan kotikylänsä kauhun valtaan sytyttelemällä tulipaloja toisensa perään. 

Hieno lukukokemus, mutta ei mikään maata järisyttävä, tunteita herättävä, taianomainen tai muuta vastaavaa. Kirjan koko hienous on sen kerronnassa. Kerronnassa hypitään ajasta toiseen, välillä luetaan pyromaanista, josta kirjailija on rakentanut mielikuvansa haasttelujen, kirjeiden ja lehtileikkeiden avulla, välillä ollaan kirjailijan nuoruudessa ja lapsuudessa, kunnes palataan taas nykyhetkeen sekä kirjan kirjoittamisprosessiin. Välillä meinasi häiritä, kun koko ajan pompittiin eikä kappaleen alussa ollut hajuakaan, että missä ajassa ja paikassa nyt mennään. Onneksi se selvisi pian kun luki eteenpäin. Sitä vain jotenkin uppoutui edellisessä kappaleessa yhteen aikaan ja yhtäkkiä ollaankin taas nykypäivässä tai lähimenneisyydessä...

Oli kaksi kunnollista poikaa, tottuneita tekemään mitä heiltä odotettiin. Yhdestä tuli kirjailija, toisesta tuhopolttaja. Miksi?
Mielestäni yllä oleva virke kuvaa hyvin kirjan sisältöä, koska siihen kaikki kirjassa oikeastaan kietoutuu. Miksi, siinä hyvä kysymys, jota olen pyöritellyt mielessäni vielä muutama tunti kansien sulkemisen jälkeen...miksi? Mielenterveysongelmat olisi helppo vastaus, mutta minusta siihen sisältyy paljon muutakin. Isä-poika -suhde tuli vahvasti esille kummankin pojan menneisyydessä, menestymisen paineet ja vanhempien odotukset. Silti esille tuli myös oman itsensä ja oman paikkansa etsiminen ja löytäminen. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, mutta se ei silti hienona kokonaisuutena yltänyt ihan odotusteni tasolle. Jo pelkkä kannen kuva on hätkähdyttävä, niinpä odotin tarinaltakin jotakin hätkähdyttävää, tunteisiin vetoavaa tai riipaisevaa. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut ja sitä jäin kaipaamaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5/ 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Før jeg brenner med (2010)
Sivuja: 306
Suomentanut: Päivi Kivelä

-Aletheia 

perjantai 23. marraskuuta 2012

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

J. S. Meresmaan Mifongin perintö ampaisi kyllä tämän vuoden luettujen kirjojen suosikkilistan kärkeen. En ihan mahottoman paljon lue fantasiakirjallisuutta, vaikka pidänkin hyvistä fantasiakirjoista. Ongelma on siinä etten pidä alkuunkaan kaiken maailman örkki-velho-lohikäärme fantasiasta, ja juuri nämä kirjat tuntuvat edustavan valtaosaa fantasiakirjallisuudesta. Mutta juuri Mifongin perinnön kaltaisten helmien takia jaksan jatkaa ,yritysten ja erehdysten sävyttämänä, tämän lajin kirjallisuuden läpi kahlaamista.

Mifongin perintö vakuutti minut niin syvästi tapahtumarikkaalla kerronnallaan, että se pääsee jopa minun henkilökohtaisen kaikkien aikojen parhaimpien fantasiakirjojen listalle top 5 parhaan joukkoon. Mifongin perintö sujahtaa suoraan Harry Pottereiden, Tarinan vailla loppua, Twilightien ja Tähtisumun jälkeen. Aah, kuinka janoankaan lisää, ihan harmittaa, kun kirja on nyt luettu ja minä haluanhaluahaluan lukea lisää!

Salaperäinen Rodestanien suku pitää antikvariaattia Sudhaerin maassa, ja kun käy ilmi, että yksi neljästä kuuluisasta Keisarin kirjasta on saatavilla Merontesista, vanhin veli Arran lähettää veljensä Danten ja tämän puuman sitä hänelle noutamaan. Keisarin kirjat ovat suuri osa Rodestanien sukuperintöä ja Arranin on saatava ne kaikki. Merontesissa Dante tulee pelastaneeksi valtakunnan prinsessan Ardisin hyisestä joesta. Ardis on luvattu puolisoksi Belonen ikääntyvälle kuninkaalle ja tytön huolestunut isä määrää sankarillisen Danten tyttärelleen henkivartijaksi siihen päivää asti kunnes avioliitto on määrä solmia. Tästä alkaa huimaava seikkailu, joka kuljettaa Danten vankityrmän kautta merirosvolaivalle ja lopulta myyttisen alkuolennon kotiluolaan.

Oli henkeäsalpaavaa seurata Ardisin ja Danten välillä kytevää kipinää ja voi kuinka toivonkaan, että nämä kaksi rakastavaista saisivat toisensa. Palan halusta tietää myös mitä muille henkilöille kuuluu, entä loput mifongit?

Hienoa kotimaista fantasiaa. Ihanaa ettei kirjassa ollut yhtään Mattia, Pekkaa, Kerttua tai Terttua. Supisuomalaiset nimet eivät sovi fantasiaan yhtään. Ennen vierastin niitä kirjassa kuin kirjassa. Muulla kotimaisella kirjallisuuden saralla ne jo menevät, mutta fantasiakirjallisuudessa ne vain häiritsevät.

Juoni eteni nopeatempoisesti, eikä turhia jääty  jaarittelemaan. Tapahtumia oli paljon, mutta se ei ollut häiritsevää, vaan päinvastoin, juuri se liimasi minut kirjan ääreen kaikiksi mahdollisiksi ja mahdottomiksi vapaahetkiksi. Henkilöhahmot olivat omanlaisiaan ja varsinkin Ardis kehittyi mielenkiintoiseksi persoonaksi kirjan edetessä. Kieli ei ole nyt mitenkään huikeaa, mutta eipä sitä lukiessa tule paljon mietittyä, sillä sitä vaan lukee ahmimalla. Mutta muutami kohtia oli pakko palata lukiessa tarkastamaan, esimerkiksi kun törmäsin sanaan inasen? Enpä ole koskaan aikaisemmin törmännyt tuohon sanaan.

Kertakaikkiaan ihananmahtavaupea kirja, joka on pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. (Toisaalta minulla yhdeltä istumalta lukemiset on harvinaista herkkua, jota ei todellakaan taahdu usein. Kyllä minulta tämän kirjan lukemiseen meni pari päivää, mutta kuten sanoin olin aina kun vain sopiva hetki siunaantui nenä kiinni kirjassa.) Todella lupaava esikoiskirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Onneksi jatkoa on tulossa käsittääkseni ensi keväänä. Kirjailijan blogissa oli julkaistu jo kakkososan kansi, joka oli huikean hieno. Jos haluat kurkata Meresmaan blogia se löytyy täältä.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 470

-Aletheia

torstai 22. marraskuuta 2012

L. M. Montgomery: Sara, tarinatyttö

Sara, tarinatyttö on uusi suomennos kirjasta Sara Stanleyn tarinat. Suomentajana on toiminut Sisko Ylimartimo ja uutta käännöstä hän perustelee sillä, että haluaa suomentaa myös aiemmin suomentamattoman jatko-osan The Golden Road.

Tavanomaisista tyttökirjoista poiketen Sara, Tarinatytössä on poikkeuksellinen kertojaratkaisu. Tarinaa kertoo aikuinen mies, joka palaa muistoissaan Prinssi Edwardin saarella vietettyy taianomaiseen lapsuuden kesään. Beverley, kertoja, kuului ystäväporukkaan, joka koostui niin sukulaisista kuin naapureistakin. Tähän porukkaan kuului myös tyttö nimeltään Sara, jota kutsuttiin myös Tarinatytöksi.

Saralla oli lahja kertoa tarinoita, niin että kuulijakunta eläytyi niihin täysin rinnoin. Tyttö osasi saada kertotaulunkin kuulostamaan jännittävältä. Saralla oli tarina takataskussaan jokaiseen käänteeseen. Itselleni tarinoista vahvimpana jäi mieleen Ylpeän prinsessan morsiushuntu.

Ihana kertomus kerrassaan. Minusta on aina mukava välillä lukea tyttökirjoja, jotka olivat suosikki lukemistoani lapsena. Monesti lukiessa palaakin lapsuuden muistoihin. Niin kävi tätäkin lukiessa, sillä Montgomery on kuvannut hienosti lasten mielenmaisemaa.

