tiistai 30. heinäkuuta 2013

Villy Sorensen: Ragnarök - jumalten tuho

Minua jäi A.S. Byattin saman nimisen teoksen jälkeen kiinnostamaan tämä kirja kovasti. Jotenkin tämä pohjoismainen jumaltarusto kutittelee uteliaisuutta siihen malliin, että oli pakko saada tietää enemmän. Kyllähän Byattin teos jo sivisti minua paljon tämän kyseisen mytologian osalta, mutta halusin perehtyä vielä perusteellisemmin.  

Sorensenin Ragnarök - jumalten tuho kertoo Eddan kirjoittamat skandinaaviset jumaltarustot kansankielellä uudestaan. Alkuperäisethän on, totta kai, runomuotoisia.  Jos on kiinnostunut tästä mytologiasta ja haluaa helposti sivistää itseä, tämä on juuri oikea teos siihen. Tarinat on kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta kaikki oleellinen tulee kuitenkin ilmi. Varmasti skandinaaviseen jumaltarustoon liittyy enemmänkin, mutta kirjaan on otettu mukaan vain tunnetuimat tarinat. Kirja esittelee jumalat ja jättiläiset, aasat ja Aasanmaan, Idunin omenat, suden ja käärmeen, Thorin vasaran, petturi Lokin ja lopulta jumalten tuhon.

Olin kuitenkin pääpiirteittäin lukenut samat kertomukset Byattin teoksesta, joten juurikaan kirja ei sitten tarjonnut minulle mitään uutta. Kerronta oli puuduttavan yksitoikkoista ja välillä alkoi pitkästyttää ihan tosissaan. Pidin paljon, paljon enemmän Byattin teoksesta. Minulla kävi mielessä välillä tylsät koulun historiankirjat, tämä sopisi kyllä hyvin siihen tarkoitukseen.  Kirja oli kirjoitettu juuri oppikirjamaisesti.

Eipä tästä juuri enempää voi sanoa. Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Nemo
Ilmestynyt: 1998
Alkuteos: Ragnarok, en gudefortælling (1982)
Sivuja: n. 180?
Suomentanut: Mika Siimes

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, nimi jäi mieleen A.S.Byattin saman nimisen kirjan lähdeluettelosta.






keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Helena Waris: Sudenlapset

Lumouduin helmikuussa Helena Wariksen Pohjankontu-sarjan ensimmäisestä osasta. Nyt pääsin kakkososan pariin, enkä malta odottaa että saan luettavakseni seuraavankin osan. Olen aivan hullaantunut näihin kirjoihin!

Hurja Mustarintalainen soturi Roke ja kuolleiden mailla Luusuvannossa kasvanut hiljainen Karran ovat kaksoisveljet. Heidät on erotettu nuorina, mutta ikävä tapahtuma saattaa heidät taas yhteen. Heidän on lähdettävä yhdessä Vornanmutkaan, noitien maille, hautaamaan äitiään, joka on surmattu. 

Vornanmutkasta he löytävät kummallisen tytön, joka kertoo nimekseen Sudenmarja. Kuka oikein on tämä tyttö? Ei ainakaan Vornanmutkan seuraava valtiatar. Kun noitien maa on ilman valtiatarta Mustarintalaiset haluavat anastaa maan itselleen ja sitä Karranin on vaikea hyväksyä. Hän aikoo tehdä kaikkensa estääkseen lapsuudenkotinsa häpäisyn. 

Lienee sanomattakin selvää etten pettynyt toiseen osaankaan. Minut lumonnut miljöö ja muinaissuomalaiset elementit olivat mukana jälleen. Kirja jatkaa kertomusta noin 20 vuotta ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen. Olin aluksi hieman pettynyt kun ensimmäisestä osasta tutut henkilöt eivät olleet pääosissa, mutta uudet henkilöt alkoivat kiinnostamaan hyvin nopeasti ja kohta huomasin ahmivani kirjaa. 

Juoni oli jälleen koukuttava ja houkutteleva, rakkauttakin oli mukana ja jännittyneenä seurasin lemmen kehittymistä. Näissä kirjoissa vaan tuntuu olevan kaikki kohdallaan. Ei tule fantasiaähkyä, taikuutta ja fantasiaolentoja on sopivassa tasapainossa realististen elementtien kanssa. On seikkailua, taikuutta, jännitystä, pettymyksiä, romanttiikkaa ja yllätyksiä. Mitään ei ole liikaa eikä mitään jää kaipaamaan. Sitä on vain täysin tarinan kuljetettavana.

Kirja loppuikin niin kutkuttavasti, sillä koko ajan mietin missä on Troi, joka ensimmäisestä osasta tunnetaan. Ilmeisesti kolmososassa sitten selviää Troin kohtalo. Harmi kun kirjastossa ei ollut seuraavaa osaa paikalla, en malta pysyä nahkoissani kun vain mietinki tulevia juonenkäänteitä. 

Nämä kirjat ovat vain pure love, ei voi muuta sanoa, enkä voi olla vähempää ylistämättä! Annan jälleen 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2011
Sivuja: 437

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, koska rakastuin ensimmäiseen osaan.


keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Chris Cleave: Poikani ääni

Poikani ääni on Chris Cleaven esikoisromaani ja Little Been tarinasta lumoutuneena tartuin herran aikaisempaankin romaaniin. Odotuksen olivat todella korkealla ja takakansikin lupaili koskettavaa ja puhuttelevaa kirjaa.

Kun Lontoossa, Arsenalin jalkapallostadionilla räjähtää pommi, mukana menehtyvät myös neljä vuotta vanha poika ja hänen isänsä, tuhansien muiden uhrien joukossa. "Hyvä Osama" alkaa pojan äidin kirjoittama kirje terroristille, kirje jollaista ei pitäisi kenenkään äidin koskaan joutua kirjoittamaan.

Poikani ääni on kirje muotoinen romaani rakkaimpansa menettäneen naisen kamppailusta jatkuvan elämän kanssa. Se on matka kaikkensa menettäneen naisen sortuvaan ja rapistuvaan mieleen.

Kaikki huippuromaanin ainekset on kasassa. Juonikin kuulostaa niin vaikuttavalta, että sitä mielessään jo varautuu sydämen pistoksiin, tuskan kyyneleihin ja palaan kurkussa. Ennen lukemista kaivelee jo syvästi vaikuttuneena Nessu pakettia käsille, sillä onhan se jo tunteetonta olla itkeä tirauttamatta tälläisen kirjan äärellä. Turhaan varauduin, enkä kyllä koe olevani yhtään tunteeton. Palan kyllä sain kurkkuun, varsinkin kun ajattelin tuota äidin menettämisentuskaa ja Herra Pupu sai aikaan pieniä pistoksia sydänalassa. Mutta siihen se sitten jäikin. Muutamat asiat tökkivät melko pahasti.

Ensimmäinen asia joka alkoi häiritsemään minun turhan tarkkaa mieltäni oli kieli. Ymmärrän että sen on tarkoitus tuoda uskottavuutta työläisvaimolle, joka on kirjassa päähenkilönä. Mutta hei, oli kuinka duunari tahansa ja kuinka murteella puhuva hyvänsä, niin kyllä kai jokaisen koulun käyneen tulisi tietää milloin numerot kirjoitetaan kirjaimin ja milloin numeroin. Ihan naurettavaa häiriintyä noin pienestä asiasta näinkin paljon, mutta joka kerta kun näin tekstin seassa esim: " me 3" alkoi sappi kiehumaan. Muuten puhekielisyyteen kyllä tottui.

Kirjemuoto ei ollut kyllä myöskään alkuunkaan uskottava. Loppua kohden tämä tunne vain vahvistui vahvistumistaan. Tuntui jotenkin hassulta että niinkin pahasti todellisuudentajunsa menettänyt nainen osasi kirjoittaa niin pitkiä kirjeitä takautuvasti ja kuvata oman mielenterveytensä hajoamista. Sitten vielä niin pitkiä kirjeitä keskusteluineen päivineen. Enemmän minä pidin kirjaa rupattelusävyisenä kuin kirjeromaanina. Jokin muu kertojaratkaisu olisi toiminut mielestäni paremmin. 

Sitten minua häiritsi tietynlaiset sterotypiat. Työväenluokka on yleensä köyhää ja automaattisesti yksinkertaisia, silti he ovat kuitenkin rakastavia ihmisiä. Rikkaat ovat kokaa vetäviä snobeja, jotka kykenevät ajattelemaan vain ja ainoastaan itseään sekä ovat tottuneet saamaan aina kaiken mitä ovat halunneet. Työväenluokkaan kuuluvat kulkevat aina verkkareissa ja lenkkareissa, eikä heillä ole tyylitajusta tietoakaan, kun taas rikkaat suurin piirtein säihkyvät hienoissa vaatteissaan. Ei kaikki aina ole ihan niin mustavalkoista ja yleistäminen tuppaa häiritsemään.

