perjantai 30. elokuuta 2013

Jonathan Caroll: Valkoiset omenat

Vincentin elämässä alkaa tapahtua kummallisia asioita. Mies törmää kahvilassa työtoveriinsa, joka on kuollut. Pian hän huomaa, että miehen nimi on tatuoituna sen hetkisen tyttöystävänsä niskaan. Vaikka Vincetin elämä näyttää jatkuvan ennallaan hän on itsekkin kuollut. Hänen tosirakkautensa Isabelle on hakenut hänet kuolemasta, sillä Vincentillä on suoritettavanaan tärkeä tehtävä. Vincentin kuolemasta palaaminen ei kuitenkaan sovi kaikille universumin voimille, jotka yrittävät hakea Vincentin takaisin tuonpuoleiseen.

Olen aika pitkälti sanaton. Melkoisen tärähtänyttä maagista realismia vai sittenkin fantasiaa? Pakko kääntyä maagisen realisimin puoleen, sillä kaikki yliluonnollinenkin oli sidottu tiiviisti tähän meidän tuttuun ja turvalliseen maailmaan. Silti jokin kirjan juonessa tuntui ampuvan pahasti yli. Oliko se sitten kohdussa puhuva vauva, mosaiikki teoria vai jokin muu seikka, joka sai minut hieman vieroksumaan kirjaa...

En voi kuitenkaan sanoa ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa ihan vähäsen. Henkilöhahmot olivat erittäinkin erikoisia ja koko ajan vaivasi pieni uteliaisuus, joka käski jatkamaan. Luinkin kirjan yllättävän nopeasti. Carollin luoma tarina onnistui kuitenkin yllättämään, siinä oli hyvinkin odottamattomia juonenkäänteitä ja juuri kun lukija luulee ymmärttävänsä edes vähäsen, niin asia muuttuukin vielä himpun verran omituisemmaksi. Välillä tuntui ettei koko kummallisesta juonikuviosta saa irti mitään tolkullista. Lisäksi Carollin luoma mielikuva kuolemanjälkeisestä elämästä oli niin utopistinen etten tiedä vihaanko koko ajatusta vai tyydynkö vain sietämään sitä. Mielipiteeni taitaa sijoittua jonnekkin noiden kahden ajatelman välimaastoon.

Erilainen lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirja ei todellakaan ollut sitä mitä odotin vaan aivan jotain muuta. Jotain kummallisempaa, yllätyksellisempää, omituisempaa, mielenkiintoisempaa, inhottavampaa ja monimutkaisempaa. En kyllä ihastunut liiemmin kirja rakkaustarinaan, joka oli makuuni aivan liian imelä. Lisäksi Isabelle oli liikaa minun sietokyvylleni kaikkine omituisuuksineen. Välillä jopa tuntui että henkilöhahmoista oli kadonnut kaikki inhimillisyyden rippeetkin, sillä heihin oli pitänyt sulloa niin paljon kaikkea muuta maagista. Kuitenkin kirjassa yritetään pitää kosketus realismiin. Nämä kaksi seikkaa sotivat päässäni koko lukukokemuksen ajan. Aivankuin kirjailija ei olisi osannut päättää että ollakko maagista realismia vai fantasiaa, ja tyytynyt sitten palloilemaan näiden kahden rajamailla.

Silti jokin Carollin hullunkurisessa juonikuviossa kiehtoi minua siinä määrin etten kaikista negatiivisistä puolista huolimatta pysty teilaamaan kirjaa täysin. On mukavaa, kun lukiessa tulevaa ei pysty arvaamaan. Aikomuksena on lukea myös Naurujen maa, sillä tämän kirjailijan tyyli on tosissaan eriä, kuin mihin olen tottunut.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Loki-kirjat
Ilmestynyt: 2006
Alkuteos: White Apples (2002)
Sivuja: 317
Suomentanut: Laura Lahdensuu

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kirjailijan nimi oli minulle tuttu blogimaailmasta.

torstai 15. elokuuta 2013

Eve Hietamies: Tarhapäivä

On kulunut viisi vuotta siittä, kun Antti Pasasen elämä muuttui yllättäen pukluiksi, vaipan vaihdoiksi ja yösyötöiksi. Nyt Yösyötöstä tuttu Paavo-poika on kasvanut ja on puhua pulpattava päiväkotilainen. Antin ja Paavon elämä sujuu mukavasti omilla uomillaan, kunnes Antti saa hoidettavakseen pikkuvanhan 5-vuotiaan Tertun. Voiko isä olla myös äiti? Voiko mies oppia letittämään hiukset ja tietämään mitkä sukkahousut sopivat oravamekon kanssa?

Rakastuin Yösyöttöön ja sen tapaan kuvata arkea pienen lapsen kanssa totuudenmukaisesti, mutta huumorilla. Vaikka oma elämäntilanne pienen vauvan kanssa ei aina jaksanutkaan naurattaa, niin Antin elämä nauratti senkin edestä. Kirja oli minulle kuin paras ystävä ja valoi minuun toivoa, että se kaikki on vain ohimenevää. Olisin halunnut kehystää Yösyötön pojan pinnasängyn päälle ja muistella sen tuomaa lohtua, kun valvoin hampaita itkevän lapsen kanssa ja haaveilin täyspitkistä yöunista.

Tuo aika on nyt taakse jäänyttä aikaa ja Antilla on uudet haasteet edessään. Kaikki on alkanut sujumaan omalla painollaan Paavon kanssa, mutta haasteena on oman työn, päiväkodin, vapaa-ajan ja kaiken arjen pyörittämiseen liittyvän sisällyttäminen päivärytmiin. Antti potee välillä riittämättömyyden tunnetta, kun unohtelee päiväkodin lupalaput pyörimään taskuihin ja koska nukkuu päiväunet Pikku kakkosen pyöriessä. Antin ex-vaimosta Piasta ei ole apua, sillä hän painii mielenterveysongelmiensa kanssa. Paavo rakastaa äitiään hyvin paljon, mutta Antti saa isänä syyt niskoilleen jos äiti tuottaa pettymyksen. 

Sitten mukaan kuvioihin astuu Terttu ja Antilla on kahden lapsen tarhalaput pyörimässä taskuissa ja arjen pyörittämiseen tulee uusia haasteita. Antti kadottaa itsensä murmelipäiviin, mutta saa iloa arjen pienistä iloista ja onnistumisista. Kyllä vanha koirakin uudet temput keksii.

Oli ihanaa palata Pasasten pariin ja vaikka tarha-arki tulee minulle tutuksi kohtapuolin, pystyin silti samastumaan Anttiin. Isät taitavat painia aivan samanlaisten ajatusten kanssa kuin me äiditkin. Voin jopa sanoa saaneeni muutaman vinkin tulevia tarhapäiviä varten. 

Pidän suunnattomasti Hietamiehen tavasta tarttua lapsiperheistä tuttuihin kliseisiin ja arkeen, mutta kuvata sitä huumorin keinoin. Nauroin taas niin että poskilihaksiin sattui. Minulle Tarhapäivä oli yhtä onnistunut lukukokemus kuin Yösyöttökin, vaikka elämäntilanteen kannalta Yösyöttö tuli enemmän ihon alle.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 447

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, koska edeltäjänsä oli parhaita suomalaisia teoksia, joita olen koskaan lukenut.

tiistai 13. elokuuta 2013

Stef Penney: Näkymättömät

"Näkymättömät on mustalaisyhteisöön sijoittuva älykäs ja koukuttava mysteeri."

Rose Janko on ollut kadoksissa jo seitsemän vuotta. Rosen isä lähestyy yksityisetsivä Ray Lovellia, sillä haluaa vihdoin tietää mitä hänen tyttärelleen on käynyt. Rose meni nuorena naimisiin hurmaavan mustalaisen Ivo Jankon kanssa ja pian heidän lapsensa syntymän jälkeen Rose katosi jälkiä jättämättä. Huhut kertovat Rosen karanneen, sillä heidän lapsensa kantoi Jankojen suvussa periytyvää sairautta, johon ei olle parannuskeinoa. Rosen isällä on kuitenkin asiasta omat epäilynsä. Ray tietää saaneensa toimeksi annon sukujuuriensa perusteella - Ray on puoliksi mustalainen. Kukaan muu ei voisi ymmärtää kiertolaisten elämää kuin Ray

Näkymättömät on dekkari olematta kuitenkaan varsinaisesti dekkari. Dekkariksi se yltää vain keskinkertaisesti ja Rosenkin kohtalo selviää paljon ennen loppusoittoa. Pääjuonesta haarautuneet sivujuonet kuljettavat tarinan loppuun, mutta antavat lukijalle vastauksia juuri niihin kysymyksiin, jotka ovat äänekkäimmin vaatimassa vastausta. Toki Näkymättömät pystyvät hiukan kutittelemaan salapoliisin älynystyröitä, mutta ainakin minä arvasin Rosen kohtalon ja paljon muutakin paljon ennen ratkaisua. Nämä "huipennukset" eivät siis tulleet yllätyksenä, sillä vihjeitä oli tiputeltu melko tasaiseen tahtiin. 

Enemmän kirja on kuvaus romanien elämästä 1980-luvun Britanniassa. Mustalaiset elävät valtaväestön rinnalla, mutta ovat kuitenkin näkymättömiä. Ray pystyy näyttämään tavalliselta muiden silmissä, mutta mustalaiset tunnistavat hänen sukujuurensa. Ray siis pystyy hyppimään näiden kahden kulttuurin välillä. Tarinan toisena kertojana on mustalaisteinipoika JJ, joka on elänyt koko elämänsä kiertävää asuntovaunu elämää. Hän käy koulua, mutta pohtii millaista olisi asua talossa tai seurustella ei-romani tytön kanssa.

Kirjaa lukiessa on viihteen keinoin tuotu esille romanien elämää. Ainakin itse koin oppivani paljon noiden ihmisten kulttuurista ja elämäntyylistä ja juuri se tekikin kirjasta mielenkiintoisen lukukokemuksen. Romanikulttuuri ei ole ollut paljon esillä, ei edes kirjallisuudessa. Näkymättömät oli kuitenkin vain keskinkertainen lukukokemus, sillä tarina rönsyili mielestäni liikaa. Alussa en voinut välttyä pieneltä pitkästymiseltä, kun odotin milloin tarina polkaisee kunnolla käyntiin.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2013
Alkuteos: The Invisible Ones 2011
Sivuja: 495
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

Mistä minulle ja miksi: Pyydetty arvostelukappale, sillä romanikulttuuri vaikutti mielenkiintoiselta.

lauantai 10. elokuuta 2013

Stephen King: Carrie

Stephen King ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Olen lukenut kyseisen herran teoksia useampiakin nuorempana. Jossain vaiheessa, ja muistaakseni Tappaja-auto Christinen jälkeen, en pystynyt enään lukemaan hänen kirjojaan. Joku hänen teoksissaan tuntui tökkivän ja tuo tappaja-auto tarina meni niin yli ymmärryksen ja sietokyvyn etten tiennyt itkeäkö vai nauraakko.

Uteliaisuus sitten kuitenkin voitti: jospa nyt tykkäisinkin Kingistä. Hänhän on sentään laajasti pidetty kirjailija ja hänen teoksiaan on monesti suositeltu minulle. Ja tykkäsin minä kuitenkin joistakin hänen kirjoistaan. Päätin ottaa kokeiluun Kingin ensimmäisenä julkaistun teoksen Carrien, joka vaikutti sopivan ohuelta ja harmittomalta teokselta uudesti tutustumiseen.

En pettynyt, toki odotukset olivat melkoisesti pakkasen puolella, joten silloin on helppo yllättyä. Niinhän sitä sanotaan että pessimisti ei koskaan pety tai on aina oikeassa. Luin Carrien melkein yhdeltä istumalta. Päähenkilö on 16-vuotias tyttö Carrie, joka on koulussa joutunut silmätikuksi ja kiusatuksia. Hänen äitinsä on tiukan uskonnollinen nainen, siis sekopäisesti uskovainen, joka pakottaa Carrien osallistumaan uskonnollisiin menoihin ja elämään hänen määräämällään tavalla. Jos Carrie on ollut äidin mielestä tuhma, hän lukitsee tytön useksi tunneiksi komeroon rukoilemaan Jumalalta anteeksiantoa. Kotona on siis vaikea olla, mutta koulussa ei ole yhtään sen parempi. Kaikki tämä saa Carrien suvussa kulkevat uinuvat telekineettiset voimat herämään. 

Tapahtumat alkavat vyöryä lumipallon lailla eteenpäin. Kun kiusattu ja halveksittu tyttö, jolla on yliluonollisia kykyjä päättää kostaa ei lopputulos ole kaunista.

Lukija seuraa Carrien tarinaa Carrien näkökulmasta, todistajalausuntojen, verilöylystä selvinneiden henkilöiden elämänkertojen lainauksien ja paranormaalien tutkimusaineistojen kautta. Kerrontatyyli oli minulle siis ihan uusi ja aluksi ajattelin sen olevan työläs, mutta olin väärässä. Henkilöhahmot olivat onnistuneita, vaikka olivatkin jollain tapaa kärjistettyjä omassa luokassaan, varsinkin Carrien äiti.

Kirjasta voi saada paljon irti, ennenkaikkea se sai minut miettimään kouluampumisia. Carrien oli todella paha olla, kun kotona kiusasi äiti ja koulussa koulukaverit. Pohjimmiltaan Carrie oli kiltti ja hyväntahtoinen tyttö, mutta pohja se oli hänenkin pussissaan. Carriessa pystyi havaitsemaan selvästi puhuttelevia aiheita rivien välistä, vaikka itse kertomus olikin lyhyt kauheuksien värittämätä tarina.

Ehkä olin liian nuori, kun viimeksi luin Kingiä enkä oikein saanut mitään irti hänen teoksistaan. Carrien rohkaisemana aikomuksena on ottaa uusinta kierros Kingin teosten parissa. Ehkäpä kirjat avautuvat minulle paremmin. Tappaja-auto Christineä en kuitenkaan aijo lukea, en vaikka mikä tulisi, se on jo liian pöpi kirja minun makuuni.

Yhtä asiaa jäin miettimään. Kirja loppui Annieen, jolla oli myös telekineettisiä kykyjä. Minulla tuli heti mieleen Stephen Kingin käsikirjoittama kauhuelokuva Punaruusu, jonka olen katsonut ainakin 3 kertaa. Siinä yhtenä päähenkilöistä on Annie niminen tyttö, jolla on telekineettisiä voimia ja jossen ihan väärin muista, niin elokuvassa hänkin sai aikaan kivisateen naapuri talon tai kotitalonsa päälle. Olisiko kyseessä ollut sama Annie tai tai olisiko King käyttänyt elokuva Annien esikuvana Carrieta?

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi (2010)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi: 1987
Alkuteos: Carrie (1974)
Sivuja: n. 200
Suomentanut: Tuula Saarikoski

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, mielenkiinto Kingiä kohtaan heräillyt pikku hiljaa horroksesta.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Pia Juul: Hallandin murha

Eräänä aamuna Bess herää laukaukseen. Hänen miehensä makaa kuolleena torilla, hänet on murhattu. Kukaan ei tunnu edes tietävän miksi Halland on tapettu, oliko se tarkoituksellista vai oliko kyseessä ehkä harhalaukaus.

Tapausta aletaan selvittämään ja yhtä arvoitusta tuntuu seuraavan joukko muita. Ensin poliisi löytää avaimen, joka on ilmeisesti Hallandin salaisen kaupunkiasunnon avain. Bessin oven taakse ilmestyy outo raskaana oleva nainen. Kaikki tuttu hajoaa ympäriltä ja jäljellä ovat vain suru ja loputtomat kysymykset.

Kaipasin kesäpäivien piristyksesi jotain helppoa ja nopea lukuista dekkaria. Kiirreessä nappasin mukaani tämän ohuen kirjan dekkariosastolta. Ajattelin, että tällä saan varmasti kätevästi tyydytettyä dekkarinnälkäni. Ja oi kuinka karvaasti sainkaan pettyä.

Ensinäkin Hallandin murha on enemmänkin surun ja sen seurauksien kuvaus kuin rikosromaani. Se on sukellus surussaan selvityvän naisen maailmaan. Murha ja sen motiivit olivat ihan toisarvoinen asia. Itseasiassa murhan loppuratkaisu jäi hieman epäselväksi ja lukijan itsensä pääteltäviksi. Minusta tämä kirja ei olisi kuulunut alkuunkaan dekkariosastolle!

Toisekseen en pitänyt alkuunkaan sirpaleisesta ja hajanaisesta kerronasta. Kai sillä yritettiin tavoittaa kouriintuntuvasti hajoavan naisen mielenmaisemaa, mutta minussa se sai aikaan vain sen etten tuntunut millään saavan kiinni tarinasta. Kerronta on yhtä kolkko ja korunton kuin kirjan kansikin. En saanut siihen mitään kosketus pintaa ja ärsyynnyin lukiessa, kirja oli minulle pois luotaantyöntävä kokemus. Jos kyseessä olisi ollut yhtään paksumpi romaani, niin kesken olisi jäänyt.

Monet ovat ilmeisesti tykänneet tästä kirjasta ja kirjailija on saanut kotimaassaan Tanskassa jonkin kirjallisuuspalkinnonkin tästä romaanista. Tämä kirja ei vain ollut alkuunkaan minulle, eikä varsinkaan hyvää luettavaa akuutissa dekkarinnälässä!

Annan kirjalle arvosanaksi 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: Mordet på Halland
Sivuja: 220
Suomentanut: Katriina Huttunen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, oli esillä dekkarihyllyssä.

Heinäkuun luetut!

Tulin pikaisesti päivittämään blogiin heinäkuun luetut kirjat. Nyt on elämässä sen verran ollut myllerrystä ja muuta ajateltavaa, ettei ole kerennyt tulla tänne blogin puolelle päivittelemään ollenkaan. Nyt elokuun puolella lukeminen on takunnut kamalasti. Olen lukenut yhtä ja samaa kirjaa jo useamman päivän, vaikka sivuja ei kirjassa ole kuin n. 300. Etenen noin kymmenen sivun päivävauhtia. Ja olen nyt parin viikon sisään jättänyt kaksi kirjaa kesken, sillä en jaksanut keskittyä niihin alkuunkaan. Joskus näinkin, ettei lukeminen suju. Heinäkuu oli kuitenkin minulle runsas lukukuukausi.

Heinäkuussa luettua:
  • Gillian Flynn: Kiltti tyttö
  • Stephen King: Carrie
  • Steff Penney: Näkymättömät
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Jonathan Caroll: Valkoiset omenat
  • Pirjo Tuominen: Kotiopettaja
  • Margaret Atwood: Sokea surmaaja
  • Anu Holopainen: Welman tytöt
  • Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus
  • Nick Cave: Bunny Munron kuolema
  • P.C Cast & Kristin Cast: Merkitty - Yöntalo #1
Nämä 11 kírjaa sain luettua ja kesken jätin Hejborg Wassmon Dinan kirjan, joka oli vain liian tylsä. Tuntui ettei tarina pääse käyntiin millään. Ehkäpä joskus saan kirjan luettua loppuun asti.

Tämä oli nyt tälläinen pikainen päivitys ja ajattelin vielä postata yhden kirja-arvion ennen kuin suljen taas koneen. Yritän ehtiä linjoille taas piakoin, mutta voi olla että hiljaisuutta jatkuu taas hetken. Koulukin alkaa 19.8, joten sitten aika alkaa olemaan aika tiukilla. Yritän kuitenkin pitää blogia pystyssä.

Oikein mukavaa elokuuta kaikille! :)