keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Englanti 1464. Lumoavan kaunis leskiäiti Elisabet Woodville on menettänyt omaisuutensa miehensä sukulaisille. Hänen ainoa toivonsa saada poikiensa perintö takaisin on Englannin nuori vallananastaja kuningas Edvard IV. Niinpä Elisabet asettuu tammen alle odottamaan nuorta kuningasta. Suunnitelma onnistuu kuitenkin yli odotusten, sillä Elisabet ja Edvard rakastuvat ja menevät salaa naimisiin.

Kun Elisabetin ja Edvardin liitto julkistetaan koko hovi kohisee. Vihollispuolen perheen tytär ja kuningasta vanhempi leski on maan tuleva kuningatar. Hoviväki on tyrmistynyt ja esittää vastalauseitaan ja osa alkaa juonimaan Elisabetin pään menoksi. Elämä kuninkaan puolisona ei ole muiltakaan osin helppoa, sillä maata repii ruusujen eli serkusten sota. Maa on jakautunut Lancastereihin ja Yorkilaisiin ja nämä kaksi sukua taistelevat ahneesti paikasta valtaistuimella.

Valkoinen kuningatar on historiallisiin faktoihin perustuva fiktiivinen kertomus Elisabetista ja Edvardista sekä heidän rakkaudestaan. Historialliset hovielämään sijoittuvat kertomukset ovat minun makuuni, sillä hovit ovat aina täynä häikäilemättömiä vallantavoittelijoita, rahanahneita huijareita, maineenhimoisia hännystelijöitä ja sitten niin sanottuja hyviksiä, jotka ovat joutuneet hovielämän riepoteltaviksi. Kaikkien moninaisten ja mutkikkaiden juonien sekä tapahtumaketjujen lisäksi lukija saa maistaa hovin säihkettä: hienoja pukuja, arvokkaita koruja, elegantteja sisustuksia, prameita kampauksia sekä kalliita juhlia. Yleensä näissä kirjoissa on mukana myös pikkuisen faktaa. Nämä elementit täyttyivät täysin Gregoryn Valkoisessa kuningattaressa.  Kirjassa saatiin seurata herttaisen Elisabetin nousua valtaistuimelle, kuinka hän olosuhteiden pakosta muuntatui itsevarmaksi politikoijaksi ja loppujen lopuksi vallanahneeksi kruununtavoittelijaksi. Elisabetilla nousi pissi päähän, näin suoraan sanottuna.

Kirja ei kuitenkaan ollut mitään helppoa välipalakirjallisuutta, sillä juonikuvioita piti lukea ajatuksen kanssa. Kuka juonitteli kenenkin kanssa ja ketä vastaan sekä mistä syystä. Hankalaa oli myös se että kirjassa oli paljon samannimisiä eri henkilöitä. Tuohon aikaan olivat tietyt nimet, jotka olivat suosittuja ylhäisön keskuudessa ja jonkun mukaan ristiminen oli kunnianosoitus kyseiselle henkilölle. Kirjaa lukiessa täytyi siis olla ajatus mukana ja välillä tosissaan miettiä kenestä on puhe. Muutenkin kirja oli hidaslukuinen kuvailevan kerronan ja tapahtumarikkauden takia, mitään ei tosissaan jääty vatvomaan pidemmäksi aikaa, kun edettiin jo seuraavaan tapahtumaan, mutta lukijana oli keskityttävä että pysyi kelkassa mukana. Minusta oli virkistävää ettei kaikkea jääty vatvomaan sivu tolkulla, vaan tarina eteni vauhdilla. En päässyt kyllästymään missään vaiheessa (taistelukohtauksia lukuunottamatta).

Hieman moitteita Morren tapaan täytyy antaa sille, että kertojan vaihdos Elisabetista yhtäkkiä Edvardiin ei toiminut alkuunkaan, varsinkin kun Edvardin kerronta kuvaili vain taisteluita. Parempi olisi ollut pysyä koko ajan Elisabetissa, koska minut nuo taistelukohtaukset saivat pitkästymään ja jotenkin tuntui ettei se kuulunut niin olennaisesti asiaan kun taisteluista oli aiemminkin puhuttu vain ohimennen. 

Ruusuja siittä, että kirjaan oli laitettu ripaus taikuutta. Elisabetin on huhuttu olevan noita, mutta kirjassa Elisabet harjoittaa noitakonsteja yhdessä äitinsä kanssa. Taru Melusinasta toi kirjaan uuden, mutta mielenkiintoisen sivupolun ja pidin sen vaikutuksesta kirjan tunnelmaan.

Monesti kun suositellaan hyvää historiallista romaania Philippa Gregoryn nimi ponnahtaa esiin. Tämä oli ensimmäinen Gregory minulle ja olen vakuuttunut, sillä Valkoinen kuningatar oli laadukasta luettavaa ja tyydytti minun historian - ja romantiikannälkäni. Punainen kuningatar on ehdottomasti lukulistallani ja muutkin Gregoryn teokset.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: TheWhite Queen
Sivuja: 450
Suomentanut: Natasha Vilokkinen

-Aletheia

tiistai 26. helmikuuta 2013

Tahmima Anam: Kulta-aika

Rehana valmistelee onnellisena Dhakassa lapsiensa kotiinpaluun kymmenvuotis juhlaa. Pian mikään ei kuitenkaan ole enään ennallaan, sillä eletään vuotta 1971 ja Itä-Pakistanista puhaltaa muutoksen tuulet. Kulta-aika on kertomus yhden perheen koettelemuksista Bangladeshin itsenäisyyssodan aikana. Rehana on nuori leski, jonka lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä. Hänen lapsensa ovat aktiivisesti mukana vastarintaliikkeessä, joka sai rakastavan äidin pelkäämään lastensa hengen puolesta. Rehana piilottaa piha-asunnossaan sissejä, hänen puutarhaansa kaivetaan aseita, mutta hän ei voi muutakuin olla lastensa tukena yhteisen unelman edessä.

