tiistai 29. maaliskuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa, joka on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Sota syttyy ja tekniikan ihmelapsi Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Mukana hänellä on salaperäinen ja mahdollisesti kirottu jalokivi. Vuosi vuodelta näiden kahden nuoren polut lähenevät ja lopulta kohtaavat.

Toiseen maailmansotaan sijoittuvia kirjoja on pilvin pimein. Niitä on kirjoitettu ja niitä koko ajan kirjoitetaan. Jollakin tavalla toisen maailmansodan aikainen maailma miljöönä on jo niin koluttu kohdallani, etten jaksa innostua sinne sijoittuvista kirjoista kovin paljon. Tätä kirjaa on kuitenkin kehuttu niin paljon, että lopulta uteliaisuus vei voiton. Enkä kyllä katunut hetkeäkään, että kirjaan tartuin. Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien olin ihan nenä kiinni kirjassa. Nautin erityisesti Marie-Lauren tarinasta, joka kosketti minua enemmän kuin Wernerin. Doerr on onnistunut kuvaamaan sokeutta mielenkiintoisen intensiivisellä tavalla, pystyin välillä melkein samaistumaan Marie-Laureen. Ihastuin myös hänen rakkauteensa kirjoihin sekä ensimmäisessä maailmansodassa "seonneeseen" isosetään. Doerr kuvaa henkilöitä hyvin uskottavasti ja jokainen kirjassa esiintyvä henkilö on varsin persoonallinen ja omalaatuinen tyyppi. Lisäksi kirjasta huokuu lämmin henkisyys, vaikka päähenkilöiden ympärillä tapahtuu traagisiakin asioita. Lukeminen ei muuttunut tämän järkäleen kanssa missään vaiheessa raskaaksi. 

Doerrin kirjoitustyyli on hyvin kuvailevaa, olematta kuitenkan pitkäveteistä tai paikallaan junnaavaa. Tarina eteene sopivalla temmolla, niin ettei lukija pääse pitkästymään, mutta pysyy kokoajan aisteja hipovasti juonessa kiinni. Juonessa on myös erilaisia tasoja, joka pakottaa lukijan ajattelemaan asioita syvemminkin. Helpolla se ei siis missään nimessä lukijaansa päästä. Juonen rakentelu on huikean onnistunutta, kuinka kaikki lopulta punoutuu yhteen, muttei ennalta-arvattavasti kuitenkaan. Kaiken kaikkiaan Kaikki se valo jota emme näe on onnistunutta laatukirjallisuutta, joka tarjoaa takuu varmasti onnistuneen lukukokemuksen. En voi muutakuin suositella, jos jollakin muullakin on tämä helmi vielä lukematta. Tämä koukuttaa takuulla! Jälkeenpäin ihan harmittaa, että kirja on lopussa ja luettu.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi 2015
Alkuperäinen teos: All The Light We Can Not See (2014)
Sivuja: 543
Suomentanut: Hanna Tarkka

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdossa tapahtuu taas. Aiemmista osista tutut Siiri, Irma ja Anna-Leena elävät pilottihankkeen keskellä, aivan tavallisen pilottihankkeen. Ehtoolehdossa on siirrytty teknologian aikakaudelle. On älyhousuja, virtuaaliliikuntaa ja ruokaakin saa koneesta ihan uudessa olomuodossa. On älynäytöt ja robotit, jotka ovat korvanneet hoitajat. Näyttöpääteet suoltavat asukkaille hengenruokaa ja apua arkeen. Ehtoolehdon käytävillä on kuitenkin robottien ja asukkaiden lisäksi alkanut liikkumaan kummallisia häntäheikkejä ja nelijalkaisia siimahäntiä.

Mikäs sen parempi lääke pitkään jatkuneeseen vakavaan lukujumiin, kuin takuuvarmasti ihonalle uppoava ja hauska kirja. Lähdin siis kirjastoon hakemaan apua krooniseen ja pitkään jatkuneeseen lukujumiin, jossa en saanut mitään kirjaa luettua loppuun, kun mielenkiinto lopahti aina ennen puoliväliä. Ja siellä se uutushyllyssä napotti, kolmas osa Ehtoolehto-sarjaan ja tiesin, että apu löytyy tämän kirjan kansien välistä. Ja niin totta vie kävikin. Uppouduin niin taas ihastuttavien vanhusten pariin ja viihdyin kirjan parissa ihan viimeiselle sivulle asti. Olen pitänyt valtavasti sarjan aiemmisa osista ja niin minä pidin tästäkin. Rakastan sarjan hahmoja, he ovat niin nokkelia ja viriileitä vanhuksia, jotka osoittavat sen ettei jokainen ikäihminen ole hupsu, kärttyinen tai seniili. Siinä missä mekin, ihmiset kaikissa muissa ikäpolvissa on ikääntyneetkin persoonia ja ykslöitä. Lindgren on luonut kirjojensa henkilöille valloittavat persoonallisuudet ja mukaan mahtuu yksilöllisyyttä. Kaikki ikääntyneet eivät ole samasta muotista puristettuja ja sen minäkin olen oppinut vanhusten parissa työskennellessä.

Parasta oli jälleen, kuinka Lindgren huumorin avulla pureutuu tärkeisiin asioihin, jotka ovat ajankohtaisia ongelmia vanhustenhuollossa. Teknologiaa hyödynnetään yhä enenevässä määrin vanhustenhuollossa, ikääntyneiden määrä nousee ja heidän tarpeisiinsa tulisi vastata mahdollisimman kustannustehokkaasti. Kuulostaa hyvältä, onhan vanhusten parissa työskentely raskasta työtä nykyisillä tiukoilla resursseilla. Sen minkä robotti voi tehdä ilmaiseksi säästetään jo loppuun palaneen hoitajan sairaslomapäivistä, kun ei tarvitse palkata sijaista. Vai onko asia kuitenkaan noin? Voittaako robotin kylmä ja kolkko kosketus aidon ihmisen kosketuksen? Mitä jos tuleekin sähkökatkos? Palveleeko monimutkainen teknologia sukupolvea, joka ei ole tottunut käyttämään kaiken maailman älyseiniä ja läpsyköitä? Onko kenenkään onni kuolla yksin ja unohdettuna? Lindgren on ottanut tarinaansa mukaan jopa dystopisia piirteitä, mutta silti kirja sopii mielestäni erittäin hyvin tämän hetken yhteiskuntaa ja kuvaa sitä erittäin pistävän tarkkanäköisesti. Lindgrenin sarkastinen huumori uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. En voinut olla nauramatta useampaan otteeseen kirjaa lukiessani.

Nämä kirjat pitäisi ottaa pakollisiksi kurssikirjoiksi vanhustyön koulutukseen, näistä saa hyviä keskustelun aiheita tunneille. Lindgrenin esiin nostamat asiat tuovat erilaista näkökulmaa asioihin.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 289

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 10. maaliskuuta 2016

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Nuori Mäkelän Martta elää pienessä Siskonrannan kylässä Lapissa. Kylän ihmisiä ravistelee kiihkeä uskonnollisuus ja vahvat seksuaaliset vietit. Kirja kuvaa Martan ja saamelaisen poromiehen lyhyen rakkaustarinan ronskisti ja naturalistisesti. Taustalla häilyvät Lapin kaunis ja karu luonto sekä pienen kylän pienet ympyrät. 

Timo K. Mukka on julkaissut tämän esikoisteoksensa ollessaan vain 19-vuotias. Hieno saavutus niin nuorelta mieheltä. Kirja ei saanut kuitenkaan lämmintä vastaanottoa, sillä sen vahvat seksuaaliset kuvaukset ja uskonnolliset hurmokset olivat aivan liikaa sen ajan lukijakunnalle. Tämän vuoksi media suhtautui mieheen ja hänen teoksiinsa nuivasti koko uran ajan. Mukan arvostus on noussut vasta hänen kuolemansa jälkeen ja nykyään häntä pidetään yhtenä aikansa merkittävimmistä kotimaisista kirjailijoista. Johtuen varmaan osittain myös siittä, että enää herran kirjojen anti ei hätkähdytä maailman karaistuttamaa lukijakuntaa.
Itsehän en pitänyt kirjasta alkuunkaan, se oli mielestäni melko tylsä oli se sitten merkittävä teos tai ei. Ehkä minun olisi pitänyt lukiessa analysoida Martan kehittymis- ja kasvutarinaa. Pohtia pilkkaako Mukka lestadiolaisuutta vai kuvaileeko hän jotain muuta uskonnollista herätysliikettä. Ymmärtää miksi kirjan seksuaaliset kuvaukset ja uskonnolliset hurmokset aiheuttivat pahennusta aikoinaan, mutta ainut mitä minä mietin oli, että onpas kirja pullollaan raivostuttavia henkilöhahmoja ja eikö tämä oikeasti lopu koskaan. Olin jostain syystä kerännyt valtavat ennakko-odotukset kirjaa kohtaan, olin aivan varma että saan lukea jotain tajunnanräjäyttävää ja ravisuttelevaa, mutta putosimpa korkealta ja kovaa. Ainut mistä voin antaa kehuja on miljöö ja Lapin karu luonto. Kirjan tunnelmakin oli niin ankea ja elämä Siskonkylässä tuntui ajottain hyvin sivistymättömältä, että tuntui että alan murjottamaan kirjaa lukiessani. 

Olen varmaan myös ihan kauhea ihminen, jos myönnän etten jaksanut lukea puoliakaan kirjan runokatkelmista. Olen täysin sivistymätön runojen suhteen eivätkä ne ole oikein koskaan auenneet minulle, välillä ne luovat joihin kirjoihin lyyristä tunnelmaa ja tuovat piristävää vaihtelua kerrontaan. En tiedä sitten miksi tässä kirjassa en välittänyt niistä yhtään, kun näin että taas tulee runo, silmäilin ne vain pikaisesti ja pintapuolisesti läpi. Tuskin olen edes ymmärtänyt mitä runoissa kerrotaan. Olen varmaan ihan moukka nyt, mutta minkäs teet.

Ei siis ollut minun kirjani, eikä järjin kovasti tee mieli tutustua lisää herra kirjailijan tuotantoon. Annan kirjalle 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 1982
Sivuja: 236

Mistä minulle: Kirjastosta