Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdossa tapahtuu taas. Aiemmista osista tutut Siiri, Irma ja Anna-Leena elävät pilottihankkeen keskellä, aivan tavallisen pilottihankkeen. Ehtoolehdossa on siirrytty teknologian aikakaudelle. On älyhousuja, virtuaaliliikuntaa ja ruokaakin saa koneesta ihan uudessa olomuodossa. On älynäytöt ja robotit, jotka ovat korvanneet hoitajat. Näyttöpääteet suoltavat asukkaille hengenruokaa ja apua arkeen. Ehtoolehdon käytävillä on kuitenkin robottien ja asukkaiden lisäksi alkanut liikkumaan kummallisia häntäheikkejä ja nelijalkaisia siimahäntiä.

Mikäs sen parempi lääke pitkään jatkuneeseen vakavaan lukujumiin, kuin takuuvarmasti ihonalle uppoava ja hauska kirja. Lähdin siis kirjastoon hakemaan apua krooniseen ja pitkään jatkuneeseen lukujumiin, jossa en saanut mitään kirjaa luettua loppuun, kun mielenkiinto lopahti aina ennen puoliväliä. Ja siellä se uutushyllyssä napotti, kolmas osa Ehtoolehto-sarjaan ja tiesin, että apu löytyy tämän kirjan kansien välistä. Ja niin totta vie kävikin. Uppouduin niin taas ihastuttavien vanhusten pariin ja viihdyin kirjan parissa ihan viimeiselle sivulle asti. Olen pitänyt valtavasti sarjan aiemmisa osista ja niin minä pidin tästäkin. Rakastan sarjan hahmoja, he ovat niin nokkelia ja viriileitä vanhuksia, jotka osoittavat sen ettei jokainen ikäihminen ole hupsu, kärttyinen tai seniili. Siinä missä mekin, ihmiset kaikissa muissa ikäpolvissa on ikääntyneetkin persoonia ja ykslöitä. Lindgren on luonut kirjojensa henkilöille valloittavat persoonallisuudet ja mukaan mahtuu yksilöllisyyttä. Kaikki ikääntyneet eivät ole samasta muotista puristettuja ja sen minäkin olen oppinut vanhusten parissa työskennellessä.

Parasta oli jälleen, kuinka Lindgren huumorin avulla pureutuu tärkeisiin asioihin, jotka ovat ajankohtaisia ongelmia vanhustenhuollossa. Teknologiaa hyödynnetään yhä enenevässä määrin vanhustenhuollossa, ikääntyneiden määrä nousee ja heidän tarpeisiinsa tulisi vastata mahdollisimman kustannustehokkaasti. Kuulostaa hyvältä, onhan vanhusten parissa työskentely raskasta työtä nykyisillä tiukoilla resursseilla. Sen minkä robotti voi tehdä ilmaiseksi säästetään jo loppuun palaneen hoitajan sairaslomapäivistä, kun ei tarvitse palkata sijaista. Vai onko asia kuitenkaan noin? Voittaako robotin kylmä ja kolkko kosketus aidon ihmisen kosketuksen? Mitä jos tuleekin sähkökatkos? Palveleeko monimutkainen teknologia sukupolvea, joka ei ole tottunut käyttämään kaiken maailman älyseiniä ja läpsyköitä? Onko kenenkään onni kuolla yksin ja unohdettuna? Lindgren on ottanut tarinaansa mukaan jopa dystopisia piirteitä, mutta silti kirja sopii mielestäni erittäin hyvin tämän hetken yhteiskuntaa ja kuvaa sitä erittäin pistävän tarkkanäköisesti. Lindgrenin sarkastinen huumori uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. En voinut olla nauramatta useampaan otteeseen kirjaa lukiessani.

Nämä kirjat pitäisi ottaa pakollisiksi kurssikirjoiksi vanhustyön koulutukseen, näistä saa hyviä keskustelun aiheita tunneille. Lindgrenin esiin nostamat asiat tuovat erilaista näkökulmaa asioihin.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 289

Mistä minulle: Kirjastosta

Kommentit

  1. Minä en innostunut ekasta osasta ihan hirveesti, silti olen suunnitellut seuraavia. Tykkään näissä erityisesti siitä, että ironisesti ja liioitellen nostetaan olemassa oleva kissa pöydälle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti