perjantai 28. kesäkuuta 2013

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Balram Halwai on köyhän riksakuskin poika pienestä intilaisesta kylästä. Hän kertoo nousustaan köyhän kylän köyhästä pojasta rikkaan perheen autokuskiksi ja lopulta menestyneeksi yksityisyrittäjäksi. Tie huipulle ei ole ollut helppo ja se on vaatinut Balramilta paljon uhrauksia.

Ennen kaikkea Valkoinen tiikeri kertoo kahdenlaisesta Intiasta. Pimeä kuuluu köyhille, jotka raatavat niska limassa niukan elantonsa eteen tai ovat uskollisia orjia isännilleen. Valoisa Intia on taas rikkaiden. Siihen kuuluu palvelijoita, politiikkaa, kauppakeskuksia ja ylellisyyttä. 

Adiga antaa lukijalleen ihan uudenlaisen kuvan Intiasta. Sitä voisi kuvailla jopa inhorealistiseksi. En ole koskaan Intiassa käynyt. joten en osaa kommentoida mitään siihen onko maassa todella yhtä saastaista ja kamalaa. Korruptio on kukassaan, rikkaat maksavat politikoille etuoikeuksistaan, poliisi on aina lahjottavissa, jos sattuu tekemään rikkeen. Köyhät ja palvelijat ottavat syyt niskoilleen. Valehtelu ja huijaaminen ovat elinehto, tuossa kieroutuneessa ja epäoikeuden mukaisessa maassa. Mutta maassa maan tavalla ja sen mukaan on selviydyttävä. Niin tekee myös Balram. 

Adigan teksti ei ole kuitenkaan voivottelevaa vaan lähinnä toteavaa. Intian ihmisten kokema kurjuus sai minun myötätuntoni heräämään ja olemaan kiitollinen siittä, että Suomessa asiat ovat kuitenkin paremmin. Nyt voisi kuvitella kirjaa masentavaksi ja inhottavaksi kun arvostelussani on vilahtanut niin paljon negatiivissävyisiä sanoja. Näin en kuitenkaan kirjaa luonnehtisi. Adiga on luonut yllättäviä juonenkäänteitä ja en osannut pitää ketään henkilöistä läpeensä pahana. Henkilöt olivat inhimillisen oloisia virheineen. Kerrontaa siivittää ilkikurinen huumori, joten raskaista aiheista huolimatta kirjan ääreen oli aina mukava palata.
Jotenkin tämän teoksen vaikuttavuutta on hirveän vaikea pukea sanoiksi. Varsinkin nyt kun lukemisesta on vierähtänyt jonkun aikaa. Ajattelin ajan helpottavan kirjan arvostelemista, kun ajatus on saanut hetken muhia, mutta ei. Tapahtumat ja miljöö ovat yhä vahvana mielessä, mutta oikeanlaisia sanoja kuvaamaan, tätä omalla tavallaan koskettavaa kirjaa, ei tunnu löytyvä. Pahoittelen siis tämän tekstin epäselkeyttä.  Suosittelen kuitenkin lukemaan!

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo:BTJ kustannus
Ilmestynyt: 2009 
Alkuteos: The White Tiger (2008)
Sivuja: 345
Suomentanut: Tarja Teva

Mistä minulle: Kirjastosta, osui sattumalta silmään kun oli esillä hyllyssä. Kansi kiinnitti huomion ja takakansi vaikutti kiinnostavalta. Kirja ei ollut edes TBR-listallani.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Cornelia Funke: Mustesydän

Mustesydän on Cornelia Funken Mustesydän-trilogian avausosa. Meggien isä Mo on kirjojen entisöijä, joka omien sanojensa mukaan parantaa kirjoja. Äitiään Meggie ei muista, sillä Teresa katosi tytön ollessa kolmevuotias.Yllättäen Mon vanha tuttu Tomusormi tulee vierailulle ja kertoo Capricornin olevan Mon jäljillä ja on tulossa hakemaan kirjaa, jonka niin kovasti haluaa. Uutinen saa Meggien hämmennyksiin, kuka on Capricorn ja mikä kirja on kyseessä? 

Kesken jännittävän pakomatkan Mon on kerrottava tyttärelleen totuus kaikesta. Totuus siittä että kerran ääneen lukiessaan Mo tuli lukeneeksi ulos kirjasta pari hahmoa, jotka eivät olleet niitä kilteimpiä ja että tuossa rytäkässä Meggien äiti joutui puolestaan kirjan sisälle.

Mustesydän on näin suoraan sanottuna lasten- ja nuorten fantasiaa. Teksti on äärimmäisen helppolukuista, kappaleiden loppuja koristaa joku aiheeseen liittyvä kuva ja kappaleet muutenkin ovat melko lyhyitä. Tapahtumat eivät ole mitenkään päätä huimaavia tai henkeäsalpaavia, mutta minusta idea oli hauska ja kivasti toteutettu. Ei ollut mitään perusfantasiaa, vaan fantasia tuli minulle uudenlaisista elementeistä. Mustesydäntä voisi luokitella melko järkäleeksi, sillä siinä on yli 500 sivua, mutta kirja on niin nopealukuinen ettei sivumäärä tunnu missään. Mielestäni tarina oli juuri sopivan mittainen ja hyvä sellaisenaan.
Mikä kirjassa ennen kaikkea kietoi minut pauloihinsa olivat runsaat kontekstiset viitteet ja sivuilta huokuva rakkaus kirjoihin. Kirjoihin suhtauduttiin jopa tietynlaisella kunnioituksella.  Jokaisen luvun alussa oli aihepiiriin sopiva lainaus, joistain muusta lasten- ja nuortenkirjasta. Kuvituskin oli mielestäni ihan kelvollista. Mustesydän on lapsenomaista kevyttä fantasiaa ja sen luomaan maailmaan oli ihana sukeltaa rankkojen lukukokemusten jälkeen. Aikomuksena on ehdottomasti tarttua myös sarjan seuraaviin osiin Musteloitsu ja Mustemaailma. Sen verran Funke osasi Mustesydämen loppuratkaisulla herättää minun uteliaisuuteni, että janoan tietää lisää.

Kirjasta on tehty samanniminen elokuva, jonka olen nähnyt ennen kirjan lukemista. Pidin siittä, ei se ollut mitenkään hirvittävän laadukas huippuleffa, mutta ihan hauskaa ajanvietettä. Osa kirjan tapahtumista oli siis entuudestaan tuttuja, mutta en kyllä kaikkea aivan muistanut ulkoa. Onneksi, muuten lukukokemus ei olisi ollut yhtä mukava. Suosittelen kyllä muillekkin, jotka tykkäävät lukea lapsekasta fantasiaa. 

Yksi asia kuitenkin jäi vaivaamaan mieltäni! Eräässä kohdassa kirjasta Peter Pan luettiin eräs laajalti tunnettu keiju ulos. Kirjassa keijun nimi oli RAIKULI! Oli pakko lähteä googlettamaan tätä asiaa ja Disneyn kasvatti joutui kokemaan järkytyksen. Iki-ihana Helinä onkin oikeasti Raikuli. Kuinka kamalalta Raikuli kuulostaa Helinän rinnalla. Olen pettynyt!

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2004
Alkuteos: Tintenherz (2003)
Sivuja: 512
Suomentanut: Marja Kyrö

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta. Olen nähnyt aikaisemmin kirjasta kertovan elokuvan ja kun kuulin että se löytyy myös kirjana oli pakko saada lukea.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Hernán Riviera Letelier: Elokuvankertoja

Kirjastosta nappasin mukaan tämän ihanan kannen omaavan minikirjan. Elokuvankertoja kertoo María Margaritasta, joka asuu Chileläisessä pienessä kaivoskylässä. Perheellä ei ole paljon rahaa, mutta aina kun kylän elokuvateatteriin tulee nimekkäillä tähdillä varustettu elokuva, kerätään kaikki pennoset kokoon ja perhe lähettä María Margaritan katsomaan sitä. Kotiin palatessaan tyttö kertoo tyhjentävästi mitä elokuvassa oli tapahtunut. Pian kuulemaan saapuvat veljen kaverit ja lopulta koko kylän väki. Elokuvankerronnasta tulee María Margaritan erikoistaito ja työ.

Pian kuitenkin tapahtuu, kylällä ja maailmalla, mullistavia asioita, jotka vaikuttavat väistämättä María elämään...

Olen lukenut paljon ylistäviä mielipiteitä kirjasta, mutta minun tapauksessani se ei herättänyt kesken unien, jäänyt pyörimään ajatuksiin tai herättänyt pohtimaan yhtään mitään. Tarina oli lyhyt, kirjassa on vain 133 sivua, mutta toki ymmärsin (tai ainakin luulen ymmärtäneeni) kirjan sanoman. Yhteisöllisyys on kantava voima ja luo kuuluvuuden tunnetta. Yhteisö antaa tukensa ja sen kesken voi kokea elämänsä hienoimpi asioita. Ja mikäs sen parempaa kuin jaettu ilo. Raha ei ole se mikä tekee onnelliseksi, vaan onnea elämäänsä voi ammentaa pienistäkin asioista (Ihan pakko sanoa tähän väliin, että tuo edellinen lause on kyllä niin köyhien keksimä juttu. Ihan rehellisesti kuolisin mielummin rikkaana jossain unelmien kodissa kuin köyhänä kamalassa vuokramurjussa stressin rumentamana). Kirjassa käsiteltiin myös Chilessä tapahtuvaa murrosta, joka vaikuttaa ihmisten elämään. Mutta kirja on myös jonkinlainen tunnustus elokuville ja tarinoille.

En silti hurmaantunut, vaikuttunut tai mitään muutakaan. Luin nopeasti kirjan loppuun ja nakkasin sen sitten kirjastokassiin. Tuntuu että tähän arvioonkin on hyvin vaikea saada mitään kirjotettavaa juonen lisäksi, sillä kirja ei oikeastaan herättänyt minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Toki tarina saa traasgisen käänteen ja tapahtuu paljon pahaa, mutta ennen tätä luin sen verran rankkoja kirjoja, ettei tämän tarinan traagisuus enään tuntunut missään. Ehkä olen saanut yliannostuksen ikävistä ihmiskohtaloista ja minusta on kehkeytymässä paksunahkainen pahuuden suhteen. En tiedä, vai olisikohan jonain toisena ajankohtana kirja tehnyt minuun suuremman vaikutuksen? 

Yksivaihtoehto on että minulta on lukiessa mennyt jotain pahasti ohi silmien ja olen totaalisesti missanut jotain suurta, joka on tapahtunut rivien välissä.Olihan kirjassa toki paljon teemoja, joita käytiin läpi, mutta kaikki oli kirjoitettu niin vähäeleisesti ja edettiin rytinällä. Itse pidän enemmän siitä että asioihin pureudutaan syvemmin ja niitä pohditaan.  Olen ahne lukija. Olen myös vähän sellainen lukija etten jaksa aina kauheasti sinne rivien väliin kurkkia, vaan kaikki pitäisi vääntää erikseen rautalangasta ja kirjoittaa suoraan silmien eteen.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 psitettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Siltala
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: La contadora de peliculas (2009)
Sivuja: 133
Suometanut: Terttu Virta

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta lainasin ja kansi oli minulle tuttu copycat-kilpailusta, johon Linnea teki oman versionsa tämän kirjan kannesta. Olin lukenut myös paljon kehuvia blogiarvioita.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Ensimmäinen Irvingin kirja minulle ja en ole aivan varma osaanko tästä juuri mitään järkevää sanoa. Jälkitunnelmat ovat melko hämmentyneet tämän teoksen jälkeen. Nyt kuitenkin koen ymmärtäväni jollain tasolla, miksi Irvingistä pidetän niin paljon. Hänellä on omalaatuinen tyyli kirjoittaa. Juuri hänen tyylistään onkin vaikeaa tyhjentävästi kirjoittaa, paremmin ymmärtää kun itse kokeilee.

