keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Hyvän naisen rakkaus on kahdeksan novellin kokoelma, joka käsittelee rakkautta perheen näkökulmista. Munro kuvaa ihmisiä suhteessa heidän aviopuolisoihin, lapsiin ja vanhempiin. Hän käsittelee taitavasti rakkauden oikkuja ja intohimoja, ihmisen sydämen oikkuja, jotka saavat välillä koomisiakin piirteitä. 

Kirjan nimikko novelli on Hyvän naisen rakkaus, joka on jaettu omiin kappaleisiin. Siinä pikku kaupungin optikko löytyy autostaan hukkuneena, mutta totuus on suurempi kuin hänet löytäneet pikku pojat tai kotisairaanhoitajana kuolevaa perheenäitiä hoitava Enidkään osaa kuvitella. Hyvän naisen rakkaus nousi yhdeksi suosikikseni kirjan novelleista, en voinut olla pitämättä sen tunnelmasta.

Lisäksi kirjasta löytyy novelli Jakarta, joka kertoo kahdesta nuoresta, kahdessa eri aikatasossa. On nuoruuden ajan kesän vietto, jonka tapahtumilla on vaikuttavia seurauksia vuosi kymmeniä myöhemminkin. Tämä tarina ei oikein napannut minua, mutta seuraavasta taas pidin kovasti. Cortesin saari kertoo nuoresta pariskunnasta ensimmäisessä vuokra-asunnossaan, jossa naapurit eivät ole mieluisia. Novelli oli jollakin niin pirullinen, että se puri minuun.

Niittomies kuului myös suosikkeihini, siinä kerrotaan äidin ja tyttären suhteesta sekä retkestä, jonka isoäiti tekee lastenlastensa kanssa. Tämä novelli oli minusta verrattoman tapahtumarikas yksinkertaisuudessaan, että sen parissa viihtyi hyvin. Lapsia et saa jäi minulle hieman avoimeksi, tuntui etten meinannut saada siittä millään otetta, joten kosketukseni siihen tuntui jäävän hyvin pinnalliseksi. Siinä harrastelijateatteria harrastava perheenäiti tekee kohtalokkaan päätöksen koko perheen kannalta. Novelli Rahaa kuin roskaa oli minusta taaas hieman sekava ja minulle jäi olo etten ymmärtänyt sitä aivan kunnolla. Siinä nuori tyttö palaa äitinsä luokse ja havannoi äitinsä sekä naapurin pariskunnan kummallisia suhteita. Ehkä siksi minulle jäi olo etten ymmärtänyt, sillä nuo suhteet olivat niin monimutkaisia ettei niihin tuntunut tulevan järjellistä tolkkua.

Kokoelman kaksi viimeistä novellia olivat koskettavia. Toiseksi viimeisessä novellissa Muutoksen aika tytär palaa kotiin isänsä luo, joka on ikääntynyt lääkäri. Hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja tekemiensä valintojen seuraamukset sekä opeteltava ymmärtämään vanhaa ja juroa isäänsä. Pidin eritysesti siittä, että novelli oli kirjoitettu kirjemuodossa. Viimeinen novelli Äitini uni oli hätkähdyttävä kertomus äidiksi kasvamisesta. Siinä leskeksi jäänyt nuori nainen saa ensimmäisen lapsensa miehensä äidin ja sisarten luona. Novelli oli tiivis tunnelmainen ja vaikuttava. Arvoin kauan nouseeko suosikiksi Hyvän naisen rakkaus vai tämä.

Munron novellikokoelma on loppuun asti hiouttu, monikerroksillinen ja yhtenäinen. En kuitenkaan saanut siittä irti niin paljon kuin olisin toivonut. Odotin jotain tajunnan räjäyttävää, sisukaluihin uppoavaa kerrontaa, sillä Munroa on hehkutettu niin paljon. Minulle novellikokoelma jäi kuitenkin hieman etäiseksi, vaikka pääosin siittä pidinkin. Se oli minulle kuitenkin vain hieman keskinkertaista parempaa, ei mitenkään erikoista. Mutta mielessä pilkahti ettei Munron ole tarkoituskaan olla helppoa luettavaa, vaan kirja olisi vaatinut enemmän paneutumista ja ajattelua, joka ei kirjan aikana vallinneella lukumoodilla ollut mahdollista. Palaan Munron pariin varmasti vielä uudestaan, annan naisen kirjoille vielä toisen mahdollisuuden vakuutta minut syvemmin.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2014 (1.painos 2000)
Alkuperäinen teos: The Love of a Good Woman (1998)
Sivuja: 386
Suomentanut: Kristiina Rikman

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3

On vuosi 1Q84. Rakastavaiset Aomame ja Tengo eivät ole vieläkään löytäneet toisiaan kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa, jonka taivaalla loistaa kaksi kuuta. Lisäksi uskonnollisen Sakigake yhteisön palkaama, huomiota herättävän näköinen salapoliisi Ushikawa jahtaa Aomamea ja Tengoa. Löytävätkö rakastavaiset toisensa ennenkuin heidät löydetään ja löytävätkö he tiensä pois kummallisesta todellisuudesta, joka perustuu Fuka-Erin ja Tengon yhteistyönä kirjoittamaan Ilmakotelo nimiseen menestysromaaniin?

Luonnollisesti kolmas osa jatkui siittä, mihin 1Q84 osat 1 & 2 jäi. Mielestäni huikean mielikuvituksellinen tarina sai arvoisensa lopun. Huikean hyvä kirja oli tämäkin, vaikka verrattuna ensimmäiseen kirjaan tässä kirjassa tapahtuu loppujen lopuksi yllättävän vähän. Aomame on piilosilla Sakigaken väkeä asunnossa, jonka parvekkeellä hän istuu iltaisin ja odottaa Tengoa. Tengo istuu kuolevan isänsä luona tai jatkaa arkeaan kaivaten Aomamea kahden kuun loistaessa taivaalla. Ushikawa taas varjostaa kumpaakin tarinan päähenkilöistä. Maagisuus leijuu taustalla hyvinkin arkisessa kerronassa, mutta on kuitenkin vahvana elementtinä aiempien tapahtumien ansiosta. Maagisuus kuitenkin jäi vähäisemmäksi tässä viimeisessä osassa. Rakenne kokee myös pienen muutoksen, kun kerrontaan astuu mukaan ruma pallopäinen salapoliisi Ushikawa, jonka näkökulmasta tarinan tapahtumia päästään myös seuraamaan. Silti Murakamin teksi on mukaansa tempaavaa, viihdyttävää, sujuvaa, koukuttavaa ja niin miellyttävää luettavaa että kirja lensi kuin silmissä kohti loppuaan. Nautin suuresti kirjan lukemisesta, koko tarina on huikean mielikuvituksellinen. Lisäksi fanitan nyt Murakamia entistä enemmän, hän se vain osaa kirjoittaa laadukkaita romaaneita!

Minusta 1Q84 kaikessa maagisuudessaankin on hyvin kaunis rakkaustarina. se kertoo pohjimmiltaan Aomamen ja Tengon vuosikymmeniä kestäneestä rakkaudesta, jonka sytytti lapsena vaihdettu hento kosketus, joka jätti syvän jäljen molempien sydämiin ja sitoi ne peruuttamattomasti yhteen. Kuinka rakkaus on pitkäjänteinen ja odottaa hetkeään, kunnes viimein he saavat kaikkien vaikeuksien ja kummallisten tapahtumien jälkeen toisensa. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut sen vuoksi että maailma halusi johdattaa nämä ihmiset toistensa syliin.

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: 1Q84 (2010)
Sivuja: 446
Suomentanut: Aleksi Milonoff

Mistä minulle: Kirjastosta


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Gillian Flynn: Paha paikka

Kun Libby Day oli seitsemän, hänen äitinsä ja kaksi sisarta surmattiin julmasti. Pakoon päässeen Libbyn todistus oli ratkaiseva, kun hänen veljensä Ben tuomittiin elinkautiseen vankeuteen koko kansakuntaa kuohuttaineista Kansasin Kinnakeen maatilamurhista. Kuluu 25 vuotta. Libbyn nimeä kantavan hyväntekeväisyysjärjestön varat ovat ehtyneet. Laiskalla ja eristäytyneellä Libbyllä on edessä töihin lähtö, joka ei houkuttele häntä yhtään. Kun Kill Club -niminen salaseura, joka on perehtynyt ratkaisemattomiin murhiin, ottaa yhteyttä Libbyyn, hän vaistoaa hyvän tilaisuuden tehdä rahaa. Palkkiota vastaan Libby suostuu haastettelemaan murhapäivään liittyviä henkilöitä. Pian alkaa paljastua karmiva totuus ja Libby joutuu jälleen pakenemaan henkensä edestä.

Gillian Flynnin aiemmin suomennettu teos Kiltti tyttö löi minut ällikällä. Olin niin hurmaantunut siihen kuinka kirja onnistui vetämään maton minun jalkojeni alta, että kirja painui lähtemättömästi parhaimpien lukemieni kirjojen listalle. Lisäksi pidin Flynnin tyylistä kirjoittaa koukuttavasti ja viihdyttävästi. Paha paikka oli kuitenkin todella erilainen kuin Kiltti tyttö.

Odotin lukiessa koko ajan sitä yllättävää juonenkäännettä, joka lyö minut ällikällä. No, sitä ei tullut missään vaiheessa, vaikka kuinka sitä odotin. Ei ainakaan samassa suhteessa. Loppuratkaisukaan ei ollut minusta vakuuttava ja kirjan henkeen sopiva, vaan lässähtänyt. Muuten kyllä olin koukussa ja luin kirjaa ahmien mielenkiinnolla eteenpäin. Kirjan tunnelma oli ainutlaatuinen. Miljööt olivat ankeita, köyhyyden tai laiskuuden ränsistyttämiä, likaisia ja suttuisia. Jokainen henkilö oli enemmän tai vähemmän vinksahtanut, ärsyttävä tai ällöttävä. Koko kirja huokui synkkyyttä, joka sopi siihen kuin nenä päähän. Synkkyydellä voi pilata hyvänkin kirjan, mutta tässä kirjassa se oli osattu suhteuttaa niin että se loi kirjaan omaleimaisen jäljen. 

Tämä kirja on kyllä oiva mehevä välipala jännäri, jonka lukea huitaisee hetkessä. Ei vaan voi lopettaa. Mutta minulle se ei yltänyt samalle tasolle lukukokemuksena kuin aiemmin suomennettu Kiltti tyttö.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Dark Places  (2009)
Sivuja: 381
Suomentanut: Maria Lyytinen

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Autoista ja isoista rinnoista haaveileva Arthur Dreyfuss katselee smurffikalsareissaan telvisioita, kun ovelle yllättäen koputetaan. Oven takana seisoo ilmielävänä Scarlett Johansson. Tästä alkaa tarina, jossa kaksi maailman murjomaa ihmistä tapaa. Pystyvätkö he myös todella kohtamaan toisensa?

Delacourtin tyylissä kirjoittaa on jotain, joka saa minut aina ajattelemaan syntyjä syviä. Viimeksi kun luin Onnenkoukkuja, pohdin vakavissani onkohan lottovoitto kuitenkaan unelmoimisen arvoinen asia. No, näin jälkeenpäin ajatellen, kyllähän se lottovoitto kelpaisi. Raha ei tuo onnea, mutta kyllä se helpottaa elämää kummasti. Kaikkihan, tai ainakin moni, haaveilee olevansa kaunis tai komea, kuin joku julkkis.  Haaveilee omaavansa Angelina Jolien huulet, Kim Kardashian pyllyn tai Pamelan tisut. Miehistä en mene vannomaan, mutta varmasti monelle kelpaisi Vin Dieselin lihakset tai Brad Pittin karisma. Kylläpä tuota monesti saa itsensä kiinni ajattelemasta, että oisipa minullakin tollainen peppu, tuollaiset rinnat, isommat lihakset, timmimpi vatsa ja mitä nyt milloinkin. Tällä kertaa Delacourt ravisteli ajattelemaan, onko kuitenkaan onni olla yhtä kaunis prikulleen kuin esimerkiksi kirjassa esiintyvä Scarlett Johansson? Onko onni olla ulkonäkönsä vanki? Jäin miettimään että huomiotaherättävän kauniiden/komeiden ihmisten sisin jää monesti ulkonäön varjoon. Se ei ole oikein, sillä kaikista merkittävintä ihmisessä on kuitenkin se, mitä ulkokuoren alta löytyy, ja ei en tarkoita maksaa ja munuaisia, vaan ihmisen minuutta tai toisinsanoen sielua, jos siihen uskoo. Elämä osaa olla joskus raakaa, ja tämä maailmantila on nykyään pinnallisuuden luvattu maa.Olen myös huomannut sen että nämä suositut ja kauniit/komeat ihmiset alkavat käyttäytymään monesti ulkonäkönsä edellyttämällä tavalla - pinnallisesti. Joillakin taas ulkonäkö menee suoraan hattuun ja he ovat sitten rehellisesti kaunistelematta kusipäitä. :D

Kirjan päähenkilöt ovat kuvan kauniita, mutta kummankin heidän sisältään löytyi ulkokuorta syvempi kaunis sielu. Mutta ikävä kyllä kumpaakin oli elämä heitellyt aikatavalla ja sielukin vaurioitunut. Mutta kaiken elämän eteen heittämän ikävänkin alta he pystyivät löytämään kaunista. 

Odotin kirjalta kuitenkin jotain enemmän. Se puhutteli ja laittoi pohtimaan taas syvästi, mutta jotenkin tarina jäi minusta pliisuksi. Tämä ei ollut minun silmissäni niin hyvä kuin Onnenkoukkuja, jonka lukemisen jälkeen papatin miehelleni suu vaahdossa lottovoiton varjopuolista. Tämä kirja ja sen tarina ei saanut minua innostumaan aiheestaan yhtä paljoa. Kyllä tämä kuitenkin kannattaa lukea. Delacourt tarttuu pinnallisiin aiheisiin kuten raha ja ulkonäkö, mutta ampuu aiheet suoraan ihonalle kepeällä tyylillä. Kirjat ovat hauskoja, helppolukuisia sekä lyhyitä, mutta kuitenkin hieman traagisia. Kuitenkin kirjaa lukiessa minua huvittu suuresti Arthurin suuri innostus rinnoista ja pienet yskityiskohdat kuten smurffikalsarit.

Mitähän seuraavaksi kun raha ja ulkonäkö on käsitelty? Mutta tässä nettiä selailessa huomasin että tosielämän Scarlett haastoi Delacourtin oikeuteen tämän kirjan johdosta.

 Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: La Première Chose Qu' on Regarde (2013) 
Sivuja: 238
Suomentanut: Leena Leinonen

Mistä minulle: Saatu arvostelukappal.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Stephen King: Liseyn tarina

Lisey ja Scott Landon olivat naimisissa 25 vuotta. Julkisuudessa Lisey oli lähes näkymätön hahmo, mutta todellisuudessa hän oli mielenterveytensä kanssa kamppailevan kauhukirjailijan tärkein tuki. Landonien suhde oli läheinen, muttei helppo. Joskus se oli jopa pelottava. Jo ennen avioliittoa Lisey sai tietää miehensä vierailevan ajottain mielikuvituksellisessa paikassa nimeltä Lumokuu. Päivisin Lumokuu on rauhan tyyssija ja inspiraation lähde, mutta öisin paikasta tulee painajaismainen. 

Kun Scottin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta Lisey alkaa viimein tutkimaan mieheltänsä jääneitä papereita. Noita papereita monet muutkin havittelevat keinoja kaihtamatta. Tutkimustyön edetessä Lisey joutuu matkustamaan uudestaa Lumokuuhun ja kohtaamaan niin miestänsä riivanneet kuin omatkin demoninsa. Selviytyykö Lisey Lumpijahdista, jonka Scott on hänelle ennen kuolemaansa järjestänyt.

Olen kuullut sanottavan että Liseyn tarinassa King on elämänsä vedossa. En ihan lähde allekirjoittamaan tätä... Minun mielestäni Kingillä on parempiakin kirjoja, toki on myös huonompiakin. Liseyn tarina oli minulle keskinkertaista Kingiä, ja tämän lukemiseen meni turkaisen kauan -  3 viikkoa ja risat. Miksi lukeminen oli niin hidasta, että tein mielummin muuta kuin luin? En tiedä oliko syy koukuttumisesta tv-sarjoihin vai siittä etten kokenut tarinaa vetävänä. Veikkaan jälkimmäistä, koska koukutun helpommin kirjoihin kuin tv-sarjoihin. 

Liseyn tarina oli tunnistettavaa Kingiä. Pelottelun herra kyllä taitaa ja pinnan alla oli taas havaittavissa syvempiä teemoja. Selvästi Liseyn tarina on oivaltava ja monipuolinen kuvaus mielenterveysongelmista. Lumokuu kuvaa mielestäni hyvin Scott Landonin mielenmaisemaa, jossa on kaksi puolta: oma mieli on pimeydessä leijuva hirviö. Amanda, Liseyn mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva isosisko, oli mielestäni Scottin vastine. Lisäksi oli myös psykopaattinen vainoaja, joka sai tyydytystä naisten sattuttamisesta, tai paremmin sanottuna silpomisesta, ja yksi hullu fani, joka yritti tappaa Scottin. Lisäksi on Scottin isä ja veli, jotka vaikutti sairastavan kärjistettyä sivupersoonahäiriötä. Arkisiin maisemiin King saa taas luotua maagisia kauhunelementtejä.

 Mietin myös lukiessani että King on varmasti ammentanut tähän kirjaan paljon omasta elämästään. Poiketen muusta Kingin tuotannosta, on tässä paljon rakkauden kuvausta ja onhan herralla itselläänkin takana pitkä avioliitto Tabithan kanssa. Scott on kauhukirjailija niinkuin King itsekkin ja Kingin vaimolla on myös monta sisarusta. 

Tämä oli mielenkiintoista luettavaa, mutta petyin etten koukuttunut tähän samalla tavalla kuin muihin Kingeihin. En silti voinut lopettaa lukemista kesken, sillä juoni oli erittäin mielenkiintoinen lumpijahteineen. Ja matka Kingin parissa jatkuu sillä kirjahyllyssäni odottaa jo Herääminen.  Tai odotti kun alunperin kirjoitin tämä arvion, mutta se on jo luettu ja postaus odottaa luonnoksissa loppu hiomista.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: Lisey's Story (2006)
Sivuja: 541
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Sookie Stackhousella on mieshuolia. Vaikka hänen vampyyripoikaystävä Bill on ainoita, joiden ajatuksia Sookie ei voi lukea, on selvää että Billillä on paljon salattavaa. Bill valehtelee Sookielle lähtevänsä työmatkalle, mutta katoaa reisulleen kuin tuhka tuuleen. Eric tulee pyytämään Sookien apua, jotta Bill löytyisi. Sookien tulee soluttautua Mississippin yliluonnollisten olentojen alamaailmaan ja oppaakseen hän saa ihmissusi Alciden, joka sattuu olemaan vahva älyinen ja hurmaavan komea.

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi tarttua tähän Sookie Stackhouse -sarjan kolmanteen osaan. Satuin kirpputorilta löytämään itselleni neljännen osan ja ajattelin että nyt on hyvä sauma tarttua kolmososaan kun nelonen ja aikaisemmin lahjaksi saatu vitonen odottelevat omassa kirjahyllyssä. Minulle kun tuppaa näiden huippu hyvien vampyyrisarjojen kanssa käymään niin että jään ihan koukkuun eikä muiden kirjojen lukemisesta tule mitään. Eikä tällä hetkellä Udolphon lukemisesta tule mitään, kun haluaisin tietää kuin Sookien solmuun menneet mieshuolet oikein kehittyvät. 

Tämä sarja on tälläinen menevän viihteellinen, romanttinen sekä yliluonnollinen. Hyvinkin minun makuuni, kun haluttaa lukea jotain kevyempää. Nämä kirjat ahmaisee hetkessä, kun ei niitä malta laskea kädestä. Ideana olisi kerätä kaikki sarjan osat omaan hyllyyn, kun tälläisten sarjojen pariin on aina välillä kiva palata uudelleen, kun tietää varmasti viihtyvänsä. Kirjat ovat sopivaa vastapainoa raskaammille lukukokemuksille. Enkä minä vaan voi vastustaa vampyyreitä. Tykkään myös sarjan pohjalta tehdystä True Blood -sarjasta, joka aika löyhästi myötäilee kirjasarjaa. Ehkä pääjuoneltaan kyllä, mutta muuten vähemmän. Innostuin sitten HBO:lta katselemaan koko sarjan kirjan innoittamana. Kylläpä harmitti kun viimeinen jakso loppui, tuli aivan orpo olo.

Alussa kyllä kirjan kieli tuntui jotenkin töksähtelevältä, kun on tottunut hieman ns. laadukkaampaan kaunokirjallisuuteen. Kuitenkin juoni, josta ei käänteitä puuttunut, vei minut hyvin pian mukanaan enkä miettinyt enään kielen ontumista yhtään. 

Ehkä taidan laittaa Udolphon sivuun ja tarttua nelososaan, kun into jatkaa sarjan parissa vain kasvaa tätä kirjoittaessa. Sitä paitsi Udolpho on ihan tappavan tylsä...

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Club Dead (2003)
Sivuja: 291
Suomentanut: Sari Kumpulainen

Mistä minulle: Olen saanut tämän joululahjaksi aikoinaan.