perjantai 31. lokakuuta 2014

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Kapkaupunkilainen antiikkikauppias Johannes Smith löydetään raa'asti murhattuna omasta kodistaan. Kassakaappi on tyhjennetty ja ainoat johtolangat ovat pala valkoista paperia sekä epätavallinen murha-ase. Poliisin tutkimukset ovat jumiutuneet paikoilleen.

Kassakaapista on myös kadonnut testamentti, jossa Smith on luvannut jättää koko omaisuutensa avopuolisolleen. Jollei testamenttia löydy koko omaisuus menee valtiolle. Testamentti on löydettävä ja pian. Hätiin kutsutaan maineikas ex-poliisi Zatopek van Heerden ja hänellä  on vain 7 päivää aikaa löytää murhaaja ja testamentti.

Dekkarit, jossa ei veri lennä ovat minun makuuni. Siksipä pidinkin tästä kirjasta hurjan paljon. Jännitystä piisasi, huikeita juonenkäänteitä, vaarallisia tilanteita, niin että sydän pamppailen olin tapahtumien vietävänä, mutta mässäilyltä vältyttiin. Lisäksi kirjassa on erityisen mielenkiintoinen yksityisetsivä. Kirjan aikana on huomattavissa erityinen kehityskaari Zatopekin kohdalla ja hänen kohdallaan kirjassa sukelletaan pintaa syvemmälle. Alussa annetaan kuva että hän on kovanaamainen, öykkäröivä ex-poliisi, joka on kyllästynyt elämäänsä. Karun kuoren alta alkaa pikku hiljaa paljastua mielenkiintoisia kerroksia, kuten intohimo ruuanlaittoon ja klassiseen musiikkin sekä lapsuudentrauma, joka ajoi miehen poliisintyöhön. Menneisyydessä on myös tapahtunut jotain, joka sai Zatopekin eroamaan poliisintyöstään ja muuttamaan äitinsä piharakennukseen. Mies kasvatti suojamuurit itsensä ja muun maailman ympärille,  lähes erakoitui. 

Kuolema päivänkoitteessa oli alusta asti niin älyttömän koukuttava kirja, etten millään olisi halunnut irroittaa nenää kirjasta. Vaikka kirja on melkoinen järkäle yli 500 sivuinen ei sen lukemiseen minulta mennyt edes kovin kauaa. Olin lopussa enemmin kuin huomasinkaan ja aivan täysin kirjan kuljetettavana, en paljon miettinyt lukemaani vaan ahmin, ahmin ja ahmin kunnes viimein henkeäsalpaavien kokemusten jälkeen huomasin tuijottavani takakantta harmitellen - nytkö se jo loppui. Voin siis sanoa että huikea ja nopea lukuinen laatudekkari, jossa on taitavasti rakennettu juoni. Kirja onnistui yllättämään lukijansa moneen kertaan. Mielenkiintoisena plussana on myös kurkistus Etelä-Afrikkalaiseen elämään, kuinka tummaihoiset ovat sielläkin niitä, jotka asuvat kurjasti ja tekevät ns. huonoja töitä. Valkoihoiset taas asuvat hulpeissa taloissa ja suhtautuvat töykeästi maan alkuperäisväestöön.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Dead at Daybreak (2000)
Sivuja: 511
Suomentanut: Marja Luoma

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta lainasin, sillä takakansi vaikutti mielenkiintoiselta.




keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Enni Mustonen: Paimentyttö ja Lapsenpiika

Ida Erikssonin elämä mullistuu äidin kuoleman jälkeen. Ystävällisten ihmisten avulla hän päätyy ensin lypsäjäksi ja lopulta piikatytöksi Björkuddeniin Topeliuksen perheeseen. Idan omat lähtökohdat ovat kaukana Topeliuksen perheen virkeästä kulttuurielämästä, mutta hän oppii paljon elämästä ja kasvaa hiljalleen kohti aikuisuutta.

Enni Mustosen Paimentyttö aloittaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Sarjan parissa päässään nuoren Idan seurassa tutustumaan 1800-luvun kulttuurikoteihin ja perheisiin. Erittäin mielenkiintoisen oloinen sarja siis ja hauska idea. Ensimäisessä osassa on parrasvaloissa Topelius. Kuitenkin itse luin tätä ennenkaikkea Idan tarinana. Aivan alkumetreiltä asti tykästyin tuohon nuoreen tyttöön. 

Ensimmäinen Mustoseni ja Paimentyttö kyllä vakuutti minut. Todella hyvä, elämänmakuinen ja maanläheinen kirja, jota luki ihan nautinnokseen. Minä tosissaan eläydyin pikku Idan tarinaan ja halusin heti lisää, onneksi toinen osa oli ilmestynyt juuri! Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta; palvelija herrasväki asetelmasta, mutta erityisesti sen ajankuvasta, joka tuntui realistiselta. Hienon kerronnan avuin Topeliuksen perheen elämä maalautui silmieni eteen.

En yleensä pidä tälläisista yksinkertaisista elämänkuvaus kirjoista. Myrskyluodon Maija ja Lundbergin Jää saivat pitkästymään minut kuoliaaksi. Laskisin ne kuitenkin samaan kategoriaan Syrjästäkatsojan tarinat -sarjan kanssa. Tämän kirjan parissa en kuitenkaan pitkästynyt missään vaiheessa, vaikka kirja alusta loppuun muutamine juonenkäänteineen oli Idan työntäyteisen elämänkuvausta. Mutta toisaalta kyllä minun mielestäni Idan elämä käänteineen ja sattumuksineen oli värikkäämpää kuin esimerkiksi pappispariskunnan elämä Luodoilla Lundbergin Jäässä

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 363

Kun olin saanut Paimentytön luettua niin satuin heti saamaan kirjastosta toisen osan lainaan. Poikkeuksellisesti otin sen melkein heti lukuun. Oli pakko saada tietää kuinka pikkuisella Idalla sujuu Sibeliusten perheessä, jonne hänet on palkattu lapsenpiiaksi. Hän muuttaa maalta kaupunkiin ja ottaa vastuun perheen tytöistä sekä keittiöaskareista. Kaupungissa Ida kohtaa jälleen ensi-ihastuksensa Eliaksen, joka sattuu asumaan samassa pihapiirissä. Vanhat tunteet heräävät henkiin ja voimistuvat vain entisestään. Hetken jo näyttää siltä että Idan matka Suomen historian kulttuurisuvuissa päättyy avioliittoon ja mantereen vaihtoon.

Sibeliusten perheessä Ida myötä elää emäntänsä tuskat, herra Sibeliuksen sävellystyön ylä- ja alamäet sekä hänen viftireissut, jotka vaikuttavat ikävästi koko perheeseen sekä tradegian, joka kohtaa perhettä. Eteen tulee myös muutto maalle kauemmas Eliaksesta.

Pidin tästä toisesta osasta aivan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin. Olen todellakin aivan koukussa tähän sarjaan, en malta odottaa seuraavaa osaa. Tämän sarjan idea itsessään on jo niin hyvä että täytyy hattua nostaa. Minä en ainakaan ole ennen törmännyt vastaavaan.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 366

Mistä minulle ja miksi: Kummatkin kirjat lainasin kirjastosta

maanantai 27. lokakuuta 2014

Chimamand Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Nuoret nigerialaiset opiskelijat Ifemelu ja Obinze rakastuvat toisiinsa. Nuorten rakkaus kuitenkin punnitaan, kun Ifemelu saa stipendin Amerikkaan, jonne hän lähtee jatkamaan opintojaan. Nigeriassa nuorilla ei ole tulevaisuutta. Obinzen on tarkoitus tulla myöhemmin rakkaansa perässä, mutta elämä heittää kapuloita rattaisiin.

Amerikassa Ifemelu seurustelee amerikkalaisten miesten kanssa, amerikkalaistuu, tekee työtä ja pitää blogia nimeltä "Rotu ja rotu - ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista". Vuosien jälkeen Ifemelua alkaa kuitenkin vaivaamaan koti-ikävä ja hän päättää palata Nigeriaan. Ifemelulla on mielessä myös nuoruutensa rakastettu Obinze.

Kotimaassa Obinzesta on tullut rikas, menestyvä, mutta myös perheellinen. 

Pidin älyttömän paljon Adichien aiemmin suomennetuista teoksista Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus. Ne sukelsivat suoraan ihon alle ja koskettivat syvästi. Ei ollut siis vaikea päätös, kun näin kirjan kirjaston uutuushyllyssä napottamassa. Mukaanhan se lähti. Paksuuskaan ei pelottanut, sillä kaksi aikaisempaa teosta ovat vakuuttaneet minut siittä että Adichie kirjoittaa tarttuvasti. Ei Adichien tyyli pettänyt taaskaan, nainen osaa kirjoittaa ja hyvin. Aihe vain olikin pettymys, sillä siittä puuttui syvyys ja koskettavuus, jotka olivat aiemmissa romaaneissa vahvasti läsnä. Kotiinpalaajat oli erilaista Adichieta mihin oli tottunut. Tokihan kirjassa käsiteltiin tärkeitä asioita, kuten rotukysymyksiä, mutta siltikkään Kotiinpalaajat ei tehnyt niin syvää vaikutusta minuun. 

Paljon Adichien uutukaista on blogimaailmassa kehuttu ja hehkutettu. Minulle se ei kuitenkaan ollut täysin odotusten mukainen  lukukokemus. Pidin kyllä, kuten aiemmin sanoin Adichien elävästä kirjoitustyylistä, ja hänen luomistaan helposti lähestyttävistä henkilöhahmoista. Kirjan loputtua tuntui aivan että suorasukaista Ifemelua tulee jopa ikävä. Silti kirjasta puuttui se, mikä on aiemmissa kirjoissa vedonnut tunteisiin. Ehkäpä Huominen on liian kaukana olisi taas enemmän minun makuuni. Sitä jo tässä yksipäivä kirjakaupassa hypistelin ja melkein jo ostinkin.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Americanah (2013)
Sivuja: 522
Suomentanut: Hanna Tarkka

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, Adichien kirjat kiinnostavat aina. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

Serkukset Nick ja Helena ovat viettäneet lapsuutensa suvun komealla huvilalla. Kun toinen maailmansota päättyy, naiset lähtevät eri suuntiin. Helena lähtee Hollywoodiin kihlattunsa Averyn luokse ja Nick pääsee vihdoin aloittamaan yhteisen elämän aviomiehensä Hughesin kanssa. 15 vuotta myöhemmin serkukset palaavat suvun tilalle teini-ikäisten lastensa kanssa viettämään kesää. Naiset ovat tuskin puheväleissä keskenään, sillä elämä on tuonut odottamattomia haasteita heidän tielleen. Kun heidän lapsensa löytävät ruumiin metsästä asiat tuntuvat menevän entistä enemmän solmuun naisten ja heidän  perheidensä välillä.

Punaisen sään tiikerit on mielenkiintoinen kirja, jonka lukemisesta nautin täysin rinnoin. Kirjassa oli viihteellinen vire, mutta pinnan alla kuohuu ja myrskyää koko ajan. On tradegioita, salaisuuksia, petoksia. Koko ajan tapahtuu jotain, tarina saa uusia yllättäviä käänteitä, eikä lukija pääse kyllästymään. Kuitenkaan lukiessa ei ole sellainen olo että tarinaa paahdetaan eteenpäin satalasissa, niin että lukija saa pitää sormet valkoisina kansista kiinni ettei tipahda kyydistä. Vaikka kirja kätkee sisäänsä paljon kaikkea, tunnelma on kuitenkin viipyilevä. Tarinaa kerrotaan eri kertojien näkökulmista, joka tuo useamman perspektiivin tarinaan. Painopiste on kokoajan perheen välisissä suhteissa, ei siis suinkaan ruumiissa joka löytyy metsästä. Ruumis metsässä on vain hienoinen sivujuoni, joka ei ole kovinkaan suuressa osassa kirjassa. Ääneen pääsevät Nick, Helena sekä heidän lapsensa Daisy ja Ed sekä Nickin mies Hughes. Jonkin verran eri kertojien kohdalla pompitaan eri aikatasoissa, mutta aikatasoilla kikkailu on toteutettu hyvin eikä häiritse tai sekoita lukijaa, vaan sujuu luonnollisena osana kirjan tarinaa. Pikku hiljaa lukiessa koko salaisuuksien, tapahtumien, syy-seuraussuhteiden verkko avautuu lukijan silmien eteen kokonaisuudessaan ja lukijana täytyi tosissaan miettiä kenelle perheenjäsenistä antaa sympatiansa vai antaako kenellekkään.

Esikoiskirjaksi tämä oli todella älykäsromaani! Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Tigers In Red Wheater (2012)
Sivuja: 388
Suomentanut: Mari Janatuinen

Mistä minulle ja miksi: Satuin löytämään kirjaston uutuushyllystä

tiistai 21. lokakuuta 2014

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja jopa ihmisten muistot. Kansaa siirretään maaseuduille pakkotyöhön raatamaan itsensä hengiltä. Kommunisti johtajat hallitsevat pelolla ja väkivallalla. Chey Chan on määrätietoinen nainen ja uskoo vallankumouksen olevan välttämätön liike maalleen, ja on työskennellyt vallankumouksen eteen ahkerasti miehensä kanssa. Kommunistinen hallitus on kuitenkin tullut epäluuloiseksi ja kääntynyt jo omiaan vastaan. Ennenkuin Vietnam vapauttaa Kamputsean punakhmerien hirmuvallasta, Chan joutuu miehensä ja vauvansa kanssa pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan. 

Punaisten kyynelten talo on sydäntä riipaisevaa luettavaa. Tuntuu ettei ole olemassa oikeita sanoja tälle kirjalle, tuntuu etten osaa mitenkään oikein kuvata lukukokemustani. Tarina on fiktiivinen kertomus Kambodzasta Angkarin hirmuvallan alla. Tarina rakentuu heti alussa sekä kannessa olevan valokuvan naisen ympärille, jossa nainen on vankilassa valokuvattavana pieni vauva sylissään. Kuitenkin vaikka tarina on fiktiivinen se voisi hyvinkin olla totta. Tälläkin hetkellä Kambodzassa käydään oikeudenkäyntejä punakhmerien johtajia vastaan. 

Kambodza on ollut minulle maana ennen täysin tuntematon. Luin jonkin aikaa sitten aarteenmetsästys kirjan, joka sijottui Kambodzaan, mutta siinä on kaikki kosketukseni maahan. Kirjan lukeminen oli silmiä avaava kokemus ja paikkasin taas pienen aukon sivistyksestäni. Kirjassa on paljon surua ja jopa brutaaleja kohtauksia. Rannela onnistui ravisuttelemaan tätä lukijaa oikein kunnolla. Kirjan kertomus vei siinä määrin kaiken huomioni, että luin vauhdilla enkä juuri muistanut kiinnittää hirveästi huomiota kerrontaa, kieleen ja muihin seikkoihin. Tästä voisin päätellä että Rannella on onnistunut hyvin kuvailemaan uskottavasti Kambodzan historiaan perustuvan kertomuksen, jonka kerronta on ollut sujuvaa ja onnistunutta. Tarina etenee sopivassa tahdissa ja on jaoteltu osiin. Tarina aloitetaan tyttären ja äidin näkökulmasta. toisessa osassa tyttärestä on kasvanut aikuinen ja tullut vaimo. Menneisyys ei kuitenkaan jätä rauhaan, ei vaimoa eikä hänen miestään Maoa.

Ravisuttava, koskettava ja silmiä avaava lukukokemus. Kirja ansaitsee täydet 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 252
Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä löysin.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Ammatinvalinnan psykologi Orvokki Leukaluu tarjoilee tässä kirjassa kaiken mitä tarvitset, jos haaveenasi on suunnata uraputkeen, toimistokuutioon tai vaikka tiskikoneen jylyyn pilkkomaan vihanneksia; 40 selvitystä suomalaisille sopivien ammattien perimmäisestä luonteesta.

Ai että oli ihanaa lukea taas kirja, joka sai minut nauramaan. Orvokki Leukaluun nasevat vastaukset hänelle tulleisiin kirjeisiin saivat väkisinkin nousemaan hymyn huulille. 

Kirjan taustana on Miina Supisen Ylelle kirjoittamat pakinat, jotka on lukenut ja näytellyt Miitta Sorvali. Puolet tämänkin kirjan uraohjeista on kuultu radiossa. Näin kertoo internet, mutta minulta koko Orvokki Leukaluu on mennyt ohi korvien. Oletan sen johtuvan siittä että en kuuntele radiota ja jos kuuntelen niin en ainakaan Ylen kanavia. Jäin vain miettimään että tämä olisi varmasti ollut hauskempi äänikirjana, sillä äänikirjakin on Miitta Sorvalin lukema. Lainaankin äänikirjan heti kun siihen kirjastossa törmään. 