En silti pitänyt tästä kirjasta niin paljoin kuin muista lukemistani Montgomeryn kirjoista. En eläytynyt tähän läheskään yhtä paljon kuin esimerkiksi Anna kirjoihin. Onko syynä ikä? Olin muistaakseni 12-vuotias, kun ensimmäisen kerran luin Montgomerya. Muistan vieläkin kuinka haltioissaan olin löydettyäni kyseisen kirjailijan. Ehkei Montgomery ei pysty lumoamaan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten.

Voisiko syynä olla se, että kirja on Montgomeryn varhaistuotantoa eikä kirjailijan taito ole vielä  hioutunut huippuunsa? Minusta esmerkiksi Saran kertomia tarinoita oli liikaa, eivätkä kaikki olleet yleensäottaen edes hyviä. 

Oli kirja kuitenkin luettava ja sai minut ajottain hyvälle tuulelle. Voi kuinka haluaisinkaan nähdä tuon hedelmätarhan, jossa niin monet leikit ja tarinat kimpoilivat ilmoille. Hedelmätarhan, johon on istutettu oma hedelmäpuu syntyneille lapsille ja muille merkkitapahtumille. Eikä kirja ollut mitenkään niin " huono" ettenkö lukisi toistaosaa, kunhan saan sen käsiini. Vanhoissa tyttökirjoissa kun on se oma nostalgiaa luova tunnelmansa.

Annan kirjalle arvosanaksi 3/5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Minerva
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: The Story Girl (1911)
Sivuja: 298
Suomentanut: Sisko Ylimartimo

-Aletheia

maanantai 19. marraskuuta 2012

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Erik viettää kesäänsä perheen kesämökillä Möckel-järven rannalla yhdessä veljensä ja koulutoverinsa kanssa. Erikin äiti on sairastunut syöpään ja isän mielestä on parempi että 14-vuotias poika on kesän poissa.

Pojat soutelevat, polttavat, lukevat kirjoja, suunnittelevat kolttosia ja viettävät kaikin puolin kaikkien aikojen parasta kesää, vaikkeivat pojat tunnekkaan toisiaan entuudestaan. Kesänmuistoja kuitenkin varjostaa se kamala, joka päättää kesän ikävästi.

Kun Erikin Henry-veljen luona alkaa vierailemaan Ewa, joka näyttää poikien mielestä aivan Kim Novakilta, päättävät pojat että tilannetta on hyvä pitää silmällä. Ewa sattuu olemaan Ruotsin käsipallolegenda Kanuuna-Berran kihlattu.

Page turneri, en voi muuta sanoa. Juoni on koukuttava, kun lukija kihelmöiden odottaa sen kamalan tapahtumisa ja miettii otsa rypyssä, mitä kummaa se mahtaa olla. Kerrontakin on niin eläytyvää ja sujuvaa, että melkein saatoin kuulla korvissani Henry-veljen kirjoituskoneen naputuksen, kun hän Lucky Strike huulessa kirjoitti romaaniaan. Hahmot on luotu huolella ja jopa lämmöllä. Lukiessa tuntui kuin olisi melkein tuntenut heidät. Näinkin pojat, Hneryn, Ewan, Berran, kaikki sielunisilmillä.

Pidin todella paljon Erikistä, joka on kertojana tässä kirjassa. Jotenkin ymmärsin, häne tarpeensa etsiä pakopaikkaa kaiken rankkuuden ja hämmentävien asioiden keskellä. Hänelle se on vessa - ainakin siellä saa olla yksin ja rauhassa kenenkään häiritsemättä. Erik on herkässä teini-iässä, jolloin poikien kuuluu miettiä rajojen rikkomista, itseään sekä ympäröivää maailmaa että tyttöjä, ei huolehtia isoveljestä tai murehtia hiljaa mielessään lähestyvää äidin kuolemaa. Erik joutuu astumaan liian aikaisin aikuisten maailmaan, mutta selvästi hän häilyy näiden kahden maailman, nuoruuden ja aikuisuuden, välillä. Erkin mieltä painaa huoli, epävarmuus ja toiveet, jota kuvaa hyvin rimpsu, jota hän hokee tuon kesän aikana Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema.