Owen Meany on newhampsirelaisen graniitinlouhija perheen ainoa lapsi. Owen on hieman avaruusolion näköinen läpikuultavine korvineen ja pituuttakin hänellä on nipinnapin puolitoista metriä. Kummallisinta hänessä on kuitenkin hänen äänensä, joka ei koskaan koe äänenmurrosta, vaan pysyy korkeana ja kimeänä läpi koko hänen elämänsä. 11-vuotiaana Owen aiheuttaa vahingossa parhaan ystävänsä äidin kuoleman kumauttamalla baseball-pelissä palloa poikkeuksellisen kovaa. Pallo osuu kohtalokkaasti Tabby Wheelwrightin ohimoon ja tämä kaatuu kuolleena maahan. Owen ei kuitenkaan usko sattumaan ja huonoon tuuriin, vaan hän uskoo vahvasti olevansa Jumalan työkalu, eräänlainen Tuonen enkelin sijainen. Hänen uskomustaan vahvistaa hänen näkemänsä ennusnäyt. 

Ystäväni Owen Meany osottautuikin lopuksi tosiaan lukemisen arvoiseksi teoksesksi, vaikka tuskailinkin kirjan lukemisen kanssa puolitoista viikkoa. Irvingin kerronta on melko perusteellista ja näin ollen hidaslukuista, ainakin minulle. En jaksanut kovin kauaa aikaa kerralla paneutua Owen Meanyn tarinan pariin, muutamia erityisen mielenkiintoisia kohtauksia lukuunottamatta. Yksityiskohtainen ja perusteellinen kerronta sai lukijan tutustumaan tarinan keskeisiin henkilöihin hyvin ja minä ainakin tunsin heidät tietyllä tapaa läheisiksi. Viihdyin erinomaisesti Johnny Wheelwrightin isoäidin luona ja hänen isäpuolensa oli miellyttävä henkilö. Surin Johnnyn äidin kuolemaa yhdessä muiden kanssa, liian nuorena pois nukkunnut. Kiistatta mielenkiintoisin ja erikoisin henkilö oli kuitenkin Owen Meany, joka jäi minulle jollakin tapaa pieneksi mysteeriksi. 

Tarina ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan Owen Meanyn paras ystävä Johnny Wheelwright kertoo Owenin tarinaa muistellen 1980-luvun Torontossa. Välillä seurataan Johnnyn elämää Kanadassa ja taas palataan menneisyyteen, mutteivät muistelutkaan etene kronologisesti vaan pomppivat. Kuitenkin juoni pysyy hyvin kasassa ja tarina etenee huomaamatta eteenpäin. Kirja on yhteiskuntakriittinen ja ennen kaikkea sodan vastainen. Irving arvostelee Vietnamin sotaa ja sen aikaisten presidenttien toimintaa. Kirja on myös uskonnollinem, mutta ei perinteisellä tavalla. Joku syvästi uskonnollinen ihminen saattaisi pitää kirjaa irvokkaana ja loukkaavana, mutta itse huomasin mielenkiintoisia seikkoja uskonnoista, niiden epäkohdista ja eroista. 

Sanoinkin jo aikaisemmin että kirja oli melko hidas ja työläslukuinen, mutta viimiset n. 50 sivua kyllä palkitsivat urakan. Vaikka Owenin kohtaloon viitattiin useaan otteeseen ennen varsinaista ratkaisua, loppu kuitenkin yllätti minut. Eikä loppu ollut ainoa kohta kirjassa, joka sai minut yllättymään. Irvingin juonenkäänteet tuntuvat olevan välillä lukijan hämäämistä ja pitkin kirjaa oli koukkuja, jotka saivat minut aina hurahtamaan uudestaan kirjan pariin. Nämä koukut olivat sopivassa vastapainossa paikoitellen puuduttavan yskityiskohtaiselle kerronnalle.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Suuri Suomalainen kirjakerho
Ilmestynyt: 1991
Alkuteos: A Prayer For Owen Meany (1989)
Sivuja: 528
Suomentanut: Kristiina Rikman