Oikein sopiva ja pikainen välipala kirja, joka saa hyvälle tuulelle. Ei kai tästä juuri sen kummempaa voi sanoa. Toki olisin voinut lukea hiukan enemmänkin uraohjeita. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 134

Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä jälleenkerran löysin. Kirjan hauska nimi oli jäänyt mieleen jo WSOY:n katalogista ja muutama kehuva kanssabloggarin postaus sai minut lisäämään kirjan TBR-listalle.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Novellikokoelma äidin ja pojan suhteesta, sanomattomista luopumisen hetkistä ja peruuttamattomista tasapainon muutoksista. Verhoja suljetaan ja tunteita piilotetaan, salaisuuksia vaietaan. Onko totuuden aina parasta tulla ilmi?

Heti novellikokoelmaa aloittaessani tajusin pitäväni laatukirjaa kädessä. Tóibínin teksti on hyvin kirjoitettua, tiivistä ja napakkaa. Sitä on ilo lukea. Läpikirjan mukana on kuitenkin surumielinen tunnelma alusta loppuun. Äitien ja poikien suhteet eivät ole mutkattomia, helppoja ja aina rakkautta täynä. Yksi taistelee äitinsä menetyksen kanssa, toinen on äidilleen aivan vieras ja kolmas kapinoi äidin hänelle suunnittelemaa tulevaisuutta vastaan. 

Jokaisen novellin pinnan alle kätkeytyy paljon sanomaa ja tunnelmaa. Jokainen novelli on puhutteleva ja ajatuksia herättävä. On sanottu että kätkemisessa piilee Tóibínin taika ja allekirjoitan sen täysin. Jokaiseen novelliin uppotuu syvälle, luin ne yksi kerrallaan rauhassa ja lukemisen jälkeen oli pakko jäädä pohtimaan lukemaansa. 

Mutta oi ne ennakkokäsitykset, jotka tulevat ja ryttäävät muuten hyvän lukukokemuksen. Olin antanut kansikuvan hämätä liikaa itseäni ja tutustunut liian vähän mitä kirjasta sanotaan. Ajattelin että kirja pitää sisällään vähemmän surumielisiä novelleja, jotka kertoo aina niin venyvästä ja ymmärtäiväisestä äidinrakkaudesta positiivisella äänensävyllä. Kertomuksia äitiyden ihanuudesta ja kamaluudesta. Enemmän pojista kuin miehistä, sitä paitsi äiti-poika -suhde oli monessa novellissa vain sivujuonena. Odotin samanlaista lohduttavaa ja samaistuttavaa lukukokemusta kuin Yösyöttö oli minulle. Ei olisi pitänyt olettaa ja odottaa yhtään mitään tai ottaa asioista enemmän selvää. Ei pitäisi antaa kansikuvan hämätä. Muuten kirja olisi ansainnut yhden pisteen enemmän. 

Äitejä ja poikia on yhdeksän novellin kokoelma. Novellit ovat hyvin erin mittaisia. Lyhyin on Laulu, joka kertoo äitinsä hylkäämästä pojasta. Vaikka novelli oli hyvin lyhyt se oli kuitenkin täydellisen kokonainen ja nousikin yhdeksi suosikki novelliksini. Myös kirjan pisin novelli Pitkä talvi, joka oli noin 80 sivun mittainen oli koskettava kertomus. Ehdoton suosikkini oli kuitenkin Pappi suvussa, joka kertoo oikeasti venyvästä äidinrakkaudesta, joka kestää läpi vaikeiden ja häpeällistenkin kokemusten.  

Kirjailijalta on aiemmin suomennettu myös teos nimeltä Brooklyn. Tämän jälkeen lisäsin sen TBR-listalleni. 

Täytyy myöntää että minä, joka en ennen juuri novelleja ole välittänyt lukea olen alkanut novelleihin tykästymään. Varsinkin Keltaisen kirjaston -kirjoista on käteeni sattunut muutama helmi!

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Mothers and Sons (2006)
Sivuja: 315
Suomentanut: Kaijamari Sivill

Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä huomasin ja kirjan nimi sekä kansi saivat minut kiinnostumaan, olenhan kahden pienen pojan äiti.


maanantai 13. lokakuuta 2014

Heinä-, elo- ja syyskuun luetut!

Pikkusen on jäänyt tämä blogin päivittäminen vähälle. Nöyrin anteeksi pyyntöni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laitetaan nyt sitten tulemaan heti kolmen kuukauden luetut kirjat.

