lauantai 30. maaliskuuta 2013

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Hunajaa ja tomua on Mueenuddinin esikoisteos. Kirja koostuu kahdeksasta novellista, joissa yhteisenä tekijänä on rikas ja vaikutusvaltainen K. K. Harouni. K. K. ei kuitenkaan ole päähenkilönä yhdessäkään novelissa, vaan novellien henkilöiden elämät kietoutuvat enemmän ja vähemmän tähän mieheen. Jokainen novelli sijoittuu Pakistaniin, joko agraariyhteiskuntaan tai moderniin yhteiskuntaan. 

En yleensä lue novelleita, siksipä ajattelin nyt hieman murtaa muureja ja tarttua Mueenuddinin kehuttuun kirjaan. Taisin napata kirjan kirjastosta Novelli Palaa -teema pöydästä. Koska nyt on käynnissä Novelli Palaa -hanke, pitäähän minun kirjabloggarina olla edes sen verran ajan hermolla, että luen edes muutaman novellin teemavuoden aikana. No tässä niitä tuli luettua yhteensä kahdeksan kappaletta. Toisaalta novellit eivät tuntuneet yhtään novelleilta, sillä jokaisella tarinalla oli niin selvä yhteinen tekijä. Melkeinpä tätä olisi voinut lukea romaaninakin.

Pidin kirjasta hurjan paljon. Olen aina ajatellut ettei novelleja ole mukava lukea, koska niissä ei syvennytä mihinkään, vaan ovat lyhyitä tarinoita irrallaan roikkumassa. Mistä lienet tuollaisen käsityksen napannut mukaani, mutta minussa se on istunut tiukassa viime vuosina. Nyt huomasin Mueenuddinin novelleja lukiessani, että novellit olivat juuri sopivan mittaisia ja mukavan verkaisesti kerrottuja. Silti ympäristöä kuvattiin tarkasti ja henkilötkin tulivat lähelle lukijaa. Novellien parissa viihtyi ja huomasin iloisesti pitäväni siittä että ehdin aamulla lukea yhden novellin ja illalla toisen, eikä mikään tavallaan jäänyt kesken. 

Novelleissa oli paljon vastakkain asetteluja, mutta erityisesti köyhien ja rikkaiden välillä. Suurin osa tarinoista oli kerrottu jonkun rikkaan sukutilalla ja yleensä maalla. Kertoja johdattaa lukijan tarkkailemaan rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, valtion virkamiesten korruptiota sekä muita valtion epäkohtia. Ja kyllä jokainen novelli laittoikin ajattelemaan kuinka erilaista elämä on tuossa maailman kolkassa ja kuinka maailmassa on paljon ns.  epätasaisuutta. Helposta elämästä voi puhua vain rikkaiden kohdalla. Valtaosa väestöstä on köyhiä tai kohtalaisesti toimeentulevia ja elämä on rankkaa heille - jatkuvaa raa'antaa. Oikeuksia jaellaan vain harvoille ja nekin oikeudet voi menettää silmän räpäyksessä. 

Pakistanin kulttuuri sekä arkinen elämä olivat vahvasti esillä novelleissa. Luontoa ja miljöötä kuvataan hienosti ja pääsin hienolle kirjalliselle matkalle. Tarinat olivat tavallaan arkisia, niissä käsiteltiin rakkautta, rahaa, työtä sekä ylepyden että kunnian asioita. Tarinat olivat tavallista elämää taitavasti kerrottuna (toki en tiedä millaista on tavallinen elämä Pakistanissa, sillä en ole koskaan siellä käynnyt, mutta näin voisin olettaa), kertomukset kiehtovat miljööllään ja yksinkertaisuudellaan. Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli jonkinlainen sanasto. Kirjassa oli aika paljon vieraita sanoja, joita ei oltu selitetty lukijalle millään tavalla. Tosin ei se vaikuttanut siihen, etteikö punainen lanka olisi tullut esille, mutta uteliaana lukijana minua jäi vaivaamaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi muillekkin!

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Avain
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: In Other Rooms, Other Wonders (2009)
Sivuja: 299
Suomentanut: Titia Schuurman

-Aletheia

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vitosen haaste!

Sain Annilta tälläisen kivan haasteen piristämään päivääni. Kiitos kaunis sinulle! :) Tarkoituksena on listata viisi asiaa kunkin otsikon alle. :)


5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin:
 ♥ Puhelin
 Kahvi
 ♥ Musiikki
 ♥ Kirja (tietenki)
 ♥ Ruoka

5 suosittelemaani kirjaa:

 Susan Fletcher: Noidan rippi
 Susan Abulhawa: Jeninin aamut
 ♥ Sarah Waters: Vieras kartanossa
 ♥ Ruta Sepetys: Harmaata valoa
 ♥ Sofi Oksanen: Puhdistus

5 materialistista lahjatoivetta:

 Kirjoja, totta kai!
 ♥ Farkut
 Remontti vehkeitä (uudet kattopaneelit keittiöön, uusi maalipinta olohuoneeseen, laminaatti makuuhuoneeseen, uudet tapetit makkariin ja käytävään, uusi terassi takapihalle)

 ♥ Muumi -mukeja
 Moccamaster!!

5 paikkaa, jossa haluaisin käydä:

  Pariisi
  Lontoo
 ♥ Disneyland
 Intia
 ♥ Hollywood

5 adjektiivia minusta:

 Iloinen
 ♥ Temperamenttinen
 ♥ Puhelias
 ♥ Romantikko
 ♥ Utelias

5 lempiruokaani:

  Savulohi ja uudet perunat voikastikkeessa
 ♥ Kesäkurpitsalasagne
  Kana hapanimeläkastikkeessa
 ♥ Ceasarsalaatti
  Leivitetyt pihvit (äitin tekemänä)

5 elämänohjetta:

 Nuku riittävästi, että päivällä jaksat unelmoida
 
 ♥ Jos olet pieni puu tuulisen mäen rinteellä niin ole kaikken paras pieni puu juuri sillä paikalla -Nalle Puh
 
 Meistä itsestämme tuntuu, että tekomme ovat vain pisara meressä. Mutta ilman tuota pisaraa meri olisi pienempi. -Äiti Teresa
 
 ♥ Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole; sillä muista, että mitä sinulla nyt on, se oli kerran niiden asioiden joukossa, mistä vain uneksit.

 ♥  Rakastaminen ei ole toistensa silmiin katsomista vaan katsomista yhdessä samaan suuntaan.
- Antoine de Saint-Exupéry

5 haastettavaa blogia:

-Aletheia

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Su Tong: Uskollisen vaimon kyyneleet

Uskollisen vaimon kyyneleet kertoo kiinalaisen Meng Jiangnun legendasta ja on osa Myytti -sarjaa. Luulin tämän olleen ensimmäinen kosketus kyseisen Myytti -sarjan kanssa, mutta sitten nettiä tutkiskelemalla huomasin, että Margaret Atwoodin teos Penelopeia kuuluu myös tähän Myytti -sarjaan.

Tarina alkaa Persikkapuiden kylästä, jossa itkeminen silmillä on kiellettyä. Kylän asukkaat ovat opetelleet itkemään kuka mitenkin: toinen poistaa kyyneleet kehosta virtsaamalla, toinen itkee korvillaan, toinen rinnoillaan. Binu ei kuitenkaan opi itkemään korvillaan tai rinnoillaan, vaan hän itkee hiuksillaan. Taito ei kuitenkaan imartele hänen ulkonäköään ja kyläläiset ovat varmoja ettei kukaan huoli Binua vaimokseen. Toisin kuitenkin käy, sillä Binu menee naimisiin Qiliangin kanssa. 

Eräänä päivänä Qiliang katoaa jälkiä jättämättä. Hänet on viety pakko työhön Pääskyvuorille rakentamaan Kiinanmuuria. Binu lähtee huolestuneena miehensä perään. Eihän tällä ole edes talvivaatteita mukanaan. Matkallaan Pääskyvuorille on tuhat litä jalan kuljettavana ja tuohon matkaan mahtuu monenlaisia sattumuksia.

Aluksi olin aivan lumoutunut kirjasta. Ihanan taianomainen, kuin satu hieman aikuisempaan makuun. Kirjailijan luomaan tarunomaiseen Kiinan miljööseen oli ihana sukeltaa. Kappaleet olivat sopivan lyhyitä ja lukeminen tuntui etenevän verkaisesti. Koko ajan tapahtui jotain, mutta ei liialla vauhdikkaasti, vaan maisemiakin ehti jäädä ihailemaan. Lukijaa hengästytetty liikaa liian tapahtumarikkaalla kerronalla. Kerronta oli vaivatonta ja tarinavetoista. 

Ajattelin lukiessa että pitää saada tietää enemmän tästä legendasta. Alunperin myytti vaimosta, jonka lohduton itku saa Kiinan muurin murtumaan oli hyvinkin yksinkertainen. Se saikin minut ajattelemaan, että onkohan tapahtumarikas kerronta useamman eri legendan ja myytin sävyttämää? Se sai minut innostumaan kirjasta vieläkin enemmän. Su Tong itse kuvaili, että hänen versionsa legendasta on vain uusi lenkki parin vuosituhannen ajan jatkuneessa perinteen ketjussa.

Sitten alkoi tökkimään. En halunnut tarttua kirjaan, vaan mielummin leikkelin respetejä lehdistä, lakkailin kynsiä ja järjestelin vaatekaappeja. Eli tein kaikkea muuta mahdollista vapaahetkinä kuin luin tätä kirjaa. Päähenkilö Binu muotoutui minulle vastenmieliseksi jo ennen kirjan puoliväliä. Ensin ärsyynnyin Binun jatkuvaan kuoleman toivomiseen ja odottamiseen. Kun kuolemankaipuusta toivuttiin niin eikös tuo naikkonen itkeä pillittänyt koko loppu kirjan ajan. Oi kuinka puuduttavaa. Ärsytti ihan hirveästi! Meinasin useamman kerran jättää kirjan kesken, mutta sitkeästi kunnialla luin kirjan loppuun, vaikka nyt tuntuu että turhan vaivan näin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2007
Alkuteos: Binu and the Great Wall
Sivuja: 352
Suomentanut: Riina Vuokko

-Aletheia

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

"Vaikka kirjat olivat lumonneet hänet, hän ei ollut odottanut että ne niin suressa määrin veisivät häneltä kiinnostuksen kaikkeen muuhun."

Hänen majesteettinsa Englannin kuningatar hurahtaa aivan yllättäen lukemaan. Tai oikeastaan se kaikki oli koirien syytä, sillä nehän ne alkoivat haukkumaan kirjastoautolle, joka oli pysäköity palatsin muurien juurelle. Kohteliaisuus syistä kuningatar poikkeaa kirjastoautossa pahoittelemassa häiriötä ja lainaa velvollisuudentunnosta kirjan. Mutta pian hän lainaa toisenkin, sitten kolmannen ja neljännenkin. Kohta kuningatar alkaa siirtämään aikataulujaan saadakseen aikaa lukemiselle ja saa hovin pois tolaltaan. Lopulta vaakalaudalla on koko kuningaskunnan tulevaisuus.

Epätavallinen lukija on lyhyt romaani kuningattaren lukuharrastuksesta, mutta kerrontaa siivittää satiirinen kuvaus. Ihanan virkistävää välipala kirjallisuutta. Kaikkein eniten kirjasta taitaa saada todellinen lukutoukka, joka ei voi olla päätään nyökyttelemättä, kun tunnistaa kuningattaressa  tutun lukusyndrooman oireet ja käyttäytymistavat. Kirjasta saa myös aimoannoksen lukuvinkkejä innokkaimmille kirjallisuuden harrastajille. Sivuilla vilisi niin tuttuja kuin tuntemattomiakin kirjailijoita, joita raapustelin paperille ylös lähempää tutkimista varten. Kirja on myös pieni kurkistus kuningattaren elämään, velvollisuuksiin, aikataulutukseen sekä rauhattomuuteen. En kyllä haluaisi olla kuningatar!   

"Aluksi hän ei keskustellut lukemistaan kirjoista kenenkään kanssa, kaikkein vähiten julkisuudessa, koska tiesi että sellainen myöhäisherännenäinen intoilu, oli se muuten kuinka suotavaa tahansa, altistaisi hänet pilkanteolle."

Teos on kuitenkin kaiken huumorin ja lukuvinkkien alla kantaanottava. Kuten yllä oleva lainaus osoittaa, kuningatar pelkäsi harrastuksensa altistavan hänet julkiselle pilkanteolle. Minulle se on tuttu tunne kouluiästä. Ala-asteella kukaan ei niinkään välittänyt siittä lukiko joku paljon vai ei, mutta yläasteella piti olla cool muiden mukana ja omasta kaveripiiristäni ei juuri kukaan tainnut lukea pakollisia kirjoja enempää. Meneppä siinä sitten möläyttämään että rakastaa intohimoisen palavasti lukemista, olisi saanut vain silmien pyörittelyä, leimattu nörtiksi ja yleinen kommentti oli: "miten sää jaksat". Ikätoverit eivät ymmärtäneet mielikuvitusmaailman sukeltamisen hienoutta, kun voihan sitä kattoa elokuvanki ja menee puolet vähemmän aikaa. Olin siis suu supussa, jos joku kysyi niin vastasin, jos joku ihmetteli kerroin aina lukeneeni. En kehdannut nykyiselle aviomiehellekkään aluksi kertoa että luen ja paljon, olin jo niin paljon kuullut pilkantekoa aiheesta, että ihan kyllästytti. Ja minusta tuntuu että vielä nykyäänkin koulumaailmassa tai yläaste maailmassa taitaa lukutoukat olla pilkan kohteena (?). Mikä hauskinta olen 21-vuotias ja vieläkin jotkut vieraat katsovat täysiä kirjahyllyjäni kauhun sekaisin tuntein ja kysyy "lueks sää?",  juu en, kun ihan huvikseen kerään hyllyt täyteen kirjoja. Ja vieläkin kuulee kommenttia: "Miks?" , "Ooks sää hullu?" , "Miten sää jaksat?" , "Vähän tylsää" ja sitten tokaistaan perään ylpeänä: "Mää en oo koskaan lukenu yhtään kirjaa"... ai, no mistäs sitten tiiät että se on tylsää jos et ole koskaan kokeillut?

Kirjaharrastuksen suosio on siis laskenut vuosien varrella. Kuningattaren palatsin juurella käyneen kirjastoauton pysähdyspaikkoja vähennettiin budjettileikkausten takia, auto ei pysähtynyt enään palatsin luona, ei vaikka itse kuningatar asioi siellä. Sama se on täälläkin että kirjastoauto käy vähemmän nykyään, kirjasto on auki lyhyitä aikoja, viikonloppuisin ei ollenkaan. Juuri lohkaistiin naapurikaupungin kirjastosta aimo siivu museolle, ei siinä remontin jälkeen kirjasto on viihtyisä ja pohjaratkaisu parempi, mutta sapettaa silti, koska lohkaisu luonnollisesti tarkoitti sitä että kirjat väheni.

Oikein viihdyttävää luettavaa, jonka ahmaisin yhdeltä istumalta. Sivujakaan ei ole kuin vaivaiset 115.  Ja kuten ylemmästä sepostuksesta käy ilmi kirja oli tosiaankin ajatuksia herättävä. Aloin tosissani pohtimaan miksi minä luen. Päädyin siihen, että haluan "paeta" mielikuvitusmaailmaan, olen tiedonjanoinen ja utelias, viihdyn kirjojen parissa enkä osaisi olla ilmankaan. Kai se lukeminen on minulle vuosien varrella pinttynyt tavaksi; järjestän alitajuntaisesti aikaa lukemiselle, joka päivä, enkä lähde minnekkään ilman kirjaa. Mutta onko lukeminen itsekäs harrastus? En ainakaan ole sen kokenut vielä loukkaavan ketään läheisiäni. Harrastus se on siinä missä vaikka juokseminen. Ainoana erona on se, että jos juoksisin lähtisin ulos - pois kotoa. Kun luen voin tehdä sitä kotona ja olen kuitenkin läsnä jollain tasolla. Jos haluan vetäytyä rauhassa lukemaan niin ei se väärin ole, sillä käytän oman aikani niin, en hölkkäämällä ympäri kyliä. Mitäs te muut olette mieltä?

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä, sillä Epätavallinen lukija oli minulle pieni suuri kirja!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo:Basam Books
Ilmestynyt: 2008
Alkuteos: The Uncommon Reader
Sivuja: 115
Suomentanut: Heikki Salojärvi

-Aletheia
 

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Voi sitä riemun kiljahdusten määrää, kun näin Kirjavan Kammarin Karoliinan esikoisen lepäilevän kirjaston palautushyllyssä. Taisinpa ottaa muutaman harppaavan askelen kirjaa kohti ettei kukaan muu palautushyllykköä silmäilevä asiakas ehdi napata sitä  käsiinsä ennen minua. Sain muutaman kummeksuvan katseen osakseni, koska rehellisyyden nimissä syöksyin ja nappasin kirjan vauhdilla hyllystä.  Oli ihan pakko saada tämä kirja, sillä sitä on kehuttu blogimaailmassa ja luettukkin todella paljon. Ja tokihan lukupäätökseen vaikutti se että Kirjava Kammari oli ensimmäisiä kirjablogeja, joita aloin seuraamaan ja jotka innoittivat minutkin kokeilemaan siipiäni kirjablogi maailmassa. Innostuin hirmuisesti Karoliinan blogista aikoinaan (ja uskollinen lukija vieläkin), joten olin ihan kihistä uteliaisuudesta millainen hänen esikoisensa on.

Klarissa perheineen muuttaa Bostoniin vuodeksi, perheen isä on saanut sieltä työpaikan, ja Klarissalla on tarkoituksena pitää sapattivapaata töistä ja omistaa vuosi lapsilleen sekä kirjoittamiselle. Lentokoneessa Klarissa näkee uudestaan lapsuudessa toistuneen painajaisen nuoresta naisesta, joka hätääntyneenä etsii kadonnutta lastaan. Uni aloittaa sarjan unia, jossa Klarissa seuraa Corinnea, joka pakenee toisen maailmansodan sekoittamasta Pariisista Amerikkaan.

Amerikassa Klarissa totuttelee uudenlaiseen arkeen kotiäitinä ja samalla pyörittelee mielessään Corinnea. Unista on tullut elävämpia ja todentuntuisempia, lisäksi Corinnen elämä on saanut dramaattisia käänteitä. Unien tapahtumat tuntuvat vaikuttavan Klarissaan liian voimakkaasti ja alkavat muodostautua osaksi Klarissan joka päiväistä elämää. Kuka on tämä Corinne? Onko hän ollut oikeasti olemassa? Vai onko Klarissan järki himmenemässä?

Olin liimattuna kirjan ääreen alusta loppuun. Inkarnaatio on kiehtonut minua aina jollain tasolla, voiko ihminen oikeasti syntyä uudelleen ja voiko ihminen todella muistaa välähdyksiä menneestä elämästään? Jotkut väittävät kiven kovaan että se on totta ja maailmassa on paljon asioita, jotka menevät yli ymmäryksen. On myös paljon asioita, joita ei voi todistaa. Mutta kuten kirjassa mainitaan, monessa uskonnossa kautta aikojen on ollut mainintoja inkarnaatiosta. Ehkäpä se on totta, ehkä ei tai sitten se on vain osa totuutta. Ehkä olen viisaampi sen suhteen kun siirryn ajasta ikuisuuteen.

Inkarnaation lisäksi kirjassa oli myös syvällisempiä teemoja. Kirja käsitteli aika pitkälti äitiyttä ja sen ilmenemismuotoja sekä perhettä. Nämä kaksi seikkaa toimikin yhdistävänä siteenä aikatasojen välillä. Corinne on luvannut omistaa elämänsä tyttärelleen, kun taas Klarissa painii ajatuksen kanssa, että kotiäitiys ei ole häntä varten. Klarissa toki rakastaa lapsiaan syvästi, mutta kaipaa työtään ja sen tuomaa merkitystä elämään. Lapsien kanssa kotona oleminen vieraassa maassa on yksitoikkoista ja muuttumatonta. Myös avioliitto joutuu koetukselle kummallakin naisella, toisen avioliiton onnea sumentaa suru ja epäluottamus toisen taas arjen haasteet, elämänmuutos sekä se etteivät puolisot löydä yhteistä säveltä muuttuneessa elämässä. Kummankin naisen tarinat olivat kiehtovia ja seurasin niitä kasvavalla mielenkiinnolla. Loppua kohden tarinat saivat jännärin piirteitä ja kirjaa ei voinut laskea käsistään ennenkuin viimeinen sivu oli käännetty. Lukukokemuksen miellyttävyyttä lisäsi myös sopivan mittaiset kappaleet ja tarinan etenemisellä oli hyvä tempo. Kuitenkin risuja antaakseni kerronta oli välillä hieman levotonta; välillä jäätiin avaamaan asioita pidemmäksi aikaa, kun taas toisaalla edettiin rivakammin eteenpäin.

Kirjan sivuilta huokui välillä kirjailijan intohimo kirjoihin. Jokaisen osan alussa oli aiheseen liittyvä lainaus jostakin teoksesta. Klarissa ja hänen sisarustensa nimet olivat valittu Virginia Woolfin tuotannosta, päähenkilöt lukivat kirjoja ja muutamia mainittiinkin ihan konkreettisesti. 

""Ilman muuta", Mikael sanoi ja nappasi pöydältä kirjan lukeakseen sillä aikaa. Olin kehunut hänelle Richard Yatesin Revolutionary Roadia, mutten ollut uskonut sen olevan Mikaelin mieleen. Yllätyksekseni hän olikin alkanut lukea romaania eikä tahtonut malttaa laskea sitä käsistään."

Jostakin syystä mielsin Klarissan koko ajan kirjailijan omakuvaksi. En tiedä mistä se johtui. Ehkä siittä että kirjailija on jonkin verran tuttu hänen bloginsa kautta vai mistä. Tiesin kuitenkin koko ajan että Klarissa on fiktiivinen hahmo, mutta aivot tekivät minulle kerta toisensa jälkeen tepposet. Mutta samankaltaisuuksia on (mitä nyt Karoliinasta hänen blogia lukeneena tiedän) esimerkiksi kirjoissa, joita Klarissa lukee ja ruuassa mitä syödään.