Kirjassa Lontoo kokee oman terroristiuhkansa ja Cleave on pyrkinyt kuvaamaan potentiaalisia tapahtumia siittä mitä tapahtuu vapunpäivän jälkeen. Vaikka kuvataan vain yhden naisen elämää, niin kirjasta välittyy monet muutkin kauas kantoiset seuraukset, jotka vaikuttavat koko Lontooseen. Loppua kohden Cleavella karkaa mopo käsistä ja tarina alkaa menemään uskottavuusrajan ylitse. Kun luin tarinan "loppu huipennuksen" en tiennyt alanko itkemään vai nauramaan.

Onneksi Cleave on kehittynyt huimasti kun vertaa Little Beetä ja tätä kirjaa. Huomaa kyllä että on esikoisesta kysymys.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Incendiary (2005)
Sivuja: 338
Suomentanut: Irmeli Ruuska

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta. Listasin tämän luettavien listalle jo Gummeruksen uutuus katalogista ja nyt se sattui sopivasti löytymään kirjastosta.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Paolo Giardano: Alkulukujen yksinäisyys

"Voiko rakastaessa olla koskaan täysin ehjä?"

Alkuluku voidaan jakaa itsellään tai ykkösellä. Muulloin tulos on repaleinen, siinä on häiritseviä pilkkuja ja siinä on ylimääräisiä elementtejä.

Alicen ja Mattian on vaikea löytää ketään jakamaan itseään. Alice kantaa mukanaan hiihtotapaturmasta jääneitä arpia sielussaan ja kehossaan. Mattian verkkokalvoille on syöpynyt kuva vaikeasti vammaisen siskon ilmeestä, kun tämä jätti tytön yksin puistoon. Siskoa ei löydetty koskaan enään. Näistä kahdesta rikkoutuneesta ihmisestä tulee erottamattomat. Elämä kuitenkin kuljettaa heidät erilleen. Mattian se vie toiseen maahan ja Alicen avioliittoon. Mitä nämä vajaavaiset ihmiset jäävät vaille, kun he jäävät vaille toisiaan?

Joku  tässä Aikamme kertojia -sarjassa kiehtoo minua, sillä en voi vastustaa, kun näen kirjastossa sarjaan kuuluvia kirjoja. Hauska sinänsä, että yksikään lukemani sarjan kirja ei ole tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. Toki ne ovat olleet hyviä, mutta ei kuitenkaan edes kuukauden parhaimpia lukuhedelmiä. Odotukset olivat siis ristiriitaiset Alkulukujen yksinäisyyden suhteen. Ajattelin tämänkin kirjan olevan hieman kummallinen, ehkä vähän vaikeaselkoinen sillä nimi viittasi uhkaavasti matematiikkaan, joka on minulle täysin hepreaa. Takakansi vaikutti tosiaan mielenkiintoiselta, kirjoitin kirjan juonenkin tähän postaukseen aika pitkälti takakantta mukaillen, koska siinä oli kerrottu kaikki olennainen mielenkiintoisesti. Olen kuitenkin oppinut että takakannet voivat johtaa hyvinkin harhaan.

Alkulukujen yksinäisyys osottautui aivan muuksi kuin mitä olin aluksi osannut odottaa. Matematiikkaa ei ollutkaa ihan liikaa, sopivassa määrin vähän tunnelmaa luomassa. Viittasihan nimikin jo vähän siihen suuntaan, joten olisi ollut hieman hullunkurista, jos kirjassa ei olisi sitten sanallakaan viitattu koko alkulukuihin. Henkilöhahmot olivat harmaansävyisiä, rikkinäisiä, haavoittuneita ja melankolisia. Lukukokemus ei kuitenkaan ollut raskasta, sillä Giardano oli yhdistänyt "vaikeat" henkilöhahmonsa kepeän ilmavaan kerrontaan. Kerrontaratkaisu oli hyvinkin perinteinen sillä jokaisessa kappaleessa tarinaa kerrotaan Alicen ja Mattian näkökulmasta. Jokaisen kappaleen loppuun jätettiin pieni koukku, joka jätti uteliaisuuden ylle, kun vaihdettiin seuraavaan kertojaan. Pidän kovasti tälläisesta kertojaratkaisusta, sillä onnistuneet ns. cliffhangerit tekevät lukukokemuksesta moninverroin kutkuttavampia.

 Oli mukava huomata kuinka miellyttävän helppolukuinen kirja oli. Ainakaan minulle se ei painavan puhuttelevan aiheensa takia kuitenkaan osoittautunut rankakasi lukukokmukseksi. Olen myös iloisen yllättynyt siittä kuinka paljon loppujen lopuksi pidin kirjasta, sillä minua alkoi tosissaan harmittamaan, kun huomasin kirjan etenevän vääjämättä kohti loppuaan. Olisin halunnut viipyä sen parissa vielä hetken pidempään.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: La solitudine dei numeri primi (2008)
Sivuja:  299
Suomentanut: Helinä Kangas

Mistä minull ja miksi: Kirjastosta, ja kiinnostuin sillä tämä kuuluu Aikamme kertojia -sarjaan, joka on herättänyt minussa hyvinkin ristiriitasia tuntemuksia.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

On Nickin ja Amyn viides hääpäivä ja Amy on kadonnut. Nick palaa töistä kotiin ja löytää olohuoneen mullin mallin, eikä vaimoa näy missään. Poliisi löytää lattialta outoja verijälkiä ja Nick jää valheesta toisen jälkeen kiinni. Mies tuntuu muutenkin suhtautuvan vaimonsa katoamiseen turhan kevytmielisesti. Kaikki merkit näyttävät osoittavan aviomieheen ja ainoa tapa välttyä vankilalta on löytää Amy ajoissa.

Ahh, kuinka ihanan ovelaa, koukuttavaa, psykologisen kieroutunutta jännäriä sain pitää käsissäni. Ja mikä parasta - kokea huikean hienon lukukokemuksen sen parissa. Kiltti tyttö kiinnitti huomioni jo WSOY katalogissa ja päätin että kirja on luettava. Kirjaa on myös mainostettu paljon ja se on ollut esillä blogeissa. Jotenkin tähän kirjaan törmäämiseltä ei ole voinut välttyä ja mikäs sen paremmin kasvattaa mielenkiintoa entisestään.

Nickin ja Amyn tarinaa seurataan, tietenkin, kummankin osapuolen näkökulmista. Parin alkutaipaleisiin tutustutaan Amyn päiväkirjamerkintöjen kautta ja Nickin itsensä kertomana. Pariskunnan elämä avautuu lukijalle kerros kerrokselta pikku hiljaa menneisyydessä sekä nykyajassa. Sitä jo mielessään alkaa osoittelemaan sormellaan, että hahaa kiinni jäit. Sitten viuphs vaan ja lukija huomaa, että kirja on muuttunut täysin ja on ihan eri ääni kellossa. Voisi jopa sanoa, että kirja iskee suoraan päin näköä ja lukija voi vaan ihmetellä että mikäs nyt tuli. 

Sitten aletaankin muovaamaan niitä vanhoja mielipiteitä uusiksi. Aletaan kuorimaan uudestaan kerroksia ja alta paljastuu niin täydellisen kiero ja huikea juonikuvio, että melkein hihkuin kirjan erinomaisuutta lukiessani. Oli hyvä että en tietoisesti lukenut muita arvosteluja ennen kirjan lukemista ja muutenkin yritin pitää itseni hieman pimennossa. Tiesin vain että kyseessä on huikean kieroutunut jännäri ja siinä on vaimo, joka katoaa. Ei mitään suuria ennakkokäsityksiä tai -odotuksia. Sain itse hiljaa omassa mielessäni muodostaa käsityksen kirjasta, kun olin täysin tarinan riepoteltavana. Jos tietää liikaa kirja voi menettää hohtonsa.

Tämä on takuuvarma lukunautinto sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät dekkarihenkisistä jännäreistä, jotka aidosti yllättävät ja koukuttavat. Olin niin kirjan lumoama, että luin jopa autossa, koska kerkesin lukea viisi minuuttia. Olin niin yllättynyt juonikäänteistä, että olen varmasti näyttänytkin siltä kuin minua olisi isketty päin näköä. Loppuratkaisukin on odottamaton ja sai hämmästyttävän paljon sappeni kiehumaan. Lukiessani huomasin hämmästyväni hämmästymisten perään. Kovin moni kirja ei ole pystynyt yllättämään minua niin montaa kertaa kuin Kiltti tyttö pystyi.

