perjantai 26. joulukuuta 2014

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

20-vuotiaat kaksoset Julia ja Valentine ovat toistensa peilikuvia. Yllättäen he perivät äitinsä kaksoissiskon asunnon ja omaisuuden Lontoosta Highgaten hautausmaan liepeiltä. Omistuista on se etteivät he ole kuulleet koskaan aikaisemmin, että heillä on täti. Erottomattomat kaksoset muuttavat Lontooseen uudesta vapaudesta hurmaantuneina ja alkavat rakentaa tädin asunnosta kotiaan. Pian Valentina rakastuu edesmenneen tätinsä miesystävään ja Julia yrittää pelastaa yläkerrassan asuvan pakko-oireisen naapurin. Seinien sisään vangiksi jäänyt tädin henki vahtii heidän jokaista liikettään. 

Ihastuttavaa maagista realismia, johon hullaannuin täysillä. Kirjassa jännitteitä rakennetaan pikku hiljaa, mutta tylsyys on onnistuttu pitämään loitolla. Romaanissa tapahtuu koko ajan sopivassa suhteessa kaikkea, mutta kuitenkin sopivan maltillisesti niin että kaikesta saa nauttia kaikessa rauhassa. Vaikka kirjassa on yliluonnollinen vivahde, joka on tiedossa alusta asti tuntuu kummistusten kanssa seurustelu varsin luonnolliselta. 

Olen lukenut aikaisemmin Niffeneggerilta Aikamatkustajan vaimon, joka oli virkistävän erilaista luettavaa. Siinäkin jännitettä kasvatettiin pikku hiljaa, mutta juoni ja rakenne olivat monimutkaisempia kuin Hänen varjonsa tarinassa. Pidin kummastakin kirjasta, mutta täytyy sanoa että Hänen varjonsa tarina kuitenkin kipuaa asteen verran ylemmäs. Muistelen että Aikamatkustajan vaimo oli minulle enmmän viihdekirja ja tokihan tämäkin oli viihteellinen, mutta löysin siittä kuitenkin enemmän vakavempia pohjasävyjä, kuten rakkaus eri muodoissa.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Her Fearful Symmetry (2009)
Sivuja: 475
Suomentanut: Paula Korhonen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 23. joulukuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Vieras

Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämän taaksensa ja matkustaa New Yorkiin. Siellä Maria tutustuu naiseen, joka avaa hänelle oven tanssin maailmaan. Tanssin rytmien keinutellessa, askel askeleelta Maria uskaltaa kysyä itseltään mistä hän on kotoisin, sieltä pohjoisen pikku pitäjästä, jossa hän meinasi ajaa itsensä tuhoon vai jostain ihan muualta. Uskonkriisin ravistelema Maria etsii rapakon toiselta puolelta uutta pyhää kolminaisuutta, mutta hän ei pysty pakenemaan polttavaa kysymystä, jota pakeni.

Jälleen hullaannuin Pulkkisen teokseen. Pidin aiemmista teoksista Raja ja Totta, ja niin pidin tästäkin. Totta on kuitenkin se ensimmäinen Pulkkiseni, joka on tehnyt syvimmän vaikutuksen eikä ole vielä nämä muut Pulkkiset yltäneet minun kohdallani samoihin sfääreihin.

Vieraassa oli havaittavissa, ettei Pulkkisen kieli ollut enään niin viimeiseen hiouttua ja tiiman tarkasti mietittyä. Tätä oli helpompi ja mielyttävämpi lukea, vaikka pidin Pulkkisen aiemmastakin tyylistä kirjoittaa. Tässä kieli kuitenkin soljui mutkattomasti, vaivattomasti ja runollisen leikkisästi, kaikki kielen notkistelut ja vivahteet tuntuivat tulleen paperille luonnollisemmin kuin aikaisemmin, tekstiä luki mielellään. Jälleen aihekkin oli puhutteleva ja löydettävissä oli useampia tärkeitä teemoja, joista minulle läheisimmäksi nousi syömishäiriö, josta Maria kärsi nuoruudessaan. Teema on minulle henkilökohtaisella tasolla läheinen ja pystyin samaistumaan paljon nuoreen Mariaan. Lukiessa iho nousi välillä kananlihalle.