Mielenkiintoinen aihe, mutta jokin tässä kirjassa silti tökki minulla ja pahemman kerran. Mietin useaan otteeseen kirjan kesken jättämistä, sillä tuntui että kerronta oli liian laahaavaa. Ja niin kauhealta kuin se tuntuukin myöntää kirjan mielenkiintoinen aihepiiri menetti kaiken kiinnostavuutensa kirjan edetessä eteenpäin. Rehana oli jotenkin ärsyttävä hahmo. Hän oli yliluonnollisen rakastava ja omistautuva äiti, joka uhraa suunnattoman paljon lastensa tähden, sillä ei halua menettää heitä uudelleen. Hänen elämäänsä ei mahtunut muuta kuin hänen lapsensa ja juuri se että kirja tuntui kietoutuvan liikaa äidin ja lapsen suhteisiin alkoi pitkästyttämään. Olisin kaivannut enemmän valotusta itsenäisyystaisteluun, sen syihin ja seurauksiin. Koko sota tuntui olevan vai näyttämö, jossa Haquen perhe on näyttelee perhe-elämäänsä. Kaikki muutkin hahmot jäivät etäisiksi lukijalle juuri tämän samaisen syyn takia.

Odotin jotain saman tyylistä sävähdyttävää kertomusta kuin Jeninin aamut, joka sai minut käymään läpi tunteiden kirjon. Kulta-aika ei pystynyt muutakuin melkolailla pitkästyttämään minua. Olisin ihan tosissani halunnut pitää kirjasta, onhan Anam voittanut tällä kirjalla vuoden 2008 Commonwealth Writer Prize -palkinnon ja minulle on kehuttu tätä kirjaa useaan otteeseen. Tosihan se on että aina kaikesta ei voi tykätä ja kirjan lukemisen ajankohtakin vaikuttaa mielipiteen muodostumiseen.

Mutta jos Jeninin aamut tuntui liian rankalta lukemiselta, mutta haluaa lukea historian tapahtumiin pohjautuvia kertomuksia (Jeninin aamut ja tämä kyllä kertovat kahdesta ihan eri sodasta, näin mainitakseni) niin silloin voin suositella tätä kirjaa. Onhan tässäkin muutama kohta, jotka hätäkdyttivät surullisuudellaan  minua, mutta sota ei koskaan olekkaan mikään iloinen asia. 

Annan kirjalle 3/5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Basaam books
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: The Golden Age 
Sivuja: 324
Suomentanut: Heikki Salojärvi

-Aletheia




maanantai 25. helmikuuta 2013

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Sasha on musiikkituottaja Bennien assistentti. Bennie on vasta eronnut keski-ikäinen mies, joka muiselee haikeudella nuoruutta, jolloin kaikki oli jännittävämpää.

Kirja on ajassa poukkoileva kertomus eri ihmisistä, jotka tavalla tai toisella linkittyvät jotenkin Sashaan tai Bennieen. Välillä seikkaillaan Afrikan safarilla, kiillotetaan ihmishenkiä riistäneen diktaattorin julkisuuskuvaa sekä kurkistetaan 2020-luvun teinin PowerPoint-muotoiseen päiväkirjaan.

Pidin suunnattomasti siittä että jokainen kappalle kertoi eri ihmisestä, mutta samalla valotti tarinan kokonaiskuvaa omalta taholtaan. Kuten aikasemmin mainitsin kaikki ihmiset liittyvät suoraan tai mutkien kautta kirjan alussa esiteltyihin Sashaan ja Bennieen. Ajassa liikutaan 1970-luvulta aina 2020-luvulle asti. Tarina alkaa Sashasta, josta siirrytään Bennieen, josta siirrytään Bennien nuoruuden porukkaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Mahtava idea!

Silti minulla on koko ajan sellainen tunne että olen missannut kirjan The Thingin. Joo, se kyllä tuli selväksi että aika on suuri hämäys, mutta oliko kirjan idea vain osoittaa, että aika kuluu nopeaa? Olin välillä kyllä ihan sekaisin missä ajassa missäkin kappaleessa kuljettiin, mutta onneksi pysyin perillä miten kappaleessa esiintyvä henkilö linkittyi kirjan aiempiin tapahtumiin. Vai oliko kirjan idea se, että kuinka ihmisten elämät linkittyvät toisiinsa ja toisen onni voi olla toisen epäonni ja niin edes päin? Vai oliko se kaikkiea tätä yhtäaikaa? Vai olenko lukiessa sivuuttanut jotakin olennaista?

Kirja pistää kyllä lukijan pään hieman pyörälle ja välillä pitää tosissaan keskittyä, että saa koottua henkilöistä ja vaihtuvista ajoista eheän kokonaisuuden päässä. Voi kuullostaa epämiellyttävältä, mutta minusta kirjan spiraalimainen rakenne (kansi kuvaa kirjaa oikein hyvin!) oli virkistävää aivotyöskentelyä. Joutui itsekkin vähän ajattelemaan ja yhdistelemään. Vaihtuvat ihmiset toivat Sashaan ja Bennieen vaihtuvia näkökulmia, vaihtuvien henkilöiden tarinat ja persoonat värittivät kerrontaa ja tekivät kirjasta mielenkiintoista luettavaa. Eipähän ainakaan lukiessa päässyt kyllästymään, eikä ennalta-arvattavuus vaivannut kirjaa vähääkään. 

Kirjan loppu huipentuu yhdenlaiseen dystopiaan. Itse sain siittä kaikista eniten irti, koska dystopian sanoma oli kritisoida nykyistä teknologian kehityksen saamaa suuntaa. Olen itsekkin havainnut että varsinkin nuorilla ja nuorilla aikuisilla on koko ajan älypuhelin kädessä. Pelataan, facetetaan, skypetetään, twiitataan, luetaan sähköpostit, maksetaan laskut ja tehdään suunnitelmat jne -ihan kaikki suoritetaan puhelimella, myös suurin osa sosiaalisesta elämästä. Joo, ja kyllä itsekkin hoidan sähköpostit, laskut, facebookin ja pelaamisen puhelimella. Vietän ainakin 2h päivästä puhelin kädessä ja hakkaan Candy Crush Sagaa tai jotain muuta yhtä kehittävää peliä.  Mutta se on huolestuttavaa että ihan lapsillakin on jo älypuhelimet, niillä pelataan päivät pitkät ja aktiivinen  leikkiminen jää vähemmälle. On hyvä että jo pienestä pitäen pysytään kehityksen perästä, mutta kaikella on rajansa. Minusta lelu 2-vuotiaalle, johon laitetaan iPhone sisälle ja lapsi pelaa sillä Ficher Pricen kehittämiä appseja, on liikaa. On lapset kehittynyt ja oppineet ihan hyvin aikaa ennen älypuhelimiakin; muotoja, värejä, numeroita, eläimiä jne. voi opettaa lapselle muutenkin kuin ruudun välityksellä. Sekin on kyllä pelottavaa että netin aikakautena olet aina tavoitettavissa ja ns.epämiellyttävien ihmstenkin löydettävissä.

Mutta takaisin kirjaan. Hieno lukukokemus ja suosittelen muitakin kokeilemaan rohkeasti. Kirja on saanut mm. Pulitzer palkinnon.

Anna kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: A Visit from the Goon Squad (2010)
Sivuja: 423
Suomentanut: Heikki Karjalainen

-Aletheia

torstai 21. helmikuuta 2013

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Minulle kehuttiin tätä kirjaa ja vihdoin sain sen luettua. Uniin piirretty polku on suomalaista fantasiaa, joka on maustettu hienosti muinaissuomalaisella mytologialla. Todella hämästyttävän koukuttava kirja, jonka ahmaisin nopeasti. En malttanut millään pitää näppejäni erossa koko kirjasta.

Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, jotka ovat joutuneet erilleen suuren aallon pyyhkäisemänä. Aile asuu kasvattiäitinsä Matamuorin luona kylässä, jossa asukkaat pitävät Ailea noitana. Mustatukkainen ja vaeltamista rakastava Aile, joka ei muista menneisyydestään mitään herättää epäluuloja kyläläisissä. Eräällä metsäretkellä Aile törmää Daihin, poikaan, jonka silmät hän on varmasti muistaa jostain, mutta mistä?

Troi seilaa ukkosmiesten uiskolla ja etsii paikkaa, jossa tähtien asento on oikea. Mies etsii kotiaan, joka on vain hämärä muisto menneisyydestä. Tahollaan Arni on tuomittu odottamaan pimeässä ja ikiroutaisessa maassa sisariensa saapumista kotiin.

Olen jotenkin niin sanaton.Tempauduin lukiessa niin mukaan juonikuvioihin, lumouduin hienosta jopa runollisesta luontokuvauksesta, mutta ennen kaikkea ihastuin kirjan tunnelmaan. Monia fantasiakirjoja lukiessa tulee ns. fantasiaähky ennen puoltaväliä. Kirjat on tungettu niin täyteen kaikenmaailman fantasiaolentoja ja tarinaa kerrotaan liian monesta näkökulmasta, että pysyisi enään tapahtumissa ja henkilöissä mukana. Tätä kirjaa lukiessa fantasiaa oli ujutettu sopivasti realistiseen historialliseen maailmaan. On tavallisia kansalaisia, on uskomuksia, mahteja, jumalia  ja myyttejä. Toisaalla on noitia, hahmonanastajia, suoneitoja ja muodonmuuttajia. Fantasia oli jotenkin pehmeän unenomaista. Unenomainen kuvaa kirjaa jotenkin niin hyvin!

Tapahtumia on sopivasti, eikä juoni jäänyt paikalleen tallaamaan. Silti jokaiseen keskeiseen henkilöhahmoon tutustuttiin siinä määrin , että heistä tuli minulle jollakin tasolla läheisiä. Ihanaa, että kirjalle on jatkoa ja pääseen nauttimaan lisää Wariksen sujuvaa kerrontaa ja sukeltamaan tähän hienoksi maalattuun fantasiamaailmaan. Jotenkin ajattelin tarinan sijoittuvan muinaiseen Suomeen, mutta näin jälkeenpäin huomasin, että kirjan tapahtumat voisi sijoittaa minne vain tai se voi olla ihan oma maailmansa. 

Tarina kantaa sisällään myös kaksi rakkaustarinaa. Seurasin mielenkiinnolla näitä kahta tarinaa, jotka toivat oman säväyksensä juonenkulkuun. Joidenkin mielestä rakkaus, eikä varsinkaan kaksi rakkaustarinaa, sovi fantasiaa, mutta tähän kirjaan kyllä. Tylsä olisi tarina ollut jos ei olisi ollut romantiikkaa ja rakkautta mukana. Jotenkin kaikki oli sopivassa tasapainossa eikä menty lässytyksen puolelle, mutta kuitenkin oli romantiikan kutkuttavaa tunnelmaa. Kyllä tämä romantiikannälkäinen lukija nyt kiittää ja kumartaa!

Ehdottoman hieno lukukokemus, jota suosittelen muillekkin luettavaksi. Jos ei yleensä pidä örkkifantasiasta, niin tämä saattaa upota. Toisaalta örkkifantasian ja kovan rytinän vannoutunut kannattaja saattaisi pitkästyä kirjan parissa.  Mifogin perintö ja tämä kirja ovat saaneet mielipiteeni muuttumaan siittä, etteikö suomalaiset osaisi kirjoittaa hyvää fantasiaa!

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2009
Sivuja: 463


P.S. Heitin nyt muut kiireet nurkkaan ja vastasin teidän kommentteihin, joihin en ollut aikaisemmin kerennyt vastata. Pahoitteluni että se vei näin kauan, mutta jokaisen ihanan kommentin olin kuitenkin lukenut ja luenkin aina, vaikka en heti vastaakkaan. Jokainen jätetty kommentti lämmittää bloggarin sydäntä ja saa minut nauttimaan tästä hommasta entistä enemmän.

-Aletheia


tiistai 19. helmikuuta 2013

Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija

Mitä Myrskyluodon Maija tuo minulle mieleen ensimmäisenä? Lasse Mårtensonin sykähdyttävän kauniin sävellyksen, jonka voi käydä kuuntelemassa täältä. Myrskyluodon Maija on ollut minulle vain musiikkia, joskus olen kuullut että on myös samanniminen telvisiosarja, mutta sille en ole uhrannut ajatustakaan sen koomin. Vähän aikaa sitten sain tietää sen olevan myös kirjasarja. Lainasin kirjastosta kirjan Myrskyluodon Maija, jossa on sarjan kolme ensimmäistä osaa: Tie Myrskyluodolle, Luoto meressä ja Maija.

Maija on turvallisen saaristolaiskodin kasvatti. Lapset ovat pienestä pitäen tottuneet ankaraan työhön ja vanhempien sanaa totellaan. Lasten mielipidettä ei paljon kysellä, eikä myöskään Maijan mielipidettä kun hänet luvataan Kala-Erkerin vanhimmalle pojalle Jannelle vaimoksi. Tuoreen avioparin on määrä muuttaa merellä sijaitsevalle asumattomalle Myrskyluodolle, jossa he aloittavat oman elämänsä. Vuosien saatossa, ajan kanssa, Maija ja Janne oppivat rakastamaan toisiaan syvästi. Elämä on rankkaa, mutta arkea sävyttävät pienet ilonaiheet kuin myös vastoinkäymiset.

On ollut elämä kyllä rankka ennen, se ainakin kirjasta kävi ilmi. Kaikki, siis aivan kaikki, on tehty itse, paljon mitään ei ole valmiina ostettu, eikä rahaa ole ollut paljon. Kyllä sitä huomaa kuinka "lellitty" sitä itse on, elämä on nykyään paljon vähemmän työlästä ja kaikki peruselintarvikkeet on helposti saatavilla marketista. Mutta sitten itse kirjaan.

Tämmöinen karun ankean yksinkertainen arjenkuvaus ei vain ole minulle viihdyttävää luettavaa, pitkästyin moneen otteeseen ja jos olisin voinut olisin ottanut jonkun iloisemman sävyisen huumori kirjan vastapainoiseksi luettavaksi. Kirjaston eräpäivä painoi vain siihen malliin jo päälle, että kaikki kolme osaa oli ahmittava muutamassa päivässä yhteen soittoon. Ei sopinut minulle. Jos olisin lukenut jokaisen osan erikseen pienen tauon kanssa niin sitten olisinkin saattanut pitää enemmän. Kirjan tunnelma vain jotenkin latisti minun lukuintoni ja jätti melankolisen tunnelman lojunmaan päälle.

Hirveän paljon tapahtumia ei sivuille mahtunut, kirja oli alusta loppuun elämänmakuinen ajankuvaus. Naisella oli tehtävänä kotityöt: ruuanlaitto, leipominen, lypsäminen, siivoaminen, polttopuiden haku, elikoista huolehtiminen, kehrääminen, kutominen ja kangaspuilla paukuttelu. Siinä sivussa sitten kaitsettiin lapsia. Mies on kalastaja ja sen ohella hoitaa raskaammat miesten työt; hakemassa oljet tupaan, käydä niittämässä rehut elikoille, hoitaa markkinareissut jne. Minulle kaupunkilaistallaajalle oli välillä vähän vaikea ymmärtää kaikkea kalastukseen, lypsämiseen ja joihinkin kotiaskareisiin liittyvää sanastoa. Hävettää ihan myöntää että sivistyksessäni on juurikin sen kokoinen aukko. Arkisen aherruksen lomassa sattui ja tapahtui yhtä sun toista. Siinäpä olikin kirjan sisältö noin suuntaa antavasti. Joten ei kumma ettei yli 400 sivua kerralla jaksa kiinnostaa kovin intensiivsesti. 

Jotenkin kirjasta jäi hyvin ristiriitainen loppumaku. En osaa sanoa pidinkö tästä yhtään vai josko sittenkin ihan vähäsen. Ajattelen että minun tulisi pitää tästä, koska Myrskyluodon Maijan tarina on pidetty, mutta kirjan ankeus sekä väkevä kerronta eivät olleet minun makuuni. Tällä hetkellä minulla ei ole hinkua tarttua sarjan loppuosiin, mutta ehkäpä jonain päivänä uteliaisuus vie voiton.  

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2008
Alkuteokset: Vägen till Stormskäret, Med havet som granne ja Maja
Sivuja: 443
Suomentanut:  Björn-Christer Lindgren ja Liisa Ryömä

-Aletheia

Haasteisiin vastailua!

 Sain tämän haasteen Jamilta, Jonnalta ja Hennalta! Kiitos teille! :) Sitten haasteeseen, koska minulle on 11 kysymystä kolmelta eri henkilöltä, niin skippaan 11 faktaa. Tulisi muuten melkonen romaani. :D Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
 6. Ei takaisin haastamista.
Jamin kysymykset:

1. Oletko optimisti, pessimisti vai realisti?
  • Minussa asuu ripaus pessimistiä, mutta pessimisti on aina joko oikeassa tai iloisesti yllättynyt.
2. Ihastuttavin fiktiivinen maailma?
  • Harry Potterin velhomaailma ja Tylypahka.
3. Mikä on mielestäsi paras luonteenpiirteesi ?
  • Jaa-a, tähän on vaikea vastata, koska jokaisella luonteenpiirteellä on puolensa. No sanotaan vaikka että olen sosiaalinen ja tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa
4. Kerro jokin mukava lapsuusmuisto.
  • Koska olen kirjabloggari kerron kirjoihin liittyvän muiston ja se on lapsuudenkodin vieressä sijainnut sivukirjasto. Karkasin aina kirjaston punaiselle penkille lukemaan luukkukirjoja ja viihdyin siellä mainioisti. Olin vakioasiakkaita.
5. Biisi johon et koskaan kyllästy?
  • Sanotaanko vaikka Absoluuttinen nollapiste-Saatteeksi
6. Jotain mitä odotat hyvin paljon?
  • Kesää ainakin tällä hetkellä, on niin ikävä lämpimiä kelejä ja kolaaminen alkaa tulla korvista ulos.
7. Jos saisit muuttaa yhden asian maailmassa mikä se olisi?
  • Ikääntyneille parempi kohtelu Suomessa!
8. Maailmankolkka jossa haluaisit ehdottomasti vierailla?
  • Tällä hetkellä USA kiehtoo valtavasti, mutta jos kysyy ensi kuussa tätä se on varmaan joku muu. Haluaisin kiertää maata ristiin rastiin ja tutustua eri kulttuureihin.
9. Työ jota et koskaan haluaisi tehdä?
  • Taksikuski on ainaki yksi ehdoton ei. Nakkaisin varmaan kaikki örisevät humalaiset pois kyydistä, ei olisi kovin tuottavaa bisnestä minun kohdalla.
10. Lempikirja lapsuudessa/nuoruudessa?
  • Neiti Etsivät olivat kuuminta hottia lapsuudessa.
11. Mikä sai sinut viimeksi hyvälle tuulelle?
  • Minun oma hassu vauva <3
Sitten Jonnan kysymykset:


1. Kumpi on sinun mielestäsi parempi vuodenaika, kevät  vai kesä?
  • Kesä, ihanan lämmintä! <3
2. Mikä on lempivärisi?
  • Ei ole yhtä lempiväriä, mutta pidän punasen eri sävyistä.
3. Mitä sarjoja seuraat televisiosta?
  • Salkkarit, Olipa kerran ja Game of Thornes.  Niin ja Putousta olen seuraillu kans
4. Ensimmäinen kirjamuistosi?
  • Öö, en tiiä mikä on ensimmäinen, mutta ton ylemmän kirjastomuiston lisäksi muistan kuinka pikku tyttönä leikin mummolassa aina kirjastoa ja kultainennoutaja nimeltä Retu oli vakioasiakkaita siinä kirjastossa. :D
5. Mihin maahan haluaisit matkustaa, jos budjetti ja aika olisi rajaton? (Vain yksi maa.)
  • No USA edelleen.
6. Käytätkö koruja? Jos käytät, millaisia mieluiten?
  • Käytän vähän koruja. Vihkisormus on aina sormessa, joskus pidän kaulakorua ja Nomination rannekorua sekä hopeista korumaista Espritin kelloa. Pidän hopeista ja vakokultaisista koruista, jotka ovat hentoja ja yksinkertaisia.
7. Mitkä täytteet valitset pizzan päälle?
  • Kinkku, herkkusieni, katkarapu ja aurajuusto
8. Minkä elokuvan kävit viimeksi katsomassa elokuvateatterissa?
  • Mä en edes muista, sillä siittä on niin kauan. Olisinko käynyt pikkusisarusten kanssa katsomassa jonkun Risto Räppääjän. No sen missä se pyörä varastetaan.
9. Mikä muumimuki on mielestäsi kaikkein hienoin?
  • Rakkaus muumi ja sitten Seikkailu muumi
10. Kuka on mielestäsi mielenkiintoisin historian hahmo?
  • Niitä on monia, etten osaa sanoa vaan yhtä. Ainaki Kleopatra, Maria Antoinette, Marilyn Monroe, Grace Kelly ja viimiset Romanovit ainakin.
11. Kuka on eniten arvostamasi ihminen?
  • Äiti <3
Henna kysymykset:
 
- Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?
  • Mifongin perinnöstä tulisi varmasti hieno elokuva!
- Kuka elossa oleva ihminen haluaisit olla?
  • Haluaisin joskus olla hetken aikaa mieheni, jotta tietäisin mitä hänen pääkoppassaan liikkuu. :DD
- Pidätkö punaisista autoista? Miksi?
  • En suuremmin, mielestäni ne on mielikuvituksettomia
- Lempivärisi?
  • Pidän melkein kaikista väreistä, en osaa erotella suosikkia. Nyt pidän keltaisen ja punaisen sävyistä. :)
- Koira vai kissa?
  • Koira
- Kirjoitatko itse fiktiivistä tekstiä?
  • Joskus lapsena kirjotin, en enään.
- Teetkö uudenvuodenlupauksia?
  • aina ja koskaan ne ei pidä
- Mikä on oudointa, mitä sinulle on tapahtunut?
  • elän niin realistisen tavallista elämää että en osaa vastata kovin hyvin... mutta Keminmaan vanha kirkko oli melko omituinen paikka kun siellä vierailin, voin kertoa että siellä kummittelee keskellä päivääki.
- Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
  • Haluan uskoa, sillä minä ja mieheni rakastuttiin aikoinaan päätä pahkaa, mutta jotekin se tuntuu kuitenkin liian utopiselta. Uskon syvään ihastumiseen ensisilmäyksellä, sanotaan vaikkanäin. :D
- Osaatko leipoa pullaa katsomatta ohjetta jauhopussin kyljestä?
  • En osaa leipoa pullaa, vaikka joku kädestä pitäen opettas. Pulla on my enemy number one!
- Millaisista elokuvista pidät?  
  • Romanttisista ja tosielämään perustuvista sekä hyvistä draama elokuvista. 

 En ehdi ja jaksa alkaa hastaamaan ketään, mutta jokainen joka haluaa saa minulta kysyä 11 kysymystä, jotka voin ilomielin keksiä. En yhtään tiedä missä kaikkialla tämä haaste on jo käynyt, Sillä olen hieman ulkona mitä blogimaailmassa tapahtuu, joten siinä yksi syy haastamattomuuteen. Olen nyt kärvistellyt hammaskivun kanssa, poden lukujumia ja joku järjenvastainen uupumus näillä ihanilla aurinkoisilla ilmoilla on iskenyt minuun. Jonkun verran olen puhelimen kautta käynyt lukemassa muiden kirja-arvioita, mutta muuten olen vähän valkannut lukemista ajan puutteen vuoksi. :)

-Aletheia

maanantai 11. helmikuuta 2013

Graham Moore: Kuolema Sherlock -seurassa

New York 2010. Arthur Conan Doylen kauan kadoksissa ollut  päiväkirja on vihdoin ja viimein löytynyt. Sherlockistit ympäri maailmaa ovat kokoontuneet New Yorkiin kuulemaan, mitä tuo kuuluisa päiväkirja pitää sisällään. Kuitenkin Alex Cale, mies joka löysi päiväkirjan, löydetään kuoleena huoneestaan ja päiväkirja on kadonnut. Harold White ottaa mysteerin selvittääkseen ja alkaa huima seikkailu, jossa juostaan Sherlock Holmesin jalan jäljissä.

Lontoo 1893. Arthur Conan Doyley on kyllästynyt jäämään luomansa kuuluisan salapoliisin maineen varjoihin. Lukijakunnan kauhuksi hän päättää surmata tuon kuuluisan sankarihahmon. Pian tohtori Doyleylle lähetetään kirjepommi, josta löytyy lehtileike nuoren tytön surmasta. Doyley tarttuu syöttiin, sillä jospa kirjepommin lähettäjä on tuon surmankin takana. Doyleylla on nyt mahdollisuus näyttää että hän on luomansa Holmesin veroinen. Pian hän on syvällä rikosten vyyhdissä.

Kuolema Sherlock-seurassa on viihdyttävä salapoliisiromaani, joka liikkuu sujuvasti kahdessa aikatasossa. Graham Moore on käyttänyt faktaa apunaan luodessaa Conan Doyleyn tarinan ja oikeasti on olemassa Sherlock-seuroja, jossa hullantuneet Sherlock-fanit toivovat olevansa itsekkin nokkelia salapoliiseja ja osaaavat joka ikisen Sherlock kirjan ulkoa. Hurjaa! Mikä on vielä hurjempaa on se, että Conan Doylen päiväkirjoja oli oikeasti teillä tuntemattomilla aina vuoteen 2004 asti, kunnes niiden väitettiin löytyneen. Kuitenkin niiden löytäjä löydettiin kuristettuna omasta huoneestaa, eikä tekijää koskaan löytynyt. 

Kirjan rakenne oli virkistävä, hypittiin kahdessa ajassa ja jokainen kappale jäi jollakin tasolla jännittävään kohtaan kunnes taas vaihdettiin kertojaa. Kirjan rakenne siis koukuttaa lukijan. Koukuttavaa on myös se että koko ajan tapahtuu jotakin, tarina ei siis jää missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen. Kirja on yllättävän nopeaa luettavaa, erinomaista viihdelukemista esimerkiksi loma-ajoille.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Conan Doyleyn tarina. Hän oli mielenkiintoinen henkilöhahmo ja hänen tarinassaan oli enemmän antia. Jo pelkästään faktaan perustuminen teki siittä mielenkiintoisemman. Toki Harlodin selvittelemäkin tradegia perustui tosielämän tapahtumiin osittain, mutta Harold itse ei ollut kovin kiinnostava henkilöhahmo, joten se söi mielenkiintoisuutta hänen selvittelemältään mysteeriltä. Harold on väritön, nyhverö ja melkoisen tylsä tyyppi. Sanotaanko näin, että Harold oli yhtä kiinnostava kuin sohvatyyny. Muutenkin koko Sherlock-seura homma on liian nörttiä minun makuuni. Oikeasti jotkut ovat niin faneja?

En vain voinut välttyä ajatukselta, että jos olisin kova Sherlock -fani olisi koko lukeminen ollut melkoista vertailua. Tuskinpa Moore yltää kerronnallaan ja loogisella päättelyllään Sherlockin tasolle. Olen muutaman Holmesin lukenut ja silloin olen aina ihaillut Sherlockin päättely ketjuja, Mooren ei ihan siihen yltänyt, ainakaan Haroldin osioissa. Doyleyn osioissa ehkä oli onnistuttu hieman paremmin. Mutta salapoliisiromaanien saralla en voi millään muotoa pitää itseäni asiantuntijana, olen vain satunnainen nautiskelija.

Ajattelin myös, että Haroldin osiot olisi hyvinkin voinut jättää vähemmälle. Itse olisin paljon mielummin viipyillyt vuosisadan vaihteen Lontoossa tohtori Doyleyn seurassa.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: The Sherlockian (2010)
Sivuja: 320
Suomentanut: Taina Wallin
-Aletheia

maanantai 4. helmikuuta 2013

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Julie elää elämänsä raskainta aikaa. 41-vuotias nainen saa selville, että hänen aviomiehellään on suhde nuorempaan naiseen. Samaan hetkeen hänen tyttärellään todetaan leukemia. Julie kamppailee elämänsä kanssa Normandian maihinnousun maisemissa eikä kamppailu eron ja syövän kanssa ole ohi hetkessä.

Minun oli pakko saada lukea Maihinnousu jo pelkän aiheen vuoksi. Mutta kaikki se mediakohu, jota minun on varmaan turha alkaa erittelemään, sai mielenkiintoni heräämään ihan tosissaan. Niinpä Ala-Harjan teos pomppasi jonakin päivänä luen -listalta suoraan must read -listan kärkeen.

Olihan tarina koskettava. Näin äitinä varsinkin oli riipaisevaa lukea 8-vuotiaan tytön kamppailusta tappavaa tautia vastaan. Joten kirja koskettin sitä äiti osaa minusta, en toivoisi kenellekkään sitä että oma lapsi sairastuu syöpään.  Kun sekaan heitetään vielä pettävä mies, niin johan on soppa valmis. Elämäntilanne vetää Julien ihan maahan ja hänen ajatuksensa ovat yhtä sekamelskaa, joka välitetään lukijalle koruttomalla kielellä ja välillä lyhyillä pomppivilla lauseilla. Pakko myöntää että tynkä lauseet katkaisivat kerrontaan tympeästi ja sai kielen vaikuttamaan töksähtelevältä, mutta kyllä ainakin mielen hajanaisuus ja ajatuskulku välittyi lukijalle. 

Jotenkin, vaikka Julie on kuvattu vain pintapuolisesti, osasin hirveän hyvin samaistua häneen. Tunsin avuttomuutta, vihaa, turhautumista ja turtumista yhdessä hänen kanssaan. Tiesin kuitenkin alusta asti että lapsi selviää ja Julie ja Henri eroaa, joten Julien toivonkipinät eivät kimpoilleet minuun. Saatoin vain ajatella, että odotas vaan, kyllä kaikki selviää. Jotenkin olisin toivonut ettei loppuratkaisu olisi ollut alusta asti niin ilmiselvä, niin olisin saattanut eläytyä kirjaan vielä enemmän. 

Kaikki välittyy lukijalle vain Julien kautta, joten ei siis ole kumma että mies kuvataan suoraan sanottuna megaluokan kusipäänä. Ei nainen, joka saa miehensä kiinni pitkään jatkuneesta suhteesta ajattelekkaan pettäjästä kovin ruusuisia ajatuksia. Olisin kuitenkin kaivannut myös Henrin näkökulmaa. Mikä on ajanut hänet suhteeseen? Miksi hän ei kykene olemaan vaimonsa tukena tyttären sairauden kanssa? Miten tyttären leukemia vaikuttaa häneen? Nyt Henri oli kirjassa vain vihattava objekti ja näkökulma kirjassa vallitsevaan tilanteeseen jäi suppeaksi ja yksipuoliseksi. Ja vaikka pystyinkin samaistumaan Julieen niin välillä pänni Henrin jatkuva sättiminen ja Julien itsesäälissä rypeminen.

Jos pitäisi sanoa niin kirjan jälkitunnelmat on ristiriitaiset. Koskettava, nopealukuinen, tempoileva romaani raskaasta aiheesta, mutta kaikki se koskettavuus muodostuu vasta lukemisen jälkeen kun oikeasti ajattelee kuinka kauheaa olisi jos oma lapsi sairastuisi syöpään tai saisi miehensä kiinni pettämisestä. Realistinen sukellus Julien rankkaan kamppailuun elämän tuomien haasteiden edessä, sillä realistisuuden Ala-Harja on pystynyt tavoittamaan uskottavasti. Liekö sitten syynä se, että läheisen ihmisen tradegiaa on käytetty kertomuksen pohjana. Jokin kirjaa lukiessa sai ärsyntyymään ja tympiintymään, mutta en osaa suoraltaan erotella mikä sitä aiheutti. Olin odottanut että lukiessa en välty vetistelyltä, mutta eipä silmät kyllä kostuneet kertaakaan. Kieli oli koruttomuudessaan sen verran kolkkoa, että ei paljon itketä vaikka tytär kärsiikin hoidoista ja Julie on ihan riekaleina. Siittä voin kuitenkin mennä takuuseen että tämä kirja jää mieleen eikä varmasti unohdu (joo, varmaankin sen kohun vuoksi osittain). Voin kuitenkin suositella muita kokeilemaan, kirja pitää kokea itse!

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 230

-Aletheia

perjantai 1. helmikuuta 2013

Tammikuun luetut!

Kylläpä tammikuu vierähtikin nopeasti! Tammikuussa on alotettu pakollinen "joulun jälkeen syön terveellisesti" -dieetti, saatu tuloksia ja sorruttu sen jälkeen syömään taas miten sattuu. Tammikuussa on kärsitty lapsen korvatulehduksesta ja valvottu öitä. Tammikuussa on voivoteltu lumen määrää (varsinkin eilen kun aura-auton jälkeen en päässyt asunnostamme ulos ilman miesapua) ja haaveiltu kesästä. Tammikuussa on opeteltu kirjoittamaan 2012 sijaan 2013 (tammikuussa on pyyhekumi kovalla käytöllä, koska menee ainaki kaksi viikkoa että se jälkimmäinen muuttunut numero tulee edes välillä vahingossa oikein). Tammikuussa on kierretty hikihatussa alennusmyyntejä ja tehty hienoja löytöjä. Lupasin olla ostamatta tammikuussa yhtään uutta kirjaa ja olen pysynyt lupauksessani, hyvä minä! Mutta ennen kaikkea tammikuussa on tullut luettua huikeita teoksia ja tammikuu on ollut erinomainen lukukuu! Mitenkäs teillä?

Luin seuraavat kirjat:
  • Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
  • Eve Hietamies: Yösyöttö
  • Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
  • Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija
  • Helena Waris: Uniin piirretty polku
  • Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
  • Sam Christer: Stonehengen perintö
  • Tahmima Anam: Kulta-aika
  • Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
 Rakastuin suunnattoman paljon Yösyöttöön, jonka haluan ehdottomasti saada omaan hyllyyn. Yösyöttö oli minulle lohdullinen kaverikirja. Myrskyluodon Maija oli minulle pettymys, jonka parissa kyllästyin. Ihastuin Wariksen Uniin piirrettyyn polkuun ja sen tunnelmaan ja yllätyin siittä kuinka hyvin viihdyin Eganin Aika suuri hämäyksen parissa. Vähän meinasi Kulta-ajan jälkeen iskeä lukujumi päälle, koska kirja oli jotenkin niin puuduttavaa luettavaa, mutta onneksi Kani nimeltä jumala pelasti minut pahemman luokan jumilta.

Oikein aurinkoista ja lukurikasta helmikuuta teille kaikille. Jo 98 lukijaa, sehän on kohta arvonnan paikka!




-Aletheia

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winmanin esikoisteos on herättänyt paljon puhetta blogimaailmassa, pakkohan se oli minunkin lukea. Yritin tietoisesti välttää kovin paljon lukemasta mitään arvosteluja tästä kirjasta, jotten muodostaisi liian kovia ennakkokäsityksiä kirjasta. Ihan hyvä niin, sillä nyt kirja teki minuun jonkinasteisen vaikutuksen.


Kani nimeltä jumala on kertomus veljestä ja sisaresta, perheestä ja ystävyydestä, tradegioista ja rakkaudesta sekä varttumisesta ja lapsuudesta. 

Tuntuu että kaikki mitä minulla on tästä kirjasta sanottavana on jo sanottu. Moni oli sitä mieltä että kirjassa oli liikaa rankkoja teemoja, olen samaa mieltä. Vähempikin draama ja tradegia olisi liittänyt vakuuttamaan, sillä Winman osaa kirjoittaa koukuttavasti. Jo hänen kirjoitustyylinsä olisi saanut minut pysymään kirjan ääressä loppuun asti. Tuntui että kaikki vaikeat teemat oli tungettu  tarinaan, jotta lukijan mielenkiinto pysyisi yllä. Voin kertoa että ei olisi tarvinut. Näin äkkiseltään laskettuna bongasin kirjasta seuraavat teemat, jotka ovat jo yksistään puhuttelevia: pedofilia, homoseksuaalisuus, muistinmenetys, WTC -torni tradegia, murha ja vankilatuomio, syöpä, kuolema sekä menettämisen pelko. Aika tunkua siis oli.

Vaikka kirjasta löytyikin paljon teemoja se ei ollut silti vaikealukuinen. Kuten taas, monien muidenkin mielestä Winmanin kirjoitustyyli on mielestäni raikas ja jollakin tapaa kepeä. Kirja oli nopea lukuinen ja ensimmäisen osan lapsinäkökulma hurmasi minut. Winman oli tavoittanut hyvin lapsen elämän maagisuuden ja vaikeudet. Ensimmäistä osaa voisi jopa verrata olevan maagisrealistinen, niinkuin lapsensilmin maailma tuppaa olemaan. Olin siis hieman pettynyt kun toisessa osassa päähenkilö Elly oli menneisyyteen takertunut aikuinen, joka ei saanut mitään aikaiseksi ja oli jotenkin masentava tyyppi. Jälkimmäinen puolisko on tyyliltään vakavempaa ja realistisempaa. Mutta pakko sanoa, että niinhän se menee: lapsena kaikki on taianomaista ja varttuessa se taianomaisuus kyllä karisee. Aikuisen arki ei kyllä ole mitään keijupölyä ja metsässsä asustavia haltijoita.

Pakko sanoa vielä että kirjan henkilökaarti on ihastuttavan monipuolinen ja jopa räiskyvä. Jokainen hahmo on omalla tavallaan luotu vastustamattoman mielenkiintoiseksi ja he omaavat mitä erilaisemmat elämäntarinat. Toistoon ei siis ainakaan sorruta. Monenkirjavat henkilöt loivat kirjaan omanlaistansa tunnelmaa ja jopa huumoria, jota ilman kirja olisi voinut olla masentavaa tai puuduttavaa luettavaa.

Kirja oli minulle sellainen ihan hyvä lukukokemus. Hieman keskitasoa viihdyttävämpi, hieman keskitasoa puhuttelevampi ja voisin tämän kirjan perusteella kuvitella lukevani enemmänkin kirjailijan teoksia. Jos esikoinen on tätä luokkaa jään vain mielenkiinnolla odottelemaan miten kirjailija kehittyy seuraavien teosten kohdalla.

Huomasin muiden arvosteluja lukiessa, että monella muullakin oli ärsyttänyt se että kirjassa Jumala, joka oli Ellyn lemmikkikanin nimi, kirjoitettiin PIENELLÄ alkukirjaimella. Niin häiritsevää sillä Jumala oli kanin NIMI ja koulussa on aina opetettu että nimet kirjoitetaan AINA isolla.Vähän meinasi lukiessa alkaa hävettämään, kun noin pieni muotoseikka pisti häiritsemään niin paljon. Oli hienoa huomata että on muitakin pilkunviilaajia!  <3

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynty: 2012
Alkuteos: When God was a rabbit
Sivuja: 325
Suomentanut: Aleksi Milonoff

-Aletheia