Mistä minulle ja miksi? Kirjastosta. Olen halunnut pidemmän aikaa tutustua Irvingin tuotantoon ja tämä tuntui sopivalta kirjalta siihen.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Anna on ihka oikea koeputkilapsi. Hän ei ole kuitenkaan saanut alkuaan koeputkessa perinteisessä mielessä. Annan vanhemmat halusivat geneettisesti yhteensopivan lapsen isosisko Katen kanssa, sillä Kate sairastaa leukemian harvinaista muotoa. Annan verisoluja, kudoksia ja luuydintä tarvitaan, jotta Kate pysyisi hengissä. Kudos- ja solupankkina toimiminen on ollut Annalle itsestään selvyys koko 13 vuotisen elämänsä ajan, mutta ei enään. Vanhemmat vaativat Annaa luovuttamaan sisarelleen toisen munuaisensa ja tilanne kärjistyy.  Anna palkkaa itselleen asianajajan ja vaatii lääketieteellistä itsemäärämisoikeutta vanhemmiltaan.

 Anna on alkanut miettimään minuuttaan. Onko hänen tehtävänsä toimia sisarensa elämän pelastajana oman elämänsä kustannuksella? Olisiko häntä edes olemassa ellei Kate olisi sairastunut?
Todella hämmästyttävän koskettava kirja, joka herätti paljon ajatuksia. Picoult pureutuu taitavasti moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin käsitellen näitä monesta eri näkökulmasta. Ääneen pääsevät Anna, hänen ongelmallinen isoveli Jesse, lasten vanhemmat Brian ja Sara sekä Annan asianajaja ja edunvalvoja. Kirjassa onkin siis paljon pohdittavaa sillä näinkin rankat ja puhuttavat asiat, mitä kirjassa käsitellään ovat todella monisyisiä ja pureskeltavaa on lukijalle moninverroin kun asiaa lähestytään monesta eri vinkkelistä.
Paljon kirja sai minussa kysymyksiä heräämään. Oli selvää että Katen sairastuminen oli sairastuttanut koko perheen. Perheen elämä pyöri koko ajan sairauden ja Katen selviämisen ympärillä. Vanhin lapsi Jesse oli jäänyt kokonaan oman onnensa nojaan, sillä vanhemmilla ei riittänyt resurssit kiinnittää häneen tarpeeksi huomiota. Annanlla sentään oli sija perheessä luovuttajana, mutta se sija on ainakin minulle hieman kyseenalainen. En pystynyt hyväksymään sitä kuinka vanhemmat tuntuivat tanssivan piirileikkiä vain Katen ympärillä, mutta pakosta ajauduin miettimään sitä kuinka suuri on vanhempien huoli lapsestaa ja kuinka valtava on menettämisen pelko. Pystyykö sitä helposti heidän tilanteessaan toimimaan johdon- tai oikeudenmukaisesti? Katen sairaus kuitenkin vaikuttaa todella merkittävästi perheen arkeen.
Paljon ajatuksia aikoinaan herätti minussa myös Picoultin kirja Yhdeksäntoista minuuttia. Nainen siis osaa tosissaan porautua kirjoittamiensa aiheiden ytimeen ja ampaista ne suoraan lukijan ihon alle. Lukiessa ei tule tylsää, lukija on niinkin jännittyneessä tilassa siittä mitä tuleman pitää, mutta samalla aivot askartelevat tärkeiden asioiden ympärillä. Silti niihin ei ole yhtä oikeaa vastaus ja pää menee kyllä hiukkasen pyörälle. Näin kahden kirjan jälkeen olen vakuuttunut Picoultin kirjailijan lahjoista, mahtavia kirjoja ovat olleet molemmat. Todellakin luen kaikki Picoultit mitä käsiini saan!
Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt suomeksi: 2006
Alkuteos: My Sister's Keeper
Sivuja: 480
Suomentanut: Tytti Träff

Mistä minulle: Kirjastosta


torstai 6. kesäkuuta 2013

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirja tapahtumista, joiden alkusoittoa kuuntelemme jo nyt.

Maailmaa on kohdannut katastofi - ilmastonmuutos tai sitten jokin muu - ja maailmasta on sen seurauksena loppumassa vesi. Uuden Qianin hallinto on sotilasdiktatuuri, jossa suurin rikos on veden piilottaminen. Ihmisten vesikiintiöt eivät kuitenkaan riitä aina kattamaan perheiden tarpeita. 

 Tässä maailmassa elää Noria, teemestarin tytär. Pian on myös Norian vuoro vihkiytyä teemestariksi ja jatkaa suvun perinnettä. On kuitenkin vaikea toimittaa teemestarin virkaa maailmassa, jossa vesi on niin tiukassa. Sotilaat kiinnittävät huomiota siihen, että poikkeuksellisesti tee maistuu yllättävän raikkaalta kyseisen teemestarin talossa ja perhe joutuu suurennuslasin alle.

Samaan aikaa Noria tekee yllättävän löydyn entismaailmasta ystävänsä Sanjan kanssa.

Paljon puhuttu kirja, enkä yhtään ihmettele miksi. Aluksi arastelin valtavasti kirjaan tarttumista, sillä aikaisemmat seikkailuni dystopioiden parissa ovat olleet enemmän ja vähemmän epäonnistuneita. En ole syttynyt noille yltiö mielikuvituksellisille jorinoille siittä millainen maailma voi olla tulevaisuudessa. Nuo jorinat eivät ole koskaan kuullostaneet realistisilta, vaikka niitä olisi miten päin tahansa katsonut. Uteliasuus vei kuitenkin voiton, koska blogikollegat ovat kehuneet tätä kirjaa paljon. Niinpä nappasin kirjan kirjastosta mukaani ja liityn  nyt ylistävään lammaslaumaan.

Tarina sijoittuu Lappiin, jossa tunturit ovat keskeisissä osissa. Tutut maisemat eivät olekkaan enään tuttuja, sillä maailma on tosissaan muuttunut. Meille jokapäiväiset hyödykkeet ovat nyt vain roinaa muovihautausmailla. Lukijalle jätetään myös hämärän peittoon miksi maailma on nykyään Uusi Qian ja ilmeisen itämaalaishenkinen, jos tätä sanaa voi käyttää. Tämä kysymys ei kuitenkaan ole keskeisessä osassa, vaan moraaliset arvot ja selviytyminen ovat mielestäni paljon suuremassa roolissa.

Itäranta on luonut erittäin todentuntuisen miljöön ja maailman, sillä tosiaan juuri alkusoitto, jotka kuuntelemme jo nyt, mahdollistaa aivan hyvin kuvaillun tapaisen tulevaisuuden. Maailmaan oli helppo sujahtaa ja nähdä sielunsilmillä. Pakostakin aloin miettimään, että millainenhan maailma on minun jälkeläisilleni. Puhdas juomavesi ei ole itsestäänselvyys maailman jokaisessa kolkassa ja varmasti sen vuoksi tullaan sotimaan vielä. Ihminen on myös erittäin riippuvainen teknologiasta ja jos joskus jostain syystä sähköverkosto pettäisi, eikä maailmassa olisi sähköä, niin suoraan sanottuna helvetti olisi irti. Oli siis erittäin mielenkiintoista ajatuksen kanssa vierailla Itärannan luomassa tulevaisuuden hahmotelmassa ja pohtia asioita monelta kantilta.

Itärannan kieli oli erittäin kaunis ja soljuvaa, yhdenlaista virtaava vettä sekin. Kokonaisuudessaa kirja oli siis täydellinen paketti. Innoissani miehellenikin selitin siittä kuinka hienoa ja puhuttelevaa kirjaa luen.  Kerronta oli viipyilevää ja teeseremoniatkin kuvailtiin kauniin yksityiskohtaisesti. Kuitenkin tapahtumia oli sopivasti ja loppuakohden alkoi käymään juonenkäänteet niin mielenkiintoisiksi että en malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin loppuun yöunien hinnalla.  Hienommaksi lukukokemuksen teki se ettei Itäranta tarjoile valmiita ratkaisuja lukijalle suoralta kädeltä, vaan lukijalle itselleen jätetään myös pääteltävää.