Vieras on ehdottomasti mielenkiintoinen kirja luettavaksi ja Pulkkinen on taitava kielenkäyttäjä. Jostain syystä odotin kirjalta vain paljon enemmän, joten tällä saralla tullut pienoinen pettymys miinustaa hieman kokonais pistemäärää, jonka tulen antamaan kirjalle. Tämä kirja on kuitenkin jäänyt vahvana mieleen samoin kuin Totta. Suosittelen kyllä lukemaan!

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 299

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 19. joulukuuta 2014

Jodi Picoult: Koruton totuus

Pennsylvanian rauhallisen amish-yhteisön rauha järkkyy, kun maatilan navetasta löydetään kuollut vastasyntynyt vauva. Poliisitutkinassa paljastuu että keskosena syntynyt vauva on ilmeisesti saanut surmansa äidin toimesta ja vauvan äiti on vasta 18-vuotias nuori ja herttainen amishtyttö, joka itse kieltää jyrkästi koskaan synnyttäneensä tai edes odottaneensa lasta. Tapaus vaikuttaa kovalta palalta purtavaksi, sillä lapsen äiti näyttää aidosti unohtaneensa raskauden ja synnytyksen, vaikka todisteet puhuvat toista kieltä. Suurkaupungin piin kova juristi Ellie Hathaway astuu myrskyn silmään puolustamaan nuorta amistyttöä, vaikka tapaus näyttää jo valmiiksi hävityltä.

No niin, nyt sen nautin viimeisen lukematta olleen suomennetun Picoultin. Ihastuin aikoinaan Picoultin tyyliin kertoa tarinat monelta näkökulmalta ja kuinka hän yhdistää tarinoihin oikeudenkäynnit ja keskeisten henkilöiden elämät niin että lukijan sympatiat eivät aina olekkaan siinä itsestään selvässä kohteessa.

Tässäkin kirjassa Picoult kuvaa hienosti ja tarttuvasti amishien maalaiselämää, mutta myös kiinnostavasti oikeussalissa käytävää taistelua, vaikka yleensä inhoan kaikkea oikeussalidraamaa. Jälleen kerran vyyhdin purkautuessa ymmärsin henkilöitä hyvin, sillä yli 500 sivun aikana he olivat tulleet lähelle ja hyvin tutuiksi. Kirjan lopusta löytyi myös yllätys, joka sai minut mietteliääksi. 

Wikipedian mukaan Picoult on kirjoittanut enemmänkin kirjoja, joita ei kuitenkaan ole suomennettu kuin kolme, jotka kaikki olen nyt lukenut. Pidän Picoultin tyylistä ja kun sopivin pitkin väliajoin lukee, niin jokaisessa kirjassa toimiva samankaltainen rakennekkaan ei ala puuduttamaan, vaan tuntuu toimivalta ja Picoultmaiselta.

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt suomeksi: 2007
Alkuteos: Plain Truth (2000)
Sivuja: 509
Suomentanut: Tytti Träff

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 16. joulukuuta 2014

Petri Vartiainen: Isäasentoja

"Lapset ovat isän elämän valo, heidän vuokseen mies venyy mihin vain asentoon tahansa".

Missä on nykyään isän paikka ja millaista on kolmekymppisen isän arki? Nykyiset isät kun harjoittelevat isyyttä niin erilaisissa oloissa kuin aiemmat miespolvet.

Kaikki lapsiin liittyvät kirjat kiinnostavat nykyään kovasti kun omia lapsia on siunaantunut. Ja lähestulkoo kaikki arjenkuvauksesta satiiriin uppoaa, varsinkin jos kirjaan pystyy samaistumaan. Olin lähes varma että tämäkin osuu ja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Mutta todellisuudessa kirja oli totaalinen huti. En ensinäkään tykännyt yhtään kirjailijan tyylistä kirjoittaa pelkistetyn vähäpuheisesti. Jo ensimmäisten sivujen jälkeen tuntui että eikai tämä tälläistä ole loppuun asti, mutta kyllä vain se oli. Kesken olisin jättänyt armotta jos kirja ei olisi ollut niin ohut, vain 159 sivuinen. Kaiken kukkuraksi kirja oli kamalan sekava ja hajanainen, en millään meinannut saada kirjailijan ajatuksen juoksusta kiinni ja kirja jäi minulle hyvinkin etäiseksi kokemukseksi. Pieniä asioita nappasin sieltä täältä joihin pystyin samaistumaan ja jotka ilahduttivat hetkellisesti. Rehellisesti Vartiainen kirjoittaa ja paljoltihan lapsiperheen arki on juurikin sitä, mutta ehkäpä tyylistä johtuen se ei tullut nyt minua niin lähelle että olisin kokenut tämän onnistuneena lukukokemuksena.

Iso plussa muuten kannelle, se on minun mielestä pirtsakka ja hauska. Mutta annan itse kirjalle vain 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 159

Mistä minulle: Kirjastosta 

 

maanantai 15. joulukuuta 2014

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Enni lähti sodan päätyttyä saksalaissotilaan matkaan, mutta joutui myöhemmin palaamaan kotikyläänsä saksalaisen äpärälapsi mukanaan. Ennin maine oli mennyttä ja hänet karkoitettiin asumaan kylän ulkopuolelle yhdessä tyttärensä Eerikan kanssa. Eerikan ollessa 15-vuotias hän löytää äitinsä jättämän kirjeen, jossa tämä kertoo lähteneensä Saksaan Eerikan isän luo. Eerikan on tästä edespäin pärjättävä omillaan, niinpä hän lähtee Tampereelle töihin ja salaa visusti perhetaustansa saadakseen pitää työpaikkansa. 

Minulle tämä oli ensimmäinen Ravilo ja olen ihan myytyä naista. Nimeltään Eerika on kuitenkin kirjailijan yhdeksäs teos. Jee, minulla on vielä paljon Raviloa luettavana! Mutta sitten itse kirjaan. Kun tutustuin joskus pari vuotta sitten, että tuleeko tämä kirja minun lukulistalleni silmiini ponnahti aina että rikosromaani. Tämä määritelmä luki myös kansilehdellä. Kyllä sitten ihmettelin, kun pitkälle kirjaa luettuani ei vieläkään ollut mitään rikosta tapahtunut, mutta voi kuulkaas kyllä se sieltä tulee, siittä ei vain pidetä niin kovaa meteliä ja se hiipii kuvaan pikku hiljaa salakavalasti kunnes se tapahtuu. Ja sitten elämä taas jatkuu, toki omatunto kolottaa ja tapahtuu yhtä sun toista muuta, mutta kukaan ei jää kiinni. Ilmeisesti tämä on Ravilolle ihan tyypillistä? Mutta ei tämä minulle kuitenkaan rikosromaani ollut, vaan todella hienosti kehittyvä Eerikan elämänkaari kaikkien siihen liittyvien ihmisten kanssa. Eerika on niin hienosti kirjoitettu henkilöhahmo ettei hänestä voinut olla pitämättä ja varsin värikäs on hänen elämänsäkkin kaikkine sattumuksineen, jonka tunnussanana voitaisiin pitää totuutta ja sen kertomista. Pidin myös älyttömästi kirjan sivuhenkilöistä, koska ne tekivät Eerikan elämästä niin kiinnostavan kuin se oli. Toki hänen anoppinsa sai niskakarvat nousemaan ja hänen poikansa oli moukka vailla vertaa, mutta nämä henkilöt juuri tekivät tarinan ja Eerikasta Eerikan.

Todella hieno romaani ja todella koukuttavasi kirjoitettu. Paljon käsiteltiin painavia aiheita, mutta mitään ei oltu kerrottu liian raskaasti. Muutamia itselle mieleen jääneitä teemoja on lestadiolainen Lappi ja naisenasema erityisesti perheessä. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan, ellei sitä ole lukenut jo. Mikähän Ravilo kannattaa lukea seuraavaksi?

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 429

Mistä minulle: Kirjastosta