Heinäkuu:
  • Helena Waris: Talviverinen
  • Satu Grönroos: Lumen syli
  • Daniel Kehlman: Minä ja Kaminski
  • A.S. Byatt: Pieni musta kirja
  • Stephen King: Painajainen
  • Victoria Connely: Etsin sinua Mr.Darcy
Elokuu:

  • Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
  • Jonas Gardell: Elä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus
  • Petri Vartiainen: Isäasentoja
  • Jodi Picoult: Koruton totuus
  • Riikka Pulkkinen: Vieras
Syyskuu:

  • Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
  • Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen
  • Haruki Murakami: 1Q84 (1&2)
Olen arvostelujen julkaisemisenkin kanssa vähän jäljessä. Taidan nyt julkaista kesäkuun luettuja ja tänään kävin kirjoittamassa arvostelut syyskuun kirjoista. Hyvin harvoin kun koneelle pääsee ja tabletilla blogger toimii vähän miten sattuu. Esimerkiksi kommenttien jättäminen muiden kirjoituksiin on ärysttävän hidasta ja tökkivää. Luen uudet arvostelut päivittäin, mutta omien hermojeni takia en sitten useimmiten kommentoi mitään.  Välillä olen niin hurja että käy julkaisemassa vanhoja arvosteluja varastosta semmoisenaan kuin ne on, tietenkin yritän pahimmat virheet saada korjattua. Oi miksi, miksi blogger ei voisi toimia kunnolla tabletilla? Saisitte päivityksiä tiuhempaan, tietokonetta tulee avattua nykyään niin harvoin. :/

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Laulava saaristoseurakunta saa uuden papin, kun Peter Kummel perheineen saapuu Luodoille. Jää on tarina papin perheestä sekä kirkkosaaren ympärillä olevien kylien ihmisistä. Se on myös kertomus ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartiolle uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa on taas rauha. Luotojen asukkaat rakentavat siltaa ja terveystaloa sekä samalla uutta tulevaisuutta.

Halusin ehdottomasti lukea tämän kirjan, kun se alkoi saamaan paljon blogisauhuja. Kun kiinnostuin kirjasta enemmän päätin olla lukematta muiden arvioita yhtään enempää etten muodostaisi liikaa ennakkokäsityksiä kirjaa kohtaan. En kuitenkaan voinut mitään sille, että odotukset olivat todella korkealla kirjan suhteen. 

Hyvin pian sain kuitenkin todeta ettei kirja ollut minun mukavuusalueeni sisäpuolella, vaan hyvin kaukana äärirajoilla. Minua ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa vähäeleinen arkielämän kuvaus, jota Jää ehdottomasti oli. Kirja pääasiassa kertoi Peteristä ja hänen perhe- sekä työelämästä ja sopeutumisesta Luodoille. Paljon kerrottiin myös tiettyjen kyläläisten elämästä, mutta kaikki tapahtumat olivat tylsän arkisia. Edes posti-Antonin kursivoidut pätkät eivät pelastaneet minua pitkästymiseltä. Kun olin tarponut puoleen väliin oli pakko googlettaa muiden arvioita ja lukea miksi ihmiset olivat pitäneet tästä niin paljon. Monet arvostelut lupailivat että loppu saa kyyneleet silmille. Uteliaisuuteni heräsi siis uudelleen ja sain uutta puhtia tarpomiseen. Mutta kun pääsin loppu huipennukseen, olin jo niin pitkästynyt että minun kyyneleet pysyivät visusti poissa. Loput sivut harpoinkin pika silmäilyllä loppuun ajatuksena vain kirjan pikainen päättäminen. Monesti mieleeni nousi samankaltainen lukukokemus, kun luin Myrskyluodon Maijaa. Kaipaan kirjoihin enemmän tapahtumia ja juonenkäänteitä. Tämän tyyppiset tarinat uppoavat paremmin lyhyinä versioina. 

Pidin kirjassa kuitenkin valtavasti henkilöistä, joita oli verrattain paljon. Henkilöitä oli kuitenkin monipuolisesti ja jokainen heistä oli oma mielenkiintoinen persoonansa. Mielenkiintoisimmaksi nousi kuitenkin papin vaimo, joka herätti minussa paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Jollain tapaa ymmärsin häntä, mutta kuitenkin en voinut olla välillä inhoamatta hänen lapsenkasvatus periaatteitaan sekä pakonomaista sinnikyyttään.

Jää ei ollut minun juttu. Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos & Schildts & Söderström
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Is (2012)
Sivuja: 365
Suomentanut: Leena Vallisaari

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kiinnostuin blogisauhujen myötä

tiistai 7. lokakuuta 2014

Maria Semple: Missä olet Bernadette?

Bernadette Fox on omalaatuinen persoona. Hän on palkittu, mutta erakoitunut arkkitehti, joka asuu kamalassa talon rähjässä Seattlessa. Hän välttelee kotikaupunkinsa ihmisiä ja on palkannut virtuaalisen assistentin Manjulan, joka hoitaa asiat hänen puolestaan, niin paljon Bernadette vihaa joutumista kontaktiin ihmisten kanssa. Pahimpia hänen mielestään ovat hänen tyttärensä yksityiskoulun muut vanhemmat, joita hän kutsuu hyttysiksi. Muiden vanhempien mielestä Bernadette on taas häpeä pilkku. Mutta tyttärelleen Beelle, Bernadette on maailman paras äiti.

Juuri ennen perheen suunniteltua Etelämantereen matkaa Bernadette saa asiat sekaisin pahemman kerran. Niin pahasti että hänen nörttimiehensä huolestuu ja uhkaa sulkea vaimonsa pakkohoitoon. Bernadette kuitenkin katoaa. Bee ryhtyy selvittämään mitä hänen äidilleen on tapahtunut ja minne hän on mennyt.

Ai että tulin hyvälle mielelle tätä lukiessa. Tämä oli minulle kyllä viihdekirjallisuuden helmiä. Helppo lukuinen, hauskalla huumorilla höystetty, mutta ei kuitenkaan liian höttöinen, vaan oli sopivassa suhteessa jopa viiltävän terävä. En osannut arvata mitä tuleman pitää, sillä Bernadette oli niin omalaatuinen henkilö etten tule varmaan koskaan enään törmäämään vastaavaan. Hän on samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta kuitenkin hauska, loppua kohden häneen ei voinut olla kiintymättä. Lisäksi kirja oli tarpeeksi helppolukuinen väsyneille aivoilleni ja juuri sopivanlaista viihdykettä raskaampien lukukokemusten jälkeen. Jotenkin tälläiset sopivasti kevyet romaanit hullunkurisine hahmoineen on juuri oikeanlaista luettavaa vauva-arjen väsyttämälle mammalle, joka meinaa pestä kakkavaippoja ja keittää kahvia korvikkeeseen.  Jotenkin viihdekirjat joihin yleensä törmään ovat sitä iän ikuista vaaleanpunaista pilvihöttöä, jossa kaikki on niin ihanaa että ihan oksettaa. On ihana löytää tämmöinen kirja, jossa kaikki ei mene niinkuin sadussa.

Kirja koostuu erilaisista sähköpostiviesteistä, dokumenteista ja kirjeistä, jotka koskevat Bernadetten edesottamuksia. Välillä hänen tyttärensä valottaa tilannetta omissa osioissaan. Lopussa selviää että kirja on itse asiassa kirja, jota Bee on ollut kirjoittamassa äidistään.

En osannut odottaa kirjaa aloittaessa mitään muuta kuin kannen perusteella jonkin sorttista viihdekirjaa. Aikaisemmat kokemukseni viihdekirjallisuudesta saivat ehkä suhtautumaan hieman varauksella, sillä kaikki  perinteisne chic lit -tyylinen kirjallisuus saa lähinnä vihaiseksi. Jotenkin yhdistin kannen juuri siihen höttömäiseen chic littiin, vaikka takakansi lupaili muuta. Veikkaan että koin kirjan niin huikean hyvänä siksi että se osottautuikin aivan muuksi kuin mitä olin odottannut! Olen vain intoillut kuinka hyvän kirjan luinkaan. Voin kertoa että huonosti nukkuvan vauvan ja uhmaikäisen minäitsen kanssa on nauru ollut tiukassa viime aikoina. Mutta tämän kirjan tarjoamalle tilannekomikaalle ei voinut olla nauramatta. Tai sitten nauroin vain siksi että tarpeeksi väsyneenähän naurattaa kaikki. No on sanomattakin selvää että tämä sattui parhaaseen saumaan. ;)

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Where'd you go, Bernadette? (2012)
Sivuja: 319
Suomentanut: Outi Järvinen