Hieno hieno kirja, olen iloinen että tartuin tähän ja suosittelen siis muillekkin.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 265

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Toukokuun luetut

Toukokuu on ollut entistä enemmän kiirettä täynä ja näkyy se kyllä lukusaldossa sekä blogiaktiivisuudessa. Lisäksi ihanat hellekelit on pitänyt minut pihalla ruskettamassa itseä ja onnistuinpa, jopa pariin otteeseen palamaankin. En sitten kerrassaan koskaan opi, vaan joka vuosi kärsin palaneesta ihosta.

Tänään juhlittiin lapseni ensimmäisiä synttäreitä, mutta suuret kemut vaihtui pieniksi juhliksi kun poika sairastui syntymäpäivilleen korva- ja kurkunpäätulehdukseen. Jaksoi kuitenkin pikku potilas innoita kovasti uusista leluistaan. Muutenkin tuntuu että lapset saavat hirmuisesti virtaa kuumeessa, kun taas itse makaa puolikuolleena sängyn pohjalla lamaantuneena. 

Mutta pidemmittä puheitta toukokuun lukusaldoon:

  • Anu Laitila & Silja Koivisto: Kirja joka muutti elämäni
  • Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni
  • Marie Hermanson: Laakso
  • Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
  • Johanna Hurtig & Maija Leppälä: Maijan tarina
  • Jodi Picoult: Sisareni puolesta
  • Leo Hartvaara: Suden uhrit
  • John Irving: Ystäväni Owen Meany
  • Hernán Riviera Letelier: Elokuvankertoja
 Saldo jäi nyt vain yhdeksään kirjaan, enkä kyllä uskalla odottaa kesäkuulta paljon sen suurempaa lukua. Kiirettä pitää myös kesäkuussakin kovasti. Koko kesäkuun viikonloput on ihan täyteen buukattu, viikolla iltapäivät on touhua täynä, ainoat lukuhetket on iltaisin sängyssä (nukahdan samantien) ja aamupäivisin pojan päikkäreiden aikaan (jotka on jäämässä hyvää kyytiä lyhyiksi uniksi). Elokuussa palaan pitkän tauon jälkeen koulun penkille ja meinaa jo vähän jännittää miten sitä taas opiskelu ja koulukirjoihin orientoituminen sujuu. Toisaalta on ihana päästä taas opiskelemaan ja saada joskus ammattikin.

Mutta niin, kaikista muista kirjoista on tulossa arvostelu blogiin paitsi Maijan tarinasta ja Hartvaaran Suden uhreista. Kirjat liittyvät vanhoillislestadiolaisuuteen, joka on puhuttanut paljon viime aikoina. En halua mielipiteilläni loukata ketään uskovaista, vaikka pääasiassa olen sitä mieltä että jokainen saa minun puolestani uskoa vaikka hammaskeijuihin jos se tekee onnelliseksi. Silti kirjojen lukemisen jälkeen olisi tullut varmaan tulenkatkuista tekstiä liikkeen epäkohdista. Kirja kyllä aukaisi silmät ihan toisenlaiselle herätysliikkeelle, ulospäin annetaan liikkeen sisältä ymmärtää ihan muuta. En vaan pysty purematta nielemään sitä kaikkea, mutta Suomessa on uskonvapaus, joten uskokaa kukanenkin mihin ikinä haluaakin. Aamen!

Irvingin Ystäväni Owen Meany oli todella työläs luku-urakka, johon minulla kului aikaa lähemmäs kaksi viikkoa. Urakka kyllä palkittiin, sillä kiistatta Irving on kaikki kehunsa ansainnut. Hieno kirjailija ei voi muuta sanoa, mutta ainakaan Owen Meanya ei voi helpoksi kirjaksi sanoa. Irving vaatii aikansa.

Nyt toukokuun raskaiden lukukokemusten jälkeen luen ihanan kevyttä fantasiaa, nimittäin Cornelia Funken Mustesydäntä ja päivisin pikkukakkoslukemisena on Amerikan vampyyri sarjakuva. Mitäs teillä on kesälukemisena?

Oikein ihanan aurinkoista kesäkuuta teille kaikille ihanille!