Suosittelen kyllä lämpimästi muillekkin ja todella paljon tätä on luettukkin blogimaailmassa. Jään innolla odottamaan josko olisi tulossa lisää Timosta, sillä tämä... öö... rajoja rikkova psykologinen jännäri viihdekirja (miten tämän osaisi nyt luokitella???) vakuutti että Karoliinassa on selvästi kirjailija ainesta. Elkää antako kevyehköön viihderomaanin viittavan kansikuvan (tuli Nora Robertsin romaanien kannet mieleen) hämätä itseänne, sillä sitä tämä kirja ei ole.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 282

-Aletheia


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Eräs ihminen kehui minulle tätä todella hyväksi murhamysteeriksi. Jostain syystä venytin tämän kirjastonpinon viimeiseksi kirjaksi. Jokin ennakkoluulo, josta en saa millään kiinni sai minut ajattelemaan ettei tämä kuitenkaan ole hyvä, vaan väkivallalla kyllästetty takaa-ajo romaani. Voi kuinka väärässä olinkaan. Olin koukussa alkumetreiltä lähtien!

Stalinin Neuvostoliitossa ei ole rikollisuutta, on vain valtion vastaista toimintaa. Kansalaiset on peloteltu nöyriksi ja väärä sana, väärän kirjan omistaminen tai vain pelkkä epäilys neuvostovastaisesta toiminnasta riittää tuomitsemaan ihmisen kuolemaan tai saamaan karkotuksen pakkotyöleireille.

Lev Demidov on sotasankari, joka työskentelee valtion turvallisuuspalvelussa MGB:ssä. Työ takaa Leville ja hänen vaimolleen Raisalle etuoikeutetun elämän. Lev on idealisti, joka uskoo tosissaan valtion syöttämään propagandaan siittä, että vain valtion viholliset kykenevät tekemään rikoksia. Niinpä Lev toimittaa monia syyttömiä ihmisiä kuulusteiluihin kidutettaviksi. Lev kuitenkin onnistuu suututtamaan väärän ihmisen toimillaan ja hän saa arvon alennuksen miliisiksi ja lähetyksen pieneen teollisuuskaupunkiin Vualskiin kauas entisestä toimipisteestään Moskovasta. Siellä Lev törmää hirvittäviin lapsen surmiin, joita on tapahtunut suuria määriä seuraten rataverkkoa aina Moskovasta Siperiaan. Lev lähtee seuraamaan murhaajaa ja huomaa pian itsekkin olevan epätoivottujen ihmisten listalla. Pelastaakseen itsensä ja perheensä hänen on saatava murhaaja kiinni ennenkuin hänet itsensä napataan.

Pidin kirjan miljööstä. En ole koskaan hirveämmin lukenut Neuvostoliittoon sijoittuvia kirjoja. Tiedä sitten, kuinka paljon tässä tarinassa kerrotustuista seikoista pitää paikkaansa, mutta kaikkihan sen nyt tietävät ettei Neuvostoliitto ollut iloinen paikka elää, ainakaan tavallisille kansalaisille. Jotenki se, että Neuvostoliitossa ei tavallisen kansalaisen henki paljon painanut ja valtio pyrki pitämään pelolla kuria aiheutti kirjaan omanlaisen painostavan tunnelman, joka sopii hyvin tämmöiseen murhamysteeriin.

"Rikoslaissa oli 140 artiklaa, mutta Levin työtä ohjasi vain yksi, momentti jossa määriteltiin poliittiseksi vangiksi henkilö jonka toiminta tähtäsi

                                                    Neuvostovallan kaatamiseen,
                                                   horjuttamiseen tai heikentämiseen

Ja siinä se suurinpiirtein oli: epäselvästi muotoiltu lause, jonka perusteella voitiin syyttää ketä tahansa tärkeistä puolueen virkamiehistä balettitanssijoihin ja muusikoihin ja eläkkeellä oleviin suutareihin. Eivät edes ne, jotka työskentelivät Lubjankan muurien sisäpuolella voineet olla varmoja siitä, ettei järjestelmä nielaisisi jonain päivänä heitäkin." S. 75

Kirjan alku on vain alkusoittoa. Kirjan tapahtumat polkaistiin kunnolla käyntiin vasta 100 sivun jälkeen. Tuntui että alun pohjustuksessa tehtiin tuttavuutta Levin kanssa, joka kuuluu kansan silmissä niin sanottuihin pahiksiin eli valtion virkamiehiin. Kirjailija haluaa kuitenkin osoittaa lukijalle, että päähenkilössä asuu kuitenkin hyvää, hän on vain ollut liian sinisilmäinen valtion kertomille valheille, lammas susien joukossa. Tapahtumien ketjut avaavat pikku hiljaa Levin silmät asioiden oikealle laidalle, kun hänestäkin tulee oikeutta tavoitellessaan valtioin vihollinen. Näin ollen murhaajan kiinni saaminen ei ole kirjan ainoa juoni, vaan juonia ja teemoja on useampi.

En yleensä pidä raakuuksista ja väkivallasta, mutta vaikka kirjassa onkin paljon väkivaltaa ja murhaaja on erittäin kylmäverisen raaka, niin ei minua kuitenkaan missään vaiheessa ällöttänyt. Tom Rob Smith on osannut luoda niin hengästyttävän jännitävän kirja, joka ei jää paikalleen tallailemaan ja kuvailemaan oksettavuuteen asti. Kirja on komeudessaa erittäin kompakti paketti, joka koukuttaa lukijan tosissaan. Ei minua haitannut vaikka murhaaja kerrottaan lukijalle ennen loppumetrejä, eikä minua haitannut ettei lukijalle tarjottu niin paljon johtolankoja siittä kuka mahdollinen murhaaja voisi olla, ennen kuin se sitten ojennettiin tarjottimella. Valtion ja sarjamurhaajan rinnastaminen loi mielenkiintoisen näyttämön kirjan tapahtumille. Suosittelen lukemaan tämän.

Kirja olisi kuitenkin tullut enemmän iholle ja ollut uskottavampi, jos kirjailija olisi itse elänyt Neuvostoliitossa. Tom Rob Smith on kuitenkin englantilainen kirjailija. Aion kuitenkin jonain päivänä tarttua kirjalijan toiseen Lev Demidov kirjaan (Salainen puhe), sen verran hyvin kirjailija sai minut vakuuttumaan. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: Child 44 (2008)
Sivuja: 421
Suomentanut: Heikki Karjalainen

-Aletheia

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Jääprinsessa on Ericasta ja Patrikista kertova ensimmäinen romaani, joka aloittaa dekkarisarja. Minulle tämä oli kuitenkin jo toinen tapaaminen pariskunnan kanssa. Oli hienoa kuitenkin lukea miten kaikki sai alkunsa. Erican ja Patrikin suhde ja rakastuminen ei kuitenkaan ole kirjan pääaihe, vaan oikeastaan mukava pieni sivujuoni. 

Vanhaan kotikaupunkiinsa palannut Erica joutuu kohtaamaan lapsuutensa uudestaan, kun hänen lapsuuden ystävänsä Alexandra löydetään kuolleena loma-asuntonsa kylpyammeesta. Elämä on ajanut naiset eri poluille: toinen on menestyvä kirjallisuuden tutkija Tukholmassa ja toinen hienon taidegallerian pitäjä Göteborgissa. Miksi kaunis Alexandra olisi halunnut viedä hengen itseltään, sillä päällisin puolin naisella näytti olevan kaikki mitä toivoa saattaa: rakastava aviomies, menestyvä yritys, rahaa sekä ulkonäköä ja jopa rakastaja? Vai oliko Alexandran poismeno sittenkin murha? Vähitellen talviunta nukkuva pikkuinen Fjällbackan kylä alkaa raottaa vaiettujen salaisuuksien verhoaan ja Erica on kaiken tämän keskellä. Onneksi elämästä löytyy kuitenkin uusia kiintopisteitä.

Läckberg on kyllä ehdottomasti suosikki dekkaristejani. Hänen kirjoitustyylinsä on arkista, mutta koukuttavaa. Patrik on tavallinen ahkerasti työtä tekevä poliisi, ei mikään superkyttä. Hänellä on ihmissuhteita, jotka katkaisevat mukavasti jatkuvaa murhassa ja sen motiiveissa pyörimistä. Lukijaa ei kyllästetä pelkästään johtolankojen etsimisellä, tutkimuksilla, takaa-ajoilla tai muulla, joka on tuttua monissa muissa genren edustajissa. Rikoksen selvittely ja muu elämä sen ympärillä on tasapainossa, poliisit ovat ihnimillisiä ihmisiä eivätkä vain poliiseja. Läckbergin tyyliin ei kuulu myöskään mässäillä väkivallalla. Veri ei lennä, eikä brutaaleja ja kylmiä murhia selosteta  kuvailevasti sivukaupalla, niin että lukijan sisuskalut kääntyy ympäri, vaan lukijalle selostetaan kaikki tarpeellinen hienovaraisesti, niin ettei ketään yritetä saada oksentamaan. Kuitenkin Läckberg pystyy säväyttämään lukijaa pienillä lauseilla siellä täällä.

Kirjailija osaa johtaa myös lukijaa harhaan. En osannut arvata syyllistä vastakuin loppumetreillä. Olin kyllä monta kertaa niin varma murhaajasta, sillä annetut johtolangathan olivat aivan selvät. Olin varma että nyt olen poliiseja askeleen edellä, mutta olinkin vain kirjailijan harhaanjohdettavana. On kuitenkin paljon virkistävämpää lukea rikosromaania, joka tuottaa loppussa yllätyksen, kuin rikosromaania, jonka loppuratkaisu on alusta asti selvää pässinlihaa. Tunnelma on myös juuri täydellinen: jännittävä, tasapainoinen, kutkuttava, muttei liian painostava tai ahdistava. Kirjaa on ilo lukea ja sen parissa viihtyy hyvin. Siksipä suositellen aina Läckbergia jos minua pyydetään suosittelemaan hyviä dekkareita. Olen lukenut itse vasta kolme kirjailijan kirjaa, mutta hän on pystynyt vakuuttamaan minut jo täysin. Lemppari mikä lemppari!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Schildts Kustannus Oy
Ilmestynyt: 2006
Alkuteos: Isprinsessan (2004)
Sivuja: 357
Suomentanut: Outi Menna

-Aletheia

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Simon Lelic: Laitos

Arthut Priestley pidätetään yllättäen hänen työmatkallaan ja kuljetetaan salaperäiseen laitokseen keskelle maaseutua. Arthur, perheellinen työssäkäyvä kansalainen, on pidätetty uuden terrorisminvastaisen lansäädännöön nojalla ja syynä on Arthurin homoseksuaalisuus epäilyt.

Arthurin vaimo Julie saa käsiinsä videonauhan, jossa on kuvattuna Arthurin pidätys. Julie hakee apua poliittisen lehdentoimittajalta Tomilta ja yhdessä he alkavat selvittämään laitokseen joutuneiden ihmisten kohtaloita. He törmäävät valtion salailuun, medialle on annettu tietoon vain että pidätetyt ovat sairastuneet uuteen sairauteen, joka tarttuu vain homoseksuaalien ja seksityöläisten keskuudessa. Heidät on täytynyt kansallisenturvallisuuden takia sulkea laitokseen, jotta taudin leviäminen saataisiin kuriin.

Laitos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, kirjan takakannen mukaan. Dystopia on ehkä hieman turha vahva sana kirjaa kuvaamaan. Enemmänkin Laitos on yhteiskuntakriittinen teos valtion lainsäädäntöjä ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Eli ei yleensä ihan minun tyylistä luettavaa, mutta Leliciltä aikasemmin lukemani teos Katkeamispiste oli niin hyvä että uskalsin tarttua tähän teokseen. 

En sitten kuitenkaan ihan pitänyt kirjasta, vaikka sen lukikin suhteellisen vaivattomasti ja nopeasti loppuun. Ideahan oli loppupeleissä hieno, vaikka ensin sitä arastelin. Tuntui vain ettei kirjailija ollut oikein panostanut kirjassa ideaa pidemmälle. Kaikki mitä oli luotu punaisen langan ympärille oli vain keskitasoista, eikä kirjan siten saanut innostumaan itsestään. Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökulmasta: Arthurin, joka kertoo asioita laitoksen sisästä, laitoksen johtajan Gravesin, joka painii kolkuttelvan moraalinsa kanssa sekä toimittaja Tomin, joka alkaa penkomaan tietoja esiin tästä pelonsekaista kunnioitusta herättävästä laitoksesta. Arthurin osiot olivat pääasiassa tylsiä ja Arthurin itsessään oli todella väritön henkilö. Gravesin moraalinen herääminen oli mielenkiintoista luettavaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta silti tarina hänenkin osaltaan jäi laimeaksi, vaikka potentiaali olisi ollut enempäänkin. Eniten actionia oli Tomin ja Julien seikkailuissa ja ne olivatkin kirjan antoisimmat sekä viihdyttävimmät osiot. 

Kirjan loppuratkaisu oli ennalta-arvattava, mutta toisaalta se sai minut hämilleni. Olisin odottanut jotain aivan muuta ja itse päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. Jälleen olisi ollut mahdollisuuksia tarinan puolesta vetävämpäänkin loppuun, mutta se oli nyt sellainen ja sillä selvä. 

Katkeamispiste oli tosissaan paljon parempi kirja, tämä oli vain keskitasoista kerrontaa, eikä tosissaan kovin viihdyttävää edes. Olin pettynyt.

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: The Facility 
Sivuja: 400
Suomentanut: Terhi Kuusisto

-Aletheia

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kuparienkeli on kertomus ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, mutta ennenkaikkea se on kertomus Minnasta, tievarsikuppilan omistajasta. Minna joutuu tätinsä Sallyn kasvatettavaksi, kun Minnan oma äiti kuolee syöpään. Minna perii tädiltään kuppilan, jonka yläkerrassa hän asustaa teini-ikäisen tyttärensä Sofian kanssa.

Kuparienkeli on myös kertomus kuppilan tarjoilijasta Anetesta, joka on jäänyt jumiin huonoon suhteeseen juopon miehensä kanssa. Se on myös kertomus hiljaisesta pelastuslaitoksen miehestä Tyronesta, paikallislehden toimittaja Ritvasta, joka ajautuu määräaikaisesta työstä toiseen, vailla pysyvyyttä sekä entisestä näyttelijästä Margueritesta, joka on menettänyt yhteytensä poikaansa.

Eräänä myrskyisenä päivänä kaikki nämä ihmiset hakevat suojaa raivovalta tuulelta ja piiskaavalta sateelta tievarsikuppilan lämmöstä. Kuitenkin yhtäkkiä puu kaatuu Minnan päälle ja hän joutuu kasvotusten valheidensa sekä elämänsä kanssa, kun hän makaa tajuttomuuden rajamailla. Muillakin ihmisillä on omat hankaluudet ja salaisuudet elämässään, mutta Minnan salaisuus on kaikista raskain kohdattavaksi. Kirjan edetessä kaikki nämä valheet ja salaisuudet ruoditaan läpi.

En osaa oikein sanoa mitä mieltä olin kirjasta. Näin jälkeen päin ajateltuna juonikuvio oli oikeastaan ihan hyvä ja mielenkiintoinen. Jollakin tavalla lukija osasi aavistaa ainakin Minnan tradegian, mutta kuitenkin uteliaisuus koko totuuteen kasvoi sivujen edetessä. Pidin myös että kirjaan oli tuotu muitakin erilaisia hahmoja, jotka tasapainottivat Minnan kertomusta ja toivat uutta sävyä tarinaan. Jokaisen keskeinen hahmo tuli tutuksi ja jollain tapaa jopa läheiseksi.

Kuitenkin minua vaivasi lukiessa jonkin asteinen pitkästyminen. En tiedä yhtään mistä se johtui... No välillä tuntui että tarina olisi saanut edetä paikoitellen hieman nopeammin. Kuitenkin loppua kohden olin jo lämmennyt tarpeeksi Axelssonin viipyilevälle kirjoitustyylille, eikä se vaivannut enään yhtään. Paikoitellen ärsytti myös kaiken pikku tarkka kuvailu, en jaksanut kiinnostua niistä, vaikka ne olivat hienosti kirjoitettuja kuvauksia. Lopulta tulin johtopäätökseen, että kirjan lukemisajankohta ei ollut minulle nyt oikea, koska lukujumi uhkasi pukata päälle uhkaavasti. Silti en voinut jättää kirjaa kesken, sillä uteliaisuus voitti. Siittä siis pisteet kirjailijalle, hän ainakin osaa koukuttaa lukijansa.

Ihmisten surulliset kohtalot eivät vain lopulta hetkauttaneet minua suuntaan eikä toiseen. Välillä jopa mietin, että olenko jotenkin tunnevammainen, kun luin vain tarinoita eteenpäin suuremmin tuntematta tai miettimättä. Kai minun olisi nyt sentään jotain pitänyt tuntea, mutta ei, en kerrassaan mitään.  Ehkäpä kirja on enemmän hieman aikuisempaan makuun tarkoitettu tummansävyinen ja syvällinen romaani ihmiskohtaloista, jotka voi siirtää suoraan tähän elämään. Kirjailija oli tavoittanut realistisuutta tarinaansa. Ripauksen maagisuutta toi kertomukseen kuparienkeli, jota voi pitää kuviteltuna "satuhahmona", mutta minä näin en enemmänkin Minnan sisäisen kamppailun välikätenä ja toimeenpanijana, ehkä voisin kuvailla sitä paremmin omatunnon tapaisena hahmona.

Ei ollut ihan minun kirjani, joten se ei saa korkeita pisteitä. Annan 3 / 5 pistettä!

Mutta huomatkaa lumoavan kaunis kansi!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Moderspassion (2011)
Sivuja: 455
Suomentanut: Jukka-Pekka Pajunen

-Aletheia


lauantai 2. maaliskuuta 2013

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Varakreivi Medardo on sodassa turkkilaisia vastaan. Vaan tuo onneton mies ei tiedä, että vihollisen tykkejä tulisi lähestyä sivuilta tai takaa, niinpä hän kohti tykkiä hyökätessään saa osuman, joka halkaisee hänet kahtia. Mies, tai toinen puolikas hänestä, kaikkien hämmästykseksi selviää ja palaa kotiseuduileen kätkeytyneenä mustaan kaapuun. Pian kotikyläläiset saavat huomata että Medardosa on palannut se paha puolikas. Varakreivi terrorisoi kotikonnuillaan ja saa kyläläiset elämään pelossa. Pian aletaan kuitenkin puhua, että varakreivi pystyisikin hyviin tekoihinkin.

Ajattelin aloittaa Calvinon tuotantoon tutustumisen tästä lyhyestä romaanista. Toki Paroni puussa kiinnostaa minua kirjana enemmän, mitä tämä kiinnosti, mutta paremman puutteessa sitten tartuin tähän. Hauskaa nopeaa luettavaahan tämä oli, ei siinä mitään. Oikein sopiva ja viihdyttävä välipala kirja. Juonenkulku oli vain erittäin ennalta-arvattavaa.


Kirjan oli maaginen kertomus siittä, kuinka ihmisessä asustaa hyvä ja paha. Erillään nämä hyvä ja paha eivät ole mukavia: toinen tekee julmuuksia ja toinen yltiöhyviä tekoja aina muiden kyllästymiseen asti. Mutta kun hyvä ja paha ovat yhdessä ne ovat sopivassa tasapainossa. Havaitsin kirjassa myös muutakin vastakkainasettelua, kuten lääketieteen ja noitakonstien. Sillä toisen puoliskon kreivistä kursi kokoon lääkärit ja toisen puolikkaan jonkin sortin poppamiehet.

Oikein muuta sanottavaa minulla ei tästä kirjasta ole, jotenkin tuli mieleen ne lyhyet, mutta opettavat kertomukset, joita lukion äidinkielen opettaja välillä luki meille tai laittoi meidät lukemaan. Pidin kirjasta, mutten valtavan paljon. Eniten minuun ehkä vetosi kirjan huumori ja maagisuus, ei niinkään opettavainen tarina. Olen kuitenkin kuullut että Paroni puussa olisi parempi. Kirja on kuitenkin sen verran lyhyt teos, että suosittelen ehdottomasti lukemaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!'

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi (Keltainen kirjasto)
Ilmestynyt: 1970
Alkuteos: Il visconte dimezzato (1952)
Sivuja: 115
Suomentanut: Jorma Kapari

-Aletheia

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Helmikuun luetut

Auringon paistetta, kevään tuoksua ja kesästä haaveilua, niistä on minun helmikuu tehty. Toki olen lukenut myös hienoja kirjoja ja käynyt tutustumassa Kemin uudistuneeseen  kirjastoon. Lisäksi olen palannut pitkästä aikaa rakkaan harrastukseni kuntosalin ja jumpan pariin. En malta odottaa että sunnuntaina pääsen kokeilemaan ensimmäistä kertaa kahvakuulaa. Jei! Lisäksi ihanan aurinkoiset ilmat ovat houkutelleet minut ulos aina kun on mahdollista. Helmikuu on siis ollut kaikin puolin onnistunut kuukausi, täytyy vain todella ihmetellä miten olen saanut revittyä aikaa kaikkeen mahdolliseen. :o 

Mutta sitten niihin luettuihin kirjoihin. Helmikuussa siis luin seuraavat kirjat:

  • Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
  • Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
  • Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
  • Majgull Axelsson: Kuparienkeli
  • Camilla Läckberg: Jääprinsessa
  • Tom Rob Smith: Lapsi 44
  • Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
  • Alan Bennett: Epätavallinen lukija
  • Simon Lelic: Laitos
Yhteensä 9 kirjaa ja jokainen kirja oli tavallaan hyvä. Ehkä suurin pettymys oli Kuparienkeli ja suurin yllättäjä Lapsi 44

Huikean ihanat kirjastopinot odottaa, joten maaliskuullekin on luvassa niin kutkuttavan ihania teoksia, etten malta odottaa pääseväni niiden kimppuun. Toivottavasti maaliskuu tulee myös olemaan onnistunut lukukuu. 


Kuvan kirjapino muistuttaa harvinaisen paljon minun kirjastopinoja tällä hetkellä!

Ja 100 lukijan raja on nyt paukkumassa rikki. Tavoitteena on sitten, kun 100 lukijaa täyttyy, järjestää arvonta sen kunniaksi. Kiitos teille, että jaksatte seurata blogiani, lukijat tekevät tästä rakkaasta harrastuksesta vielä merkityksellisempää. Oikein auringoista ja lukurikasta maaliskuuta teille kaikille ihanille! Niin ja tervetuloa uusille lukijoille! :)


-Aletheia