perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Albaanityttö Emine varttuu Jugoslavian maaseudulla, missä naisen paikka on kotona ja mies on perheenpää. Hänet naitetaan monipäiväisin menoin miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran. Kun levottomuudet pirstovat maan heidän ympäriltään kaikki muuttuu.

Heidän poikansa Bekim kasvaa maassa, jossa hän oppii aistimaan asenteet ja ennakkoluulot. Hän ajelehtii elämässä, kunnes eräänä päivänä hän menee lemmikkikauppaan ja hankkii itselleen kuningasboan. Baarissa hän tapaa oikukkaan kissan, joka johdattaa hänet ravistelevalle matkalle menneisyyden kerroksiin. 

Minä kuulun niihin harvinaisuuksiin, joille tämä kirja ei ollut vuoden mahtavin lukukokemus, jonka piilomerkitykset tekivät suuret vaikutukset. En minä tätä inhonnutkaan, mutta en niin valtavasti pitänytkään. En lähtisi edes suosittelemaan kenellekkään, koska en tiedä kenelle tätä edes suosittelisin.

Minustaa Kissani Jugoslavia oli varsin omaperäinen ja erikoinen esikoiskirja. Se on jaettu kahteen tasoon, joista toisessa kerrotaan albaanityttö Eminen tarinaa sekä toisessa kerrotaan hänen poikansa Bekimin tarinaa. Pidin itse enemmän Eminen tarinasta, jossa raotettiin ovia Jugoslaviaan, joka on maailmana tyystin erilainen kuin Suomi. Maa ja kulttuuri, joka on minulle täysin vieras. Jollakin tapaa osasin samaistua Eminen tarinaan. Bekimin tarina jäi minulle etäiseksi. Hän oli jotenkin ihan liian kajahtanut minun makuuni, vaikka rankka lapsuus ja traumatisoiva isäsuhde varmasti tekivät osansa Bekimin persoonallisuudessa. Ymmärsin käärmeen olevan hänen pelkojensa symboli. Lapsena Bekim näki kuinka huonosti isä kohteli äitiä ja heitä lapsia, pieni Bekim alkaa näkemään painajaisia käärmeistä ja myöhemmin aikuisena hankkii käärmeen. Kissan symboliikka ei minulle aivan auennut. Se jäi vaivaamaan. Mutta ainakin kirja mietitytti vielä lukemisenkin jälkeenkin, kun mietin mikä raivostuttavan kissan osuus tarinassa oli. Tulkitsen sen kuvastavan Bekimin maahanmuuttajuutta. Hän ei ole suomalainen, vaan muukalainen maassa, johon hänen perheensä on paennut. Hän ei täysin koskaan pysty sopeutumaan suomalaisuuteen, koska albaanