tiistai 29. tammikuuta 2013

Sam Christer: Stonehengen perintö

Olen ihan yli-innokas tälläisiin Da Vinci-koodi tyylisiin kirjoihin, joissa on kultteja, historiallisia paikkoja, kiperiä arvoituksia sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sen suhteen ei tarvinut pettyä Sam Christerin esikoisteokseen Stonehengen perintöön. Kaikki yllämainitut elementit löytyivät kirjan sivuilta ja kirja koukutti minut täysin.

Nathaniel Case, kuuluisa professori ja tutkija, tekee itsemurhan. Hän jättää arkeologi pojalleen Gideonille kryptisen kirjeen, pojalle, jota ei ollut tavannut vuosiin. 

Komisario Megan Baker osoitetaan tutkimaan itsemurhaa sekä erästä alueella sattunutta katoamista tapausta. Lisäksi amerikkalaisen politiikon kuuluisa tytär siepataan alueella  ja Megan tajuaa kaiken liittyvät Stonehengeen. 

Gideon alkaa tutkimaan isänsä menneisyyttä ja törmää salaiseen kulttiin, joka palvoo Stonehengen kivissä asuvia Pyhiä, jumalallisia voimia, jotka varjelevat seuraajien. Kulttiin liittyy vanhaa tietoa, mutta sen jäsenet - Stonehengen rakentajien jälkeläiset, uhraavat ihmisuhreja vieläkin jumalille.

Kirjassa on lähes 400 sivua, mutta silti kirjassa ei oltu sorruttu turhanpäiväiseen jaaritteluun. Tarina kulki koko ajan eteenpäin ja tapahtumia kuvattiin useammasta näkökulmasta. Näin lukija jätettiin jännitykseen odottamaan mitä edellisen kappaleen sankarille tapahtuukaan. Siksi kirjaa piti ahmia kappale kerrallaan, että kaikki selviäisi. Aika tyypillinen kerrontaratkaisu tämän tyyppisille kirjoille. Kieli oli sujuvaa, mutta melko korutonta, mutta eipä tämän tyyliseen romaaniin oikein runollinen kieli sopisikaan.

Odotin, että kirjassa olisi hieman enemmän perehdytty Stonehengen historiaan ja seurailtu hieman enemmän kryptisiä johtolankoja. Kirja kuitenkin keskittyi enemmän vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. No, kyllä semmoinen mäiskintä menee siinä sivussa silloin tällöin luettuna. Kirja ei siis yllä Da Vinci -koodin tasolle, mutta on luettava lajityypin edustaja. Kirja sortuu välillä stereotypioihin varsinkin amerikkalaisen palkkionmetsästäjän osalta sekä lisäksi vielä ennalta-arvattavuuteen. 

Luettuani suosittelin tätä heti isäpuolelle ja aviomiehelle, luulisi heihin uppoavan vielä paremmin kuin minuun. Olen viime aikoina lukenut niin paljon korkeatasoisempaa kirjallisuutta etten jaksa enään innostua, jos havaitsen kirjan olevan keskitasoista. Toisaalta harmi, ennen Stonehengen perintö olisi ollut minulle huikean jännittävä lukukokemus, mutta nyt se oli vain koukuttavaa viihdekirjallisuutta.  Vaadin viiden pisteen kirjalta niin paljon enemmän mihin tämä ylsi ja sitä paitsi ei ole ollut vielä tähän päivään mennessä Da Vinci-koodin voittanutta lajityypin edustajaa.

Jos haluaa lukea historialla ja oudoilla kulteilla  höystettyä action-kirjaa on tämä oikein hyvää luettavaa sellaiselle henkilölle. Enkä nyt itsekkään sano että tämä olisi ollut huono, sillä ahmin kirjan parissa päivässä, koko asetelma sekä kokonaisuus on koukuttava, sillä salaisuudet ovat kiehtovia! Tämä nyt ei vain ollut sellaista korkeatasoista, huikean juonikuvion omaavaa, runollisella kielellä höystettyä tai massasta poikkeavaa kirjallisuutta, joka saa minun tajuntani räjähtämään.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Stonehenge Legacy
Sivuja: 380
Suomentanut: Seppo Raudaskoski

-Aletheia

lauantai 26. tammikuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö

Antti Pasasella tuntuu olevan elämässä kaikki mallillaan; on asuntolaina, auto, työpaikka toimittajana ja vaimo viimeisillään raskaana. Todellisuus murtuu kätilöopiston pihalla, kun taksin takavalot kääntyvät kadunkulmasta ja takapenkillä istuu vaimo. Antti jää tuijottamaan perään turvakaukalo toisessa kädessään, he ovat nyt kaksin poika ja hän. Mistä mies voi saada ne kivikautiset äitigeenit ja miten mies, jolla ei ole mitään hajua vauvojen hoidosta saa tuon muutaman päivän ikäisen lapsen pysymään hengissä?

Antin on jäätävä vanhempainvapaalle ja opeteltava lastenoito alusta loppuun apunaan neuvolan Ulla, google ja Jönnin puiston kaakattavat naiset lapsineen. Matkustelu, baari-illat ja oma-aika ovat muisto vain kun arkeen astuu kakkavaipat, yösyötöt, tuttipullot ja vaippaihottuma.

Aivan ihana kirja, juuri kuin nakutettu minulle. Tuntui että lukiessa kirjasta tuli minulle kuin paras ystävä, sillä pystyin samaistumaan siihen niin paljon; yöheräämiset, sairastava lapsi, vaippaihottuma jne. Kirjassa oli totuuksia vauva-arjesta hieman sarkastisella otteella kuvailtuna. Kirja tapahtumat olivat minulle jopa lohduttavia, kyllä niistä flunssista selviää ja saa pian taas nukkua, muillakin on vaikeaa - elämä kotona vauvan kanssa ei todellakaan ole mitään lomailua ja päivittäistä onnen auvoa. Tekisi mieli kehystää tämä kirja pinnasängyn yläpuolelle ja muistella kirjan tapahtumia aina kun tuntuu ettei mikään taas auta.

Olin myös yllättynyt kuinka hienosti Hietamies on onnistunut miesnäkökulman käsittelyssä. Vaikka mikäpä minä olen sitä arvostelemaan kuinka paikkansa pitävää se on, mutta lukijana minulla tuli olo että miesnäkökulma on hallussa hyvin. Toki kirjailija oli tukeutunut paljon stereotypioihin, mutta itse olen huomannut useamman kerran, että miesten kohdalla nuo stereotypiat pitää yllättävän monesti paikkansa. Toisaalta, tuntuu tuo itsestäkin välillä siltä että ne kuuluisat äitigeenit on kadoksissa. En kylläkään usko että äiteillä on edes mitään kuudetta aistia sen suhteen mikä on parasta vauvalle ja tietää kaiken pelkällä vilkaisulla, mikä pikku pilttiä vaivaa. Kyllä se tunteminen perustuu siihen, että äidiksi kasvetaan yhdessä lapsen kanssa ja pakosta sitä oppii mikä ruoka sopii lapselle parhaiten, mitkä on väsymyksen merkkejä, mikä rasva sopii parhaiten ja niin edelleen. Siinä mies isäksi kasvaa yhtälailla hyväksi vanhemmaksi yritysten ja erehdysten kautta kuin nainen äidiksi. Kun joka päivä viettää aikaa lasta hoitaen niin joskus pelkkä vilkaisu riittää kertomaan, mikä sitä pikkuista kitisyttää. Mutta kyllä sitä äidilläkin menee välillä sormi suuhun, kun lapsi vieläkin parkuu pää punaisena vaikka kaikki mahdollinen sekä mahdoton on suljettu pois. 

"Mutta rakkaus tuohon lapseen vaan kasvaa ja vahvistuu. Lopeta jumalauta hakkaamasta sitä muurahaista sillä lapiolla! Me ei tapeta eläimiä, kuulitko senkin pikkuperkele!"

Kirjan kerronta etenee hyvin ja sujuvasti, välillä sai nauraa vedet silmissä Antin ja Paavon sattumuksille ja välillä taas sydän heltyi. Kirjassa ei ole mitään huikean monimutkaista ja taidokasta juonta, vaan ennemminki juoni koostuu pienistä tapahtumista, joita tapahtuu lapsen kasvaessa ja päivien kuluessa; uuden oppimisesta, puistokeskusteluista neuvolakäynneistä ja väsymyksestä sekä pienistä onnenaiheista. Ennen kaikkea tätä on kuitenkin kerrottu mikä johtaa siihen että Antista tuli yksinhuoltaja isä - vaimo jättää ja se onkin perinteistä tradegiaa värikkäämpi tradegia. Koko kirja ei siis ole huumorilla höystettya lapsiarjen sattumusten pudottelua, vaan kirjassa on myös se vakavempi vivahde, mutta loppua kohden kaikki alkaa kääntymään mallilleen. Loppuratkaisu on jätetty hieman avoimeksi ja lukija saa itse päätellä lopun onnellisuuden asteen. Ehkäpä asiat selviää Tarhapäivässä, joka on jatkoa Paavon ja Antin tarinalle.

Kerrassaan mahtava kirja, joka painii siinä sarjassa, jossa kirjaa ei malta millään laskea käsistään.

Annan kirjalle pisteitä 5/5, sillä tämä kirja osui ja upposi.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo:Otava
Ilmestynyt: 2010
Sivuja: 383

-Aletheia

perjantai 25. tammikuuta 2013

Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jo Slater keski-ikäinen  miljadöörin vaimo New Yorkissa. Hän on seurapiirielämän tukipylväs ja oikea hienostorouva. Hänellä on erinomainen sisustussilmä, vankkumaton intohimo sekä tietämys Marie Antoinette aikakauteen.

Seurapiireissä Jo tutustuu ranskalaiseen kreivitär Monique de Passyyn, joka luikertelee keinoja kaihtamatta Jon ystäväksi. Yllättäen Jon aviomies menehtyy sydänkohtaukseen ja jättääkin koko valtavan omaisuutensa rakastajatterelleen kreivitär de Passylle. Monique vie Jon paikan, aseman ja sijan seurapiireissä. Jo putoaa tyhjän päälle ja ainoa mitä hän pystyy enään ajattelemaan on kosto. Jo suunnittelee kostonsa käyttäeen hyväksi historian suurinta kaulakoru skandaalia, jonka hän tuntee hyvin, sillä onhan Marie Antoinette hänen historiallinen esikuvansa. Niin tavallinen hienostorouva ajautuu olosuhteidenpakosta murhaajaksi.

Nimensä mukaan kirjassa pyöritään tiivisti raharikkaiden seurapiirien arjessa, joka on kutsuja ja tilaisuuksia toisien perään, juonittelua selän takana ja juoruilevien naisten terävien kielten kyllästämää. Kirjan päähenkilö Jo Slater kuvataan miellyttäväksi hahmoksi, joka on kotoisin köyhästä perheestä, löytää rikkaan miehen, jonka kanssa pääsee naimisiin. Jo on ystävällinen, rehti, nokkela ja fiksu hahmo, joka saa lukijan sympatiat heräämään. Kun Jo tippuu palliltaan ja menettää turvatun tulevaisuutensa, on lukija yhdessä vihainen kierolle kreivittärelle, joka varasti päähenkilön hohdokkaan elämän, jota oltiin päästy maistelemaan kirjan sivuilla. Kun Jo pyöräyttää kostosuunnitelmansa käyntiin lukija voi vain nyökytellä päätää, että nyt paha saa palkkansa, aivan oikein tehty!

Seurapiirimurhia on glamouria tihkuva kevyt dekkari. Minulle tämän kirja sattui sopivaan saumaan ja tuntui etten malta pitää sormia erossa kirjasta. Jotenkin kieroutuneen seurapiirielämän kuvaus toi oman höysteensä kirjan juoneen, joka itsessäänkin oli viihdyttävä. Oikein mainio välipala kirja, sillä Seurapiirimurhia on ehtaa ja aitoa viihdekirjallisuutta.  Itse en ainakaan kyllästynyt missään vaiheessa, vaan juoni ja tarinankulku pysyi koko ajan sopivassa vireessä.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2005
Alkuteos: Social Crimes
Sivuja: 407
Suomentanut: Sari Karhulahti

-Aletheia

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Espanjalaisen Barrion ensimmäinen aikuisille suunnattu romanii Mahdottomien rakkauksien talo on maagisenrealisimin säväyttämä kertomus kirotun Lagunan suvun naisista neljän sukupolven ajalta. Jokainen Lagunan nainen on kirottu synnyttämään vain tyttölapsia ja epäonnistumaan rakkaudessa.

1800-luvun lopulla Clara Laguna rakastuu päättömästi andalusialaiseen rikkaseen mieheen. Clara tulee hänelle raskaaksi, mutta mies ostaa hänelle punaisen talon ja jättää naisen oman onnensa nojaan. Claran sydän murtuu ja hän päättää kostaa miehelle. Nainen tekee punaisesta talosta ilotalon ja odottaa rakastettuaan saapuvaksi. Claran tytär Manuela ei hyväksy äitinsä toimia ja päättää että suvun maine on puhdistettava keinolla millä hyvänsä, mutta kun Manuelakin myöhemmin synnyttää häikäisevän kauniin tyttären näyttää ettei sukua piinaavalle tradegialle ole tulossa loppua.

Maagista realismia, harlekiinimaisia onnettomia rakkaustarinoita espanajan auringon alla. Sopii minulle. Jotenkin takakannen perusteella osasin odottaa viihdekirjallisuutta, joten lukukokemus oli minulle kohtalaisen mukiin menevä, koska en odottanut mitään suurta ja mullistavaa. Puolivälin jälkeen minulla kuitenkin alkoi takaraivossa kummitella ajatus, että eikö tämä oikeasti koskaan lopu ja vieläkö niitä akkoja putkahtelee lisää epäonnistumaan rakkaudessa. Yhden sukupolven olisi siis hyvin voinut jättää välistä ilman että juonenkulku olisi kärsinyt kovinkaan paljon.

Jokaisella kirjan keskeisellä hahmolla oli omat omituisuutensa: yksi kylvetti ötököitä, toinen hyväili paprikoita ja kolmas olisi halunnut hillua alasti. Osa näistä omituisuuksista oli melkoisen ällöttäviä, heikomalla lukijalla voisi alkaa etomaan. Itsellä ainakin kulki inhon väristyksiä selkäpiitä pitkin aina silloin tällöin. Lagunan perhe läheisineen tuntui olevan melkoinen friikkisirkus, mutta ehkäpä se olisi osa sitä maagista realisimia. Ihan täysin kun en ole päässyt sisälle tämän genren kirjoihin ja sen ominaispiirteisiin.

Tarinan paras anti on kuitenkin äitien ja tyttärien suhteissa ja se miten kirouksen painostus muuttaa sitä sukupolvesta toiseen. Jokainen nainen tulkitsee ja suhtautuu tuohon kiroukseen omalla tavallaan ja näin kirouskin saa uudenlaisen ilmenemismuodon jokaisen epäonnisen naisen kohdalla. Kirjassa jokainen hahmo on myös omanlaisensa värikäs persoonansa, joten heihin ei ainakaan pääse kyllästymään.

Ilman nälkää ei tämän kirjan lukemiselta säily. Ruuan laitto on keskeisessä osassa romaanin kerronnassa ja jotkut herkulisen oloiset ateriat sekä ruuan toksuiset kuvaukset saavat vatsan kurnimaan.

Annan kirjalle pisteitä 3,5 / 5 pistettä, kirja on hyvää viihdekirjallisuutta kun haluaa vain suurempia ajattelematta astua tarinan vietäväksi.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynty: 2012
Alkuteos: La casa de los amores imposibles
Sivuja: 480
Suomentanut: Taina Helkamo

-Aletheia


torstai 17. tammikuuta 2013

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pyromaani

Kulunut vuosi on ollut minulle kirjallisten murrosten aikaa, olen tosissani rikkonut omia ennakkoluulojani ja tutustunut sellaisten genren kirjoihin, joihin en olisi ikimaailmassa tutustunut ennen kuin perustin kirjablogini. Siksipä ajattelin näin loppuvuodesta vielä ylittää itseni ja tarttua kotimaiseen dekkariin. Kauan aikaa mietiskelin dekkari hyllyllä mihin uskallan tarttua. Vares elokuvista en suuremmin välitä sillä päähenkilö on minusta iljettävä persoona ainakin elokuvissa. Monet hipelöimäni kirjat eivät tuntuneet houkuttelevilta, vaikuttivat liian joltakin, joka kumpuaa suuresta ennakkoluulostani kotimaisia dekkareita kohtaan. Lopulta tartuin Harjunpää ja pyromaaniin. Ajattelin että ojaan tai alikkoon - Joensuu on tunnettu kirjailija ja monet ovat lukeneet ja pitäneet hänen kirjoistaan, ajattelin myös kokeilla kirjana ennenkuin innostun katsomaan Harjunpää elokuvia.

Outo tulipalojen sarja Henlsingin laitamilla venyttää poliisin sietokyvyn äärimmilleen. Konstaapeli Timo Harjunpää saa siirron palojaostoon miehistöpulan vuoksi ja hänelle lupaillaan paikkaa alipäällystökurssilta. Perheellinen mies tarttuu tiukasti tehtyyn tarjoukseen ja niin Harjunpää kyykkii pusikoissa yö myöhään, jos vaikka sattuisi näkemään tuon pyromaanin itse teossa. Samalla Harjunpäälle on hetkellä millä hyvänsä syntymässä toinen lapsi, siksi mies haluaa saada tapauksen selvitetyksi mahdollisimman nopeaa. Tutkinta kuitenkin tuntuu junnaavan paikoillaan ja saa välillä uusia käänteitä.

Olin hieman positiivisesti yllättynyt. Harjunpää tuntui inhimilliseltä hahmolta, eikä ollut millään tapaa iljettävä tyyppi - viinaa kittaava rääväsuu, itsesäälissä rypevä katkeroitunut konstaapeli tai agressio-ongelmainen pipipää. Mielikuvani kotimaisten dekkareiden päähenkilöistä on siis melko, krhm, positiivisia. Harjunpäällä oli pelkonsa, heikkoutensa, mutta  myös ilonaiheensa ja vahvuutensa, hän ei ollut mikään supersankari, vaan rikoksen tutkinnan eteneminen tuntui hyvinkin realistiselta. Realistisemmaksi sen teki vielä kirjailijan käyttämät poliisitermit (jos niitä nyt voi niin kuvailla). Koko ajan lukiessa oli tunne, että kirjailija tietää mistä hän puhuu. Siksipä oli pakko ottaa selvää kirjailijan taustoista ja niinpä niin, tokihan hän tietää mistä kirjoittaa, kun on itsekkin toiminut poliisina. 

Väkivallalla ei mässäilty, pidän enemmän ns. siisteistä dekkareista ja ainakin tämän voin jouhevasti sujauttaa siihen lokeroon. Lisäksi pidin että Harjunpään perhe-elämäkiin tuotiin esille, eikä kirja ollut alusta loppuun pelkkää rikollisen perässä ryntäilyä. Odotin silti enemmän tiivistyvää tunnelmaa ja jännitystä, parempaa huipentumaa, joka mielestäni jäi lässähtäneeksi. Minulla oli kirjan parissa pitkästymisen hetkeni, sillä välillä juoni tuntui junnaavan paikoillaan ja voi että minua häiritsi ne nimet, en ymmärrä miksi kirjoissa nimet kuten Vappu tai Tapani vieroksuttaa niin mahdottoman paljon.

Ihan OK lukukokemus, en tiedä luenko enään Harjunpää -kirjoja, ehkä joskus tulee vielä inspiraatio, kun iskee dekkarinnälkä. Pidin kuitenkin ajanhavinasta, joka toi mukaan tahatonta huumoria. Ajatelkaa nyt poliisi konstaapelia kaasuttelemassa kuplavolkkarilla tai että poliisivoimilla on ollut oma Kleinbuss. Minua ajatusta huvittaa, mutta voi olla että huumorini on hieman kieroutunutta.

 Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 1978
Sivuja: 335

-Aletheia

maanantai 14. tammikuuta 2013

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Aikamatkustajan vaimo kertoo punatukkaisesta taideopiskelija Claresta ja kirjastovirkailija Henrystä sekä heidän rakkaustarinansa. Clare on tuntenut Henryn kuusivuotiaasta asti ja tiennyt aina menevänsä tämän kanssa naimisiin. Ensi tapaamisen aikoihin Henry oli 36-vuotias. Hääpäivänä Clare on 23-vuotias ja Henry taas 31-vuotias. Kuulostaa mahdottomalta, mutta sitä se ei suinkaan ole, sillä Henry kärsii aikasiirtymähäiriöstä ja tempautuu ajasta toiseen tahtomattaan. Siirtymisen saattaa laukaista stressi tai vaikka vain vilkkuvat valot.

Luonnollisesti Henry ei pysty aikamatkaillessaan ottamaan mitään mukaan vallitsevasta ajasta, niinpä hän tupsahtelee alasti minne milloinkin. Jotta hän selviytyisi hänen on täytynyt opetella tiirikoimaan lukkoja, varastamaan ja juoksemaan henkensä edestä. Alasti sinne tänne tupsahtelu saa aikaan kummallisia tilanteita, varsinkin kun alasti koikkelehtiva mies vielä tiedustelee päivää ja vuotta.

Henryn matkustelu aiheuttaa huolta ja päänvaivaa Clarelle, joka on huolissaan rakastetustaan. Silti heidän rakkautensa kestää läpi menneen ja tulevan. Henryn kummallisesta geenivirheestä huolimatta he pyrkivät elämään mahdollisimman normaalia elämää.

Ei ihan sellainen mitä aluksi nimen perusteella odotin. Jotenkin ajattelin että Henry seikkailee välillä II maailmasodassa, antiikin Roomassa ja Viikinkien laivoilla tms. Mutta Henry seikkaili lähinnä vain omassa menneisyydessään ja tulevaisuudessaan. Ei kirja silti ollut minulle mikään pettymys, onhan juoni jo sellaisenaankin ihan huikea ja omaperäinen. Tarina ei etene kronologisesti vaan Henryn mukana siirrytään ajasta toiseen, mikä piristi lukukokemusta. Syvyyttä tarinaan tuo se, että ääneen pääsevät molemmat sekä Henry että Clare.

Kirja on semijärkäle, sillä siinä on yli 600 sivua. Yleensä välttelen näin paksuja kirjoja, koska ne monesti alkavat tuntumaan ikuisuusprojektilta. Niin ei kuitenkaan käynyt Aikamatkustajan vaimon kanssa. Tarina etenee hitaasti ja Henryyn sekä Clareen tutustutaan pikku hiljaa. Itse lämpenin hahmoille aika pian, vaikka nuorempi Henry ennen Clarea vaikutti melko niljakkaalta tyypiltä. Henryn aikasiirtymät aiheuttivat hauskojakin tilanteita, mutta parasta antia oli pariskunnan taistelu normaalin arjen puolesta. Vaikka aikamatkustelu ajaa Henryn monenlaisiin tilanteisiin tuo se myös pariskunnan elämään paljon surua, huolta ja murhetta. Tämän vuoksi kirjan pohjasävy oli tumman puoleinen ja se tummuu entisestään tarinan edetessä loppua kohti

Helppolukuinen kirja, jonka ahmaisin muutamassa päivässä vaikka ajattelin lukevani tätä vielä ensi kuussakin. Minulle tämä kuitenkin oli enemmän viihdekirjallisuutta kuin mikään tajunnanräjäyttävän huikea lukukokemus. Loppu oli minulle pettymys, sillä olen siirappisten loppujen ystävä. Yllätyin myös siittä kuinka paljon kirjassa oli seksiä, aika vahvasti jäi mieleen myös kirjan alkupäästä Henryn ajatus kuinka hänen peniksensä oli niin pystyssä että se pääsisi huvipuistolaitteisiin yksin, kun hän oli kiihottunut Claresta "ensimmäistä" kertaa. En tiedä olisinko itkenyt vai nauranut tuon lauseen kohdalla, menin aika hämilleni, oli nimittäin sen verran tökerö vertauskuva.

Ihan mukiinmenevä lukukokemus, ymmärrän miksi jotkut rankkaavat tämän parhaisiin luettuihin kirjoihin ikinä ja miksi jotkut eivät. 

Annan kirjalle pisteitä 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2005
Alkuteos: The Time Traveller's Wife
Sivuja: 652
Suomentanut: Paula Korhonen

-Aletheia

torstai 10. tammikuuta 2013

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Tohtori Faraday kutsutaan Hundredsin kartanoon potilaskäynnille. Kartano on hänelle tuttu lapsuudesta, joilloin talo eli loiston aikaansa. Kun tohtori hurauttaa 1940-luvun loppupuolella uudestaan tuon kartanon pihaan, hän huomaa rappion kohdanneen taloa. Uusi hallistus ei suosi maalaisaatelia, ja sen on saanut tuntea nahoissaan myös Hundredsin asukkaat Ayersien perhe; äiti, poika ja tytär. Tohtori Faraday ystävystyy perheen kanssa ja pian kartanossa alkaa tapahtua kummia. Taloon ilmestyy outoja poltto jälkiä, seinien sisältä kuuluu koputtelua ja sattuu onnettomuuksia...

Hui ja iik, kuinka pelottava lukukokemus. Luin tämän liki 600-sivuisen tiiliskiven muutamassa päivässä. Olin aivan liimautunut kirjan juoneen ja tapahtumiin. En yleensä ole enään lapsuuden jälkeen kovin hetkahtanut kummitustarinoita, mutta Vieras kartanossa ampaisi suoraan ihon alle. Kun kaikista kummittelevin kohtaus tuli, saatoin tuntea kylmän hien kohoavan iholle ja tunsin painostavaa kauhuntuntua rinnassani. Tunnelma oli kuin lapsena, kun illalla tiiviisti peiton alle piiloutuneena luki jännittyneenä Goosebumbseja. Ehkei kannattanut lukea tätä illalla juuri ennen nukkumaan menoa, sillä kaikki rapinat ja kolahdukset tuntuivat karmaisevilta ja unta sai houkutella kauan aikaa, kun mielikuvitus alkoi laukkaamaan.

Sarah Waters oli myös luonot todella hienoa ajankuvaa sodanjälkeisestä Englannista. Paremman luokan rappioituminen kävi hyvin ilmi Ayersien suvun kohtalosta ja maalaislääkärin arki tohtori Faradayn kiireisestä työtahdista. Jotkut ovat moittineet että kirjan tapahtumat junnaisivat paikallaan ja näin ollen pilaavat lukukokemusta. Olen täysin eri mieltä. Nautin juonen hitaasta etenemisestä, sillä maalaismaisemat ja henkilöhahmot tulivat tutuksi. Kaiken kummittelun keskellä nopeasti etenevä juoni olisi ollut liian hengästyttävää. Lisäksi henkilöhahmot muotoutuivat hienosti juonen edetessä. Esimerkiksi Faraday muuttui loppua kohden melko epätoivoiseksi, takertuvaksi ja niljakkaaksi hahmoksi, vaikka alussa pidin häntä mukavan oloisena herrasmiehenä. Carolinekin vaikutti ensin ihan toiselta, mitä sitten viimeisten sivujen aikana hänestä ajattelin.

Mielenkiintoisen psykologisen jännärin tästä tekee se, että lukija ei saa varmuuta siittä, mitä ovat nuo kartanon kummalliset sattumat. Tohtori Faraday ei itse koe mitään erityisen kummallista, jota ei voisi järjellisesti selittää. Asukkaat ja palvelija taas puolestaan saavat tuntea nahoissaan kummittelut. Vai kummitteleeko sittenkään? Onko perheen rappion, rahalliset huolet, ränsistyvä kotikartano ja kasautuneet huolenaiheet vain saaneet perheenjäsenten mielet järkkymään lopullisesti raiteiltaan? Tiivistyykö joukkohysteria kartanon sisällä vai onko kyseessä sittenkin negatiivinen energia tai ehkäpä poltergeist?

Paljon ilon pilkahduksia ei sivuilta löydy, siinä mielessä Vieras kartanossa on masentavaa luettavaa. Ikävyyksiä kasaantuu ikävyyksien perään. [JUONIPALJASTUKSIA!] Kartano on romahtamispisteessä - tuli vie veljen huoneen ja vesi vie suuren salongin. Huoneita suljetaan toinen toisensa perään ja seinäpaperit repeytyvät irti, puutarha villiintyy ja katto vuotaa ajan nakertaessa viimeisetkin ripaukset kartanon entisestä loistosta. Veli joutuu parantolaan, äiti tekee itsemurhan ja perheen tytär syöksyy surman suuhun. Maalaislääkäri ei saa rakastettuaan vaan jatkaa arkista aherrustaan yksin ankeassa poikamies asunnossaan. [JUONIPALJASTUKSET LOPPUU!] Melko surullista, mutta kaikki tämä ankeus ja toivottomuus tuo oman sävähdyksensä kirjan kauhuromanttiseen tunnelmaan.

Waters on vakuuttanut minut. Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä! Muita hänen teoksiaan en olekkaan lukenut, mutta tämän kirjan jälkeen ehdottomasti janoan hänen muiden kirjojen lukemista!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Keltainen kirjasto: 418
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: Little Stranger
Sivuja: 592
Suomentanut: Helen  Bützow

-Aletheia


maanantai 7. tammikuuta 2013

Petja Lähde: Poika

Juhannus saa uudenlaisen käänteen, kun perheriidan seurauksena Janne nappaa kolmikuisen poikansa kainaloon, lukitsee lapsen äidin vessaan ja lähtee ajamaan kohti Turkua. Mukaan ei tullut vaippoja tai ruokaa lapselle ja mies on pukeutuneena kylpytakkiin. Janne ei halua menettää poikaansa, vaikka niin Saija haluaisi - jatkaa elämää poikansa kanssa ilman Jannea. Kun Saija sai tietää raskaudesta hän alkoi pikku hiljaa kasvattamaan muuria hänen ja Jannen välille.

Janne on ensimmäistä kertaa kaksin poikansa kanssa. Pian hän huomaa ettei lapsi suostu syömään korviketta. Mikäs nyt neuvoksi? Vaippakin on vaihdettava, mutta väliaikaisen vaipanhan loihtii vaikka huoltoaseman käsipyyhkeistä. 

Saija on huolissaan lapsestaan. Menneisyytensä takia hän ei halua  kutsua poliiseja avuksi, niinpä hän päätyy soittamaan Jannen Taisto-isälle, joka on kohta eläkkeelle jäävä poliisi. Saija tietää ettei Janne voisi satuttaa lasta, mutta äiti tietää myös ettei lapsi syö muutakuin rintaa...

Takakannessa Poikaa luonnehditaan Road -romaaniksi. Kyllä, onhan se sitäkin, mutta enemmän se kuvaa mielestäni vanhemmuutta. Jannella ja Saijalla on kummallakin omat luurangot kaapissaan. Janne on istunut vankilassa ja Saija on entinen narkomaani. Nämä seikat varjostavat vanhemmuutta ja siihen sopeutumista. Janne ei heti pysty luomaan vahvaa tunnesidettä lapseensa. Saija on taas puolestaan heti raskauden alettua alkanut kasvamaan äidiksi ja muodostanut vahvan siteen lapseensa. Mutta kun menettäminen isketään Jannelle päin kasvoja hänen isänvaistonsa heräävät. 

Lyhykäisyydessään kansien väliin mahtuu paljon. Henkilöhahmoihin saadaan tutustua pikku hiljaa tarinan edetessä. Mukaan mahtuu myös koomisia sattumuksia, mutta päälimmäisenä kerroksena on ehdottomasti menettämisen pelko ja mainitsemani vanhemmuus. Jotenkin pystyin hirveän hyvin samaistumaan niin Saijaan, joka on huolissaan pojastaan, kuin myös Janneen, joka on huolissaan pojan menettämisestä. Heidän tunteesta pystyi aistimaan vahvasti lukiessa.

Hienoa myös, että välillä annetaan ääni isillekkin. Aina vain puhutaan äideistä ja äitiydestä sekä sen merkityksestä lapselle, mutta on isäkin tärkeä lapselleen ja lapsi voi olla tärkeä isälleen! Isän pitää antaa olla isä lapselleen, jos hän niin haluaa. Kaikki eivät halua olla ja isättömyys voi jättää jäljen lapseen. Lähde kuvaileekin teoksessaan isyyttä ja isättömyyttä sekä eri tapoja olla isätön. Yksi isä hylkää lapsensa, toinen isä kohtelee välinpitämättömästi lastansa, yksi nainen sulkee isän kokonaan pois, toinen nainen yrittää eristää lapsen isästää ja sitten on isä, joka ei halua että lapsi riistetään häneltä.

Hieno esikoisromaani! Paikka paikoin kieli oli hieman töksähtelevää ja huomasin muutamia pilkkuvirheitäkin, mutta ne olivat pientä. Muuten kieli oli yksinkertaista ja korutonta, suomalaisen miehen tyyliin. Silti tarinassa oli paljon syvyyttä ja teemoja. Loppu oli jätetty avoimeksi ja lukijan itsensä pääteltäväksi. Hieman sorruttiin joissakin paikoissa yliampuvuuteen, mutta lasken ne komiikan piikkiin.

Toivottavasti Petja Lähteestä kuullaan enemmänkin kirjallisuuden saralla, koska niin hyvän esikoisromaanin hän on pystynyt luomaan, ettei toinenkaan romaani olisi pahitteeksi. Suosittelen ehdottomasti lukemaan, todella nopea lukuinen ja viihdyttävä teos!

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 189

-Aletheia



torstai 3. tammikuuta 2013

Anne Biegel & Heleen Swildens: Silmälasit jääkaapissa

Opiskelen geronomiksi ja siksi minua kiehtoo kaikki vanhuudesta kertovat kirjat. Siksi tartuin tähän Anne Biegelin & Heleen Swildensin kirjoittamaan kirjeromaaniin. Naiset ovat lähetelleet toisille kirjeitä, joissa he ovat pohtineet vanhuutta ja vanhenemista, kertovat toisille sattumuksiaan sekä tuntemuksiaan. He kuvailevat vanhenemista omien kokemuksien kautta kaikkine surkuhupaisine, iloisine ja surullisine piirteineen.

Kirja on kirjoitettu 80-luvulla, mutta silti siittä löytyi mielestäni mielenkiintoisia huomioita ja asioita, jotka käyvät hyvin nykypäiväänkin. Kirja on kaiken lisäksi lyhyt ja helppolukuinen, joten paljon sen lukeminen ei aikaa paljon vie. Ajattelin esitellä mielestäni kirjan parhaita paloja ja jokainen voi sen perusteella miettiä haluaako kirjan lukea vai  ei. Lukukokemus ei ollut keskivertoa kummempi, mutta laittoi ajattelemaan.

"Keskellä niittihousuista nuorisoa voin suorastaan tuntea, mitä minusta ajatellaan: "Vanha ihminen..." Enpähän ainakaan katoa massaan vaan olen sentään jotakin. Tosin emme ole oikein 'in' tässä nuoruuteen juuttuneessa maailmassa. Äskettäin törmäsin kahteen nuorukaiseen taluttaessani minua vielä vanhempaa rouvaa. Ohitettuaan meidät toinen heistä lausahti: "Vanhat ihmiset pitäis lopettaa.""

"Mielestäni sana 'vanha' koetaan alentavaksi, on osoitus kulttuurin taantumisesta. Maissa, joista esimerkiksi siirtotyöläisemme tulevat tilanne on aivan toisenlainen. Kun kapuan matkalaukkuineni junaan, ja joku tarjoutuu auttamaan minua, hän on moneti nimenomaa turkkilainen tai marokkolainen - joka tapauksessa maasta, jossa vanhojen kunnioittaminen on itsestäänselvyys."

"Et ole muuten nähnyt minua uusissa tekohampaissani! Vanha oliva tniin himmeät ja tummuneet ja surkeat, että minua hävetti. Kun kysyin mitä niille pitäisi tehdä, sain yleensä vastaukseksi: " Voi, anna olla, sinun iässäsi!" Oma vanha hammaslääkärini, jolla on vähän toisenlainen tyyli kuin sillä ranskalaislehdellä, ei hänkään innostunut niitä korjaamaan. Sen sijaan muuan nuori lääkäri, jolla oli kaikki viimeisimmät laitteet, oli samaa mieltä kanssani, että kahdeksankymmenen iässä on täysi syy pitää ulkomuodostaan huolta."

"Olemme vasta siinä iässä, että ikäihmisen on mahdollisimman pitkään "annettava" toimia itsenäisesti. Tuo viimeksi mainittu sana saa minut raivostumaan, meidän "annetaan" tehdä ja olla - ikään kuin olisimme toistaitoisia, alaikäisiä! Tuolta tulee vanhus - kyykkyyn! " Mitenkäs mummi tänään jaksaa? Vieläkö mummi pärjää yksin? Keksitäänpä mummille jotakin mukavaa ajankulua!" Ei, ei ja vielä kerran ei! Mummi pystyy itse keksimään omat huvinsa!"

"Lopuksi: mitä tarkoitin "ikävällä vanhalla ihmisellä". Minua suututtaa se, ettei uskalleta käyttää sanaa "vanha". Ennen maailmassa ei uskallettu puhua paholaisesta, sitten pelättiin vaikeita sairauksia ja niitä kutsuttiin vain alkukirjaimilla (niin kuin nytkin, AIDS!). Samaa ajattelen aina, kun vanha-sanalle keksitään erilaisiavaihtoehtoja. Miksei sanota vain "vanha"? Se olisi ainoa tapa vapauttaa vanhuus ja antaa vanhoille ihmisille arvo ihmisinä. Ja silloin lausahdus "ikävä vanha ihminen" putoaisi samalle tasolle kuin "pahuksen nuoret". Syrjivältä ilmaisulta katoaa pohja, ja lopulta se ei enään loukkaa ketään eikä siis kelpaa haukkumasanaksi."

"Niin, tosiaan me vanhat olemme ikäviä, hankalia, riitaisia ja kaikentietäviä - mutta eivätkös muut sitten ole koskaan sellaisia?"

"Me vanhat saamme aina kuulla, miten kalliiksi me tulemme. Mitä sitten maksaa nuorison vandalismi? Sunnuntaiaamuna olin rautatieasemalla ja huomasin tulleeni keskelle lauantai-illan sikailun jälkiä. Siinä oli valokuvauskoppu hajoitettuna alkutekijöihinsä pitkin aseman lattiaa. Uhkuin voimatonta raivoa. Kuka laskee yhteen, miten monta miljoonaa tämä tuhoamisvimma meille tulee maksamaan."

"Kahdeksankymmen ikäinen maanviljelijä asuu sievässä talossaan, lehmiä ei ole enää, vaimo hoitaa häntä hellästi. Iltaisin, kun hän on lukenut sanomalehden ja aika alkaa käymään pitkäksi, hän avaa telvision ja valittaa koko ajan, ettei sieltä tule muuta kuin seksiä. Onko se ihmisarvista vanhuutta? Tälläinen ihminen voisi paljon paremmin pienessä yhteisössä, jollaisia on ollut satojen vuosien ajan. Koko perhe maalaistalossa, jossa myös vanhoilla on oma tehtävänsä, vaikka pienimpien perään katsominen muiden tehdessä pelloilla työtä. Muutenkin vanhat siinä saattavat autella vähäsen tai antaa vaikka hyvän neuvon silloin tällöin... Yhteisössä, jossa tunnetaan vastuuta toisesta ja yhteisestä elämästä, oleminen ja tekeminen punoutuvat sopusointiseksi kokonaisuudeksi."

Lukemisen arvoinen kirja, mielenkiintoista luettavaa.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 1995
Alkuteos: M'n bril in de ijskast (1987)
Sivuja: 170
Suomentanut: Irmeli Järnefelt

-Aletheia

tiistai 1. tammikuuta 2013

Katsaus vuoteen 2012 osa. 2

Pakko tehdä vielä tälläinen, sisäinen kyselyitä rakastava kirjatoukkani huutaa minua vastaamaan näihin kysymyksiin!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
- Olisin toivonut saavani Ruta Sepetyksen Harmaata valoa, sillä kirjan aihepiiri kiehtoi kovasti. Kirja käsittelee sellaista aihepiiriä, joka kiinnostaa valtavasti, enkä ole koskaan aikaisemmin suuremmin perehtynyt Stalinin työleirien kauheaan elämään.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
- Suosittelisin Susan Fletcherin Noidan rippiä. Ei liian pitkä, kiehtova ja kaunis kirja. Fletcher osaa kyllä kirjoittaa hyvin!

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
- Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Voi kauhea mitä tervassa tarpomista, mutta sen hypetyksen jälkeen kirjaa ei voinut jättää kesken vaikka kuinka halutti.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
- Koska mainitsin Harmaata valoa jo aikaisemmin, niin mainittakoon tässä sitten Susan Abulhawan Jeninin aamu. Todella riipaiseva lukukokemus!

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
- Aikamonenkin kirjan lukemista, mutta viimeisimmistä luetuista niin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Jotenkin kirjan kansikin teki kirjasta mielenkiintoisen.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
- Osa lukemistani kirjoista on varmasti saanut blogisauhuja aikaa ennen minun blogiani. Mutta sanotaanko sitten vaikka Natscha Kampusch 3096 päivää.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
- Peter Hoegin Lumen taju!

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
- J.S Meresmaan Mifongin perintö, kirja oli kerrassaan hurmaava, mutta saisiko jatko-osat postitse sinne autiolle saarelle?

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
- Tähän on pakko mainita kaksi kirjaa: Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides ja Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina. Kyllä olisi pohdittavaa ja keskusteltavaa riittänyt.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
-  Herbjorg Wassmon Lasi maitoa, kiitos. Katsotaan sitten miten ihmiskaupan on käynyt. Onko rantautunut Suomeen vahvasti vai onko maailmalla alettu tekemään jotain vääryyden lopettamiseksi.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
- Olen aika ulkona siittä mistä kirjoista on tehty elokuva ja mistä ei. Mutta Mielensäpahoittajat voisivat olla hauskaa katseltavaa telvisiostakin.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
- Johan Bargumin Syyspurjehdus. Vaikuttava teos, jota mietin vieläkin välillä.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
- Riikka Pulkkisen Totta

 14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
- Leonie Swannin Murha laitumella, muistan että pääosassa olivat lampaat, joka oli minusta virkistävää vaihtelua perusdekkareihin nähden.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? 
- Onko pakko valita yksi? Ei! Little Been tarina, Puolikas keltaista aurinkoa, Syyspurjehdus, Noidan rippi, Virgin Suicides, Vieras kartanossa. Hienoja kirjoja kaikki!

-Aletheia