Siitä on aikaa, kun joku kirja on saanut minut eläytymään näin vahvasti. Tuntuu ettei kirjalle ole tarpeeksi superlatiiveja ja ylistyssanoja. Toivottavasti kirjailijan tuotantoa suomennetaan pian lisää. Gillian Flynnin nimi on nyt kyllä visusti muistissa.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2013
Alkuteos: Gone Girl (2012)
Sivuja: 447
Suomentanut: Terhi Kuusisto

Mistä minulle ja miksi: Pyydetty arvostelukappale, koska kirja vaikutti niin valtavan mielenkiintoiselta.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa

Tämä kirja hyppäsi lukulistalleni puhtaasti kehuvien blogiarvioiden pohjalta. Aihekkin vaikutti mielenkiintoiselta ja jotenkin olen viime aikoina eksynyt paljon uskonnollisia aihepiirejä sivuavien kirjojen pariin. Tämä siis sattui sopivaan saumaan, kun olen ollut jo valmiiksi järkyttyneessä tilassa uskontojen nimissä tehtävistä julmuuksista ja siittä kuinka uskonto saa jotkut ihmiset hurahtamaan täysin. Paljon tuntuu eri asteista henkistä väkivaltaa tälläisten pienten uskonnollisten yhteisöjen ja lahkojen keskuudessa.

Samaa meininkiä oli Ihanassa maassa. Judith on 10-vuotias tyttö, jota kiusataan koulussa. Hän asuu isänsä kanssa kahdestaa, sillä on menettänyt äitinsä jo vauvana. Isä kuuluu uskonnolliseen lahkoon ja kulkee saarnaamassa ovelta ovelle maailmanlopusta tyttärensä kanssa. Judith on askarrellut huoneeseensa pienen maailma, jonka nimi on Ihana maa. Sinne tyttö pakenee vaikeaa suhdetta isäänsä ja koulukiusaamista. Kun luokan pahapoika Neil ottaa Judithin silmätikukseen tilanne pahenee. Judith tekee Ihanaan maahan Neilin näköisen pojan ja kun todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat on sillä tuhoisia seurauksia.

Olen jotakuinkin hämmentynyt lukemisen jälkeen. Todellisuus ja kuvitelma on sekoitettu niin taidokkaasti, että taruakin olisi pitänyt totena. Kirja tosiaan vaatii ajattelua ja puremista. Aluksi oli todella hämmentynyt siittä että Jumala alkoi puhua Judithille. Ajattelin kirjaa liian konkreettisesti ja realistisesti. Kun luin takakannen uudestaan tajusin, että Jumalan puhuminen on mielikuvitusta, sillä Judith kaipaa kipeästi jotain tai jonkun, jolle jutella ja purkaa tuntemuksiaan. Sitten vasta pääsin kunnolla kärryille kirjassa. Kertomus on psykologinen kuvaus siittä kuinka lapsi pyrkii suojaamaan itseään mielikuvituksen avulla. Judithin pientä mieltä tulitetaan monelta suunnalta. Isä on ankara ja kiihkeästi uskovainen, uskovaiseksi kasvatettu mieli tekee omia johtopäätöksiään ja omatunto huutaa. Lisäksi koulussa Judith joutuu kokemaan rankkaan kiusaamista erilaisuutensa vuoksi.

Tarina osoittautuu riipaisevaksi luettavaksi, mutta onneksi lopussa löytyy pieni valonpilkahdus paremmasta tulevasta. Lapsikertojana Judith on erittäin mieleenpainuva ja tässä kirjassa onnistunut kertoja valinta. Kertomus ampaisee suoraan sydämeen ja saa tuntemaan jonkin asteista tuskaa tuon pienen tytön puolesta. Judith pohtii asioita lapsen naiviudellaan ja lukijalla ei itsellään tarvi välttämättä edes olla omakohtaisia kokemuksia aiheesta ja silti tuntee ymmärtävänsä täysin tuota haavoittunutta pientä ihmislasta. On myös hämävää, kuinka tavallaan tajuaa sen että Judithin lapsenmieli puolustautuu, mutta kuinka hän itse ei osaa nähdä omassa käytöksessään ja ajatusmaailmassaan mitään poikkeavaa. Kirjasta käy kuitenkin selvästi ilmi, että muut varsinkin Judithin opettaja huomaavat sen. 

Erittäin hieno ja koskettava kirja, jota suosittelen kyllä lukemaan! Erityisen koskettava kirjasta tekee sen että kirjailija on itsekkin varttunut lapsuutensa uskonnollisessa yhteisössä, joten kirjassa on omaelämänkerrallisia elementtejä. 

Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: The Land of Decoration (2012)
Sivuja: 336
Suomentanut: Marianna Kurtto

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kehuvien blogiarvioiden perusteella.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kesäkuun luetut!

Niin sen vaan vaihtui kesäkuu heinäkuuksi. Kohta loppuu minunkin joutoaika (voiko kotiäitiyttä hyvällä omalla tunnolla sanoa joutoajaksi? Kyllä tuossa meän yksivuotiaassa on virtaa ku pienessä pitäjässä ja hommaa kyllä on vaikka muille jakaa.) ja elokuussa astelen yli vuoden tauon jälkeen koulunpenkille ja kylläpä jännittää. Eniten jännittää se miten sitä osaa enään runsaslukuisen 1,5 vuoden jälkeen orientoitua koulukirjoihin, jotka yleensä on kuivaakin kuivempaa luettavaa. Sitten jännittää se, että miten aika riittää lukemiselle koulun, arjen pyörittämisen ja fitness harrastuksen lomassa. Normaalit ihmiset olisivat jännityksissään siitä miten kemiat kohtaa uusien luokkakavereiden kanssa ja kerkeääkö tekemään annetut tehtävät aikarajojen sisällä, saako suoritettua kaikki kesken jääneet kurssit valmistumispäivään mennessä vai pitääkö anoa lisäaikaa. Mutta ehei, tämä kirjatoukka murehtii sydän sykkyrällä kuinka ehtii lukea kaikki ihanat syksyn uutuudet, pitää blogin pystyssä ja lyhentää TBR-listaa.

Olen lohduttanut itseä sillä että oikea kirjaihminen löytää aina pienen hetken hyvälle romaanille; illalla sängyssä, hyppytunnilla, linja-autossa ja viikonloppuisin sekä etäpäivinä. 

Mutta sitten kesäkuun luettuihin. Kylläpä harmitti kun melkein, aivan parista sivusta jäi kiinni, sain Gillian Flynnin Kiltin tytön kesäkuun listaukseen. Olin melkein lopussa, kesäkuun viimeisinä tunteina, ja sitten nukahdin. Luin kirjan loppuu siis vasta heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Mutta seuraavat kirjat ehdin lukemaan kesäkuun puolella:

  • Cornelia Funke: Mustesydän
  • Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
  • Grace McCleen: Ihana maa
  • Paolo Giardáno: Alkulukujen yksinäisyys
  • Chris Cleave: Poikani ääni
  • Helena Waris: Sudenlapset
  • Villy Sorensen: Ragnarök - Jumalten tuho
  • Pia Juul: Hallandin murha 
Vain 8 kirjaa, mutta täytyy olla tyytyväinen että ylsin edes tuohon lukemaan. Koko kesäkuu on ollut sellaista kiirettä ja vilinää, että menee varmaan koko heinäkuu palautuessa. Kesäkuu alkoi lapsen korvatulehduksella ja pikkusen 1-vuotispäivä jouduttiin siirtämään. Sitten vieraita kävikin ripotellen parin viikon ajan. Voin vannoa että minulle kasvoi imuri toiseen käteen ja moppi toiseen käteen kiinni. Olen sitä porukkaa, kun puhelin soi että on tulossa vieraita alan hullunlailla siivoamaan ja puunaamaan. Sitten on käyty parissa rippijuhlissa ja ihan liian monilla syntymäpäivillä. Eräskin päivä on mennyt kauppoja kierrellessä ja etsimässä sopivaa lahjaa.  Ja jos näen vielä yhdenkin täytekakun alan itkemään. Helsingistä tuli mieluisia vieraita ja lastakin käytettiin eläinpuistossa. Juhannus meni perheen kanssa grillatessa, enkä vieläkään ymmärrä sitä grillaamisen hienoutta. Yäk, grillattu mikä vaan on pahaa. :o

Nyt on sitten ihanan tyhjän näköinen kalenteri heinäkuun osalta. Miehellä vielä tämä viikko lomaa, joten aikomuksena on levätä, treenata ja lukea mahdollisimma paljon.

Ihanaa heinäkuuta kaikille, toivottavasti saataisiin vielä hyviä ilmoja ja auringonpaistetta. Tällä perukalla ei ole keleissä ollut paljon kehumista.


http://weheartit.com/entry/66738524/via/spepaj