Kirja on siis jonkinasteinen kasvutarina, elämää on jatkettava tapahtui mitä hyvänsä. Tarina loppuu siihen kun Erik on jo aikuinen mies, perheellinen. Se on myös jännityskertomus Siittä Kamalasta, joka varjostaa tuon kesän tapahtumia. Se Kamala jakaakin kirjan kahteen osaan; ennen ja jälkeen. Vasta lopussa langanpäät solmitaan yhteen ja koko totuus paljastetaan lukijlle. En osannut yhtään arvata, olin ihan hakoteillä. Yllättävyys oli positiivinen yllätys, koska nykyään hyvin moni kirja on sortunut ennalta-arvattavuuteen. Toki pieni haiskahdus tapahtumien suunnasta alkoi tulla siinä vaiheessa, kun Ewa Kaludis ilmestyy kesämökille, mutta se oli pieni aavistus...

Taas kesäkirja, vissiin kaipaan salaa mielessäni kesän lämpöön, vaikka olenkin mielissäni talven tulosta. Tämä on kyllä mitä mainiointa kesälukemista, voisin melkeinpä vannoa, että vielä joku kaunis kesä minun on pakko saada lukea tämä uudestaan. Kirja on jännittävä, mukaansatempaava, hauskakin hyvällä maulla, se ei ole liian paksu, eikä tarina jää junnaaman paikoilleen. Pikaista ja viihdyttävää luettavaa, mutta kirjan pohjavärinä on tummuus ja nostalgisuutta luo 60-luku. Hieno kirja, suosittelen ehdottomasti lukemaan! Ei nyt kuitenkaan silti parhaimpia kirjoja, mitä olen lukenut, mutta viihdyttävimpiä kylläkin.

Annan kirjalle arvosanakis 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo:Tammi
Ilmestynyt: 2005
Alkuteos: Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö (1998)
Sivuja: 262
Suomentanut: Saara Villa

-Aletheia

perjantai 16. marraskuuta 2012

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Tuo tumma nainen on Alasalmen kolmen naisesta kertova kirjan keskimmäinen osa. Kirjat ovat siis irrallisia teoksia toisstaan, mutta niitä yhdistää naiseus. Kirjan kansi ennakoi kauhua, johon on sekoitettu romantiikkaa. Värit huokuu myrkyllisiä juonia ja nimi huutaa jo että kirjassa painiskellaan ihmissuhde kiemuroissa - joku tumma nainen tulee ja sekoittaa pakan. Näin ajattelin lainatessa kirjaa kirjastosta. Alasalmi on hurmannut minut aikaisemmin teoksillaan Vainola ja Metsäläiset. Kirjat ovat olleet mukaansatempaavia, kutkuttavan jännittäviä olematta kuitenkaan liian pelottavia. Odotukseni olivat siis melkoisen korkealla tämän kirjan suhteen.

Helena ja Hannu asuvat onnellisena täydellisessä talossa, joka sijaitsee täydellisen puutarhan keskellä. Lapset ovat muuttaneet omilleen ja elämä rullaa mukavasti urillaan. Helenan poika Ohto kuitenkin tuo miniä ehdokas Pauliinan näytille. Helena ei voi olla pitämättä tuosta tummasta naisesta, joka on valloittanut hänen poikansa sydämen. Kun Pauliina tulee raskaaksi, kutsuu anoppi poikansa kasvavan perheen kattonsa alle asumaan. Ensin kaikki näyttääkin sujuvan mallikaasti...

Kirjassa Pauliinan ja Helenan maailmat sekä unelmat joutuvat törmäyskurssille. Helenan on Italiasta unelmoiva esteetikko, joka pyrkii pitämään kaiken koossa ja haluaa nähdä kaikessa vain kaunista. Pauliina on laskelmoiva nuori nainen, joka on kokenut menneisyydessään vaikeita asioita. Aivan mahtava juoniasettelu, mutta silti kirjan loputtua oli sellainen olo että jotain jäi puuttumaan. Olisin kaivannut enemmän sivuja, syvempää kerrontaa ja tyhjentävämpää loppua...

Mielessäni kävi, että onko kirjailijalla ollut vähän hoppu kirjoittaessa...? Kerronta vain solahtelee eteenpäin huimalla vauhdilla, oikein missään asiassa ei sukelleta syvälle, vaan tarina etenee pintaliitoisesti loppuun. Jossain vaiheessa puolivälin jälkeen alkaa tapahtua rytinällä, vähän liiankin kovalla rytinällä. Poikkeuksellisesti kirja oli aika paljolti myös ennalta-arvattava, mikä oli minulle pettymys. Olisin myös toivonut että Pauliinan motiiveja olisi valotettu enemmän, tälläisenaan kirja jättää lukijan arvailujen varaan. Tuntuu vain etten saanut tarpeeksi tarttumapintaa, vaikka yleensä pidän siittä että kirjassa jätetään jotain ajateltavaa itse lukijallekin.

Jälkimainigit kirjasta on siis hyvin ristiriitaiset, mielikuvaani kirjasta voisi kuvailla näin: katselen autonikkunasta maisemia, nään jotain hyvin mielenkiintoista, jota tekiksi mieli käydä tarkastelemassa lähempää, kosketella ja haistella, mutta kuski painaakin kaasua ja maisema jää taakse pienenä arvoituksena.

Silti Alasalmessa on sitä jotain, jota ei vain voi sanoin kuvailla. Siispä tartun jatkossakin hänen tuotantoonsa. Hänen kirjoissaa on helppolukuinen teksti, mutta pinnanalla poreilee ja kuohuu. Siksi en haluakkaan lytätä tätä kirjaa täysin, koska oli siinä hyvääkin. Enpä minä muuten sitä olisi loppuun lukenutkaan. Alasalmi rikkoo kauniin perheidyllin, lisäksi koukkuna on naisien tarkoin varjellut salaisuudet. Naisten välistä suhdettakin on kuvattu ällistyttävän tarkkanäköisesti.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Julkaistu: 2006
Sivuja: 196

-Aletheia

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Virgin Suicides kertoo Lisbonin perheestä, johon kuuluu äidin ja isän lisäksi viisi teini-ikäistä tyttöä. Ensimmäisenä itsemurhaa yrittää Cecilia. Se täräyttää perheen pois raiteiltaa ja lopulta kaikki Lisbonin kauniit ja kiehtovat tyttäret ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen oman käden kautta.

Tarinaa kertovat naapurin pojat, jotka ovat keränneet todistusaineistoa noista nuorista tytöistä. Tiukassa kurissa elävät Lisbonin tytöt kiehtovat poikia kovasti ja heidän kuolemiaan ympäröivä mysteeri vielä enemmän.

Todella vakuuttava teos. Ajattelin tämän olevan, jo pelkän nimen perusteella, todella rankkaa luettavaa. Tartuin kirjaa ehkä pieniä inhon väristyksiä selkäpiissä, sillä itsemurha on asia, jota en kannata missään tapauksessa. Aina on muita vaihtoehtoja.

Yllätyin siittä kuinka kirja imaisi minut mukaansa. Itsemurhien syyt jäivät kertoja näkökulman vuoksi hämärän peittoon, eikä niitä käsitelty kovinkaan tarkasti. Kaikki mikä tapahtui suljettujen ovien takana jäivät myös sinne. Vain poikien havannoimmat ja haastattelujen  tuloksena saadut tiedonmuruset tyhjensivät lukijalle Lisbonin tyttöjen elämää, näinpä se jäi lukiallekkin pienen salaperäisyyden hunnun verhoamaksi.

Itse lukijana aloin väistämättä spekuloimaan ja analysoimaan, mikä ajoi nämä aikuisuuden kynnyksellä olevat tytöt itsemurhaan. Varmasti pikkusiskon itsemurhayritys, ja myöhemmin siinä onnistuminen, vaikutti perheen sisäiseen elämään paljon. Tradegian jälkeen jo muutenkin tiukka ja ylisuojeleva äiti alkoi jopa sairaalloisesti suojelemaan loppuja tyttöjään. Tyttäret lukittiin kotiin, rapistuvaan ja ränsistyvään taloon. Se miksi tytöt eivät karanneet, vaan kokivat parhaimmaksi ratkaisuksi joukkoitsemurhan on minullekkin mysteeri. Olen kuitenkin sitä mieltä että äiti tukahdutti kriittisessä iässä olevat tyttärensä. Minua alkoi ihan suututtamaan rouva Lisbon, kamala ihminen, ihan suoraan sanottuna.

Sofia Coppola on kuvannut tästä kulttikirjasta saman nimisen elokuvan 90-luvun loppupuolella. Aivan pakko nähdä kyseinen elokuva, niin suuren vaikutuksen kirja minuun teki.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! Todella puhutteleva teos tärkeästä aiheesta. Silti kirja on toteutettu niin hyvin, sekä juonellisesti että kielellisesti, ettei se ainakaan minua inhottanut tai ällöttänyt missään vaiheessa suuremmin. Lisbonien vanhemmat, tohveli sankari isä ja tyranni äiti, aiheuttivat ahdistusta ja tyttöjen joukkoitsemurha surua. Tunteita tämä kirja on siis herättänyt roppakaupalla.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2003
Alkuteos: Virgin Suicides (1993)
Sivuja: 287
Suomentanut: Juhani Lindholm

-Aletheia

torstai 8. marraskuuta 2012

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Aleksanterin opettajassa sukelletaan antiikin Kreikkaan suuren ajattelijan ja filosofin Aristoteleen matkassa. Aristoteles päätyy ystävänsä Makedonian kuninkaan Filippoksen poikien opettajaksi Pellaan. Aristoteles on melankoliaan taipuvainen mies, joka pohtii oman elämänsä kulkua samalla, kun poliittiset kahinoinnit ja sota vellovat ympärillä.

Arrhidaios on jälkeen jäänyt kuninkaan vanhin poika, joka on unohdettu hoitajansa kanssa palatsin uumeniin. Aristoteles saa Arrhidaioksesta inhimilliset puolet esiin ja ryhtyy opettamaan tälle mm. ratsastusta, kirjaimia sekä soittoa. Aleksanterista tulee suurempi osa Aristoteleen elämään. Aleksanteri on ajatteleva, mutta rajojaan paukutteleva poika.

Kirjassa kurkistetaan myös nuoren Aristoteleen elämään, joka antaa miehestä inhimillisemmän kuvan lukijalleen. Nuori Aristoteles on poika, joka kulkee lääkäri-isänsä mukana hoitamassa potilaita, avaa eläimiä ja piirtää niiden elimiä ja sisälmyksiä paperille. Kun isä tajuaa ettei pojasta tule sotilasta vääntämälläkään hän pääsee juopon ajattelijan oppiin, joka on suuren ja mahtavan Platonin entinen oppilas. Tätä kautta nuorelle miehelle avautuu tie Ateenan aikansa suurimman filosofin Platonin oppiin.

Olin aluksi melko hämmästynyt kirjan ronskista ja karkeasta kielestä. Mielestäni v-sanan viljely, toisten jatkuva nimittely ja kevytmieleninen seksistä puhelu ei vain sopinut antiikin Kreikan paremman luokan tapoihin. Sainoinkin tästä miehelleni, joka vain tuumasi, että minulla on liian romanttiset mielikuvat tuosta aikakaudesta. Tosiaan, sitten mieleeni palautuivat historiantunnit, jossa opettaja kertoi ihmisten olleen tuohon aikaan melkoisia irstailijoita. Aloin lukemaan kirjaa ihan erimielellä ja niin kaikki tuo minua aikaisemmin sävähdyttänyt sopikin kirjaan...ihan hyvin. Sitäpaitsi, mistäs me tiedämme kuinka kovia ihmiset ovat tuohon aikaan olleet kiroilemaan... 

Myönnetäköön, että siltikkin joka kerta kun suuri ja mahtava Arsitoteles sanoo vittu, levisi silmät päässä ja loppujen lopuksi se alkoi jo hieman huvittamaan. Ei minun päässäni pysty yhdistämään näitä kahta, vittua ja Aristotelestä, joustavasti samaan lauseeseen. Joka kerran, kun Aristoteles kirosi, näin silmissä toogaan pukeutuneen parrakkaan, ylevän näköisen miehen päräyttämässä v-sanan ilmoille, kuin jokin pahainen teinipoika.

Kaikenkaikkiaan kirja oli ihan hyvä. Lyon on antanut tälle historianjaksolle ihan omanlaisensa säväyksen, sellaisen säväyksen, johon en ole aikaisemmin tottunut. Ihan virkistävää toisaalta, mutta omalla tavallaan myös häiritsevää. Kuitenkin Lyon on pystynyt karistamaan mystiikan hunnun, noiden kaikkien tuntemien historiallisten henkilöiden olkapäiltä. Aleksanteri oli tavallinen poika, joka juoksi sadetta sisälle piiloon. Aristoteles jopa maanis-depressiivinen mies, joka ei kyennyt näkemään oman elämänsä onnellisuutta ja tarvitsi aina jonkun, jota rakastaa. 

Pitää kuitenkin muistaa että tämä tarina on fiktiivinen kertomus, joka on rakennettu historiallisten faktojen pohjalta. Kovasti lukiessa pohdinkin, että miksi Aristoteles on niin suuri historian henkilö, koska ihan tavallinen ihminenhän hän on ollut ominen vikoineen. Hän pohti asioita, mutta kukapa ei välillä pysähtyisi pohtimaan maailman kulkua ja filosofisia kysymyksiä. Ei meistä kukaan silti kohoa historiaan. Sitten sain itseni kiinni kesken näiden ajatusten ja muistutin itselleni, että hei haloo, luet fiktiivistä kertomusta. 

Odotin Aleksanterin opettajalta ihan muuta. Olen kai lukenut niin paljon historiallisia romaaneja, jotka useasti noudattavat tiettyä kaavaa. Odotin sitä myös tältä, mutta sainkin kokea yllätyksen. Tarina oli kyllä koukuttava, joten sen vuoksi annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Avain
Ilmestynty: 2011
Alkuteos: The Golden Mean (2009)
Sivuja 310
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

-Aletheia


lauantai 3. marraskuuta 2012

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Tony on yksi neljän pojan älykkäästä kaveriporukasta, joka nuoruuden huumassa katsoo maailmaa läpi kapeiden ja kapinallisten lasien. Vanhetessa tämä erottamaton kaveriporukka eroaa ja kukin lähtee omille poluilleen. 

Nyt Tony on keski-ikäinen, eronnut keskiluokkainen isoisä, joka on kaikinpuolin keskinkertainen. Hänen elämänsä muuttuu kun hän saa nuoruutensa aikaisen tyttöystävänsä äidiltä perinnöksi 500 puntaa ja pari asiakirjaa, joista toinen on hallussa tällä nimenomaisella ex-tyttöystävällä. Mukana seuraa kiperä arvoitus, joka voi muuttaa Tonyn käsityksen koko menneisyydestä.

En oikein osaa millään päättää mitä mieltä olisin tästä kirjasta. Kiistatta Barnes kirjoittaa hyvin vanhuudesta ja nuoruudesta sekä sukupolvien välisestä kuilusta. Hänen henkilöhahmonsa ovat puhuttelevia kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Silti minua ärsytti hienojen sanojen viljely, olisi melkein pitänyt olla sivistyssanakirja toisessa kädessä tätä lukiessa. Aluksi tuntui etten millään pääse tarinaan kiinni ja olin vähällä jättää koko kirjan kesken. Toisessa osassa kuitenkin juonenkulku sai vähän tuulta purjeisiin ja minuakin alkoi innostaa kirjan lukeminen.

Entäs tuo paljon puhuttu arvoitus? Oli jännittävä seurata kuinka arvoituksen nauhat avautuvat pikku hiljaa Tonylle. Oli hienoa huomata että Tony sai vihdoin ymmärryksen ja hänellä vihdoin leikkasi, mutta minulla ei kyllä kertakaikkiaan leikannut alkuunkaan. Siis mitä kuka missä häh? Yritin lukea pariin otteeseen loppuratkaisun, mutta minulle jäi kyllä hieman hämäränpeittoon koko juttu. Jouduin vetelemään ihan omiajohtopäätöksiä huterien todisteiden varassa, että päätyisin edes jonkinlaiseen itseä tyydyttävään vastaukseen.

Kirja on lyhyt, mutta tiivis. Jollekkin ehkä pienisuuri kirja, mutta ei minulle. Minulle tämä kirja jää mieleen kummittelemaan pienenä mysteeriona. Olen nyt lukenut muutaman aikamme kertojia -sarjan kirjan, mutta minusta alkaa tuntumaan, että tätä kirjasarjaa leimaa pieni omituisuuden tuulahdus. Kaikki kolme tai neljä kirjaa, jotka olen sarjasta lukenut on ollut vaikeaselkoisia ja omalaatuisia. En kuitenkaan luovu sarjan lukemisesta, mutta olen nyt jotenkin kriittisempi sarjan kirjoja kohtaan. 

Annan kirjalle arvosanaksi pitkän pähkäilyn jälkeen 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: The Sense of an Ending (2011)
Sivuja: 156
Suomentanut: Kersti Juva

-Aletheia

torstai 1. marraskuuta 2012

Susan Fletcher: Noidan rippi

Olen rakastunut, olen kertakaikkiaan sydänjuuria myöten rakastunut Susan Fletcherin Noidanrippiin. Niin kaunis, niin jännittävä, niin puhutteleva, niin tunnelmallinen, niin hyvin kirjoitettu ja niin niin niin... paljon kaikkea.

Corrag on saanut koko ikänsä vasten kasvojaan noitaa, akkaa ja Pirun morsianta. Samoin on saanut hänen äitinsä ja äidin äitinsäkin. Kun Corragin äiti Cora joutuu teloitettavaksi, hän kehoittaa tytärtään hyppäämään hevosen selkään ja ratsastamaan luoteeseen. Äiti on myös kehoittanut tytärtään pitämään mielessä ettei koskaan rakasta ketään!

Corrag ratsastaa luoteeseen ja päätyy Skotlantiin, jonne hän asettuu asumaan raakalaismaiseksi väitetyn klaanin maille. Sieltä Corrag löytää kodin, jossa hänet vihdoin hyväksytään sellaisena kuin hän on. Kyläläiset joutuvat kuitenkin häikälemättömän juonen uhreiksi ja koko kylä tuhotaan. Corrag otetaa kiinni ja asetetaan noitana syntipukiksi epäonnistuneelle hyökkäykselle, sillä osa kyläläisistä onnistui pakenemaan. 

Kuolemaantuomittuna hän kohtaa kirkonmiehen, joka on jakobiitti ja kiinnostunut tuon laakson tapahtumista. Corrag alkaa kertoa kirkonmiehelle tarinaansa ja pian he huomaavat ystävystyneensä ja maailmojensa muuttuneen.

Corrag oli yksinäinen ja syrjitty tyttö erilaisuutensa vuoksi. Enään ketään ei polteta roviolla sen takia, mutta yhä vain ihmiset tuomitsevat toisensa erilaisuuden takia. Corrag kuitenkin sai helpotusta yksinäisyyteensä luonnosta, ja voi kuinka hän osasikin arvostaa luonnon yksinkertaista kiertokulkua, kauneutta ja viehätystä. Itse ei monesti osaa arvostaa hiljalleen satavaa ensilunta, kajastavaa taivaanrantaa, solisevaa puroa tai lintujen laulua. Jotenkin tämä kirja kuitenkin avasi silmiä ja ulos lenkille lähti avoimemmin mielin. Katselin lakastuvaa luontoa ja vedin raikasta syysilmaa keuhkoihin nautinnolla, hymyilin kun kirpeä pikku pakkanen nipisteli poskia kevyen tuulen hengähdellessä. Miksi ihminen sulkee silmänsä luonnon kauneudelta kaiken arjen kiireen keskellä? Miksi ihminen ei ole koskaan tyytyväine vallitsevaan tilaan, vaan talvella kaipaa hellettä ja helteellä viileyttä ja jopa lunta?

Kirja koostuu Corragin kertomuksesta, jossa hän kertoo kirkonmiehelle tarinaansa ja palaa muistoissa taaksepäin. Jokaisen kappaleen lopussa on vielä tuon kirkonmiehen, Charlien, kirje vaimollee Janelle, joissa hän kertoo kohtaamisistaan Corragin kanssa sekä pohtii kohtaamisten herättämiä ajatuksia että tuntemuksia. Lisäksi kirjeissä avataan tuon hyökkäyksen syitä ja seurauksia, joita Charlie on saanut selville utelemala ihmisiltä lähikylässä. Jokainen kappale alkaa yrtinnimellä, ja tämän yrtin ominaisuuksia ja käyttötarkoituksia pohjustetaan pienellä tietoiskulla. Yrtit liittyvät läheisesti kirjaan, koska Corrag tunsi yrtit hyvin ja käytti niitä parantamiseen. Siksipä häntä suurimmalta osin pidettiinkin noitana, muuta noituutta kirjassa ei suuremmalti esiinnykkään ellei ennustamista lasketa.

Hyvin vetoavasti ja kauniisti kirjoitettu kirja. Loppuratkaisu ei täysin tyydyttänyt minun romantiikan nälkääni, mutta ehkäpä se onkin lukijasta kiinni pitääkö kirjan loppua onnellisena vai vähemmän onnellisena, surullinen se ei kuitenkaan ole missään tapauksessa. Lue ja koe, en voi muuta sanoa.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä, sillä se teki minuun suuren vaikutuksen ja avasi silmiäni. Vielä pitkästi lukemisen jälkeen haikailen kirjan tunnelmiin ja eläväisiin luontokuvauksiin.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: Corrag (2010)
Sivuja: 400
Suomentanut: Jonna Joskitt

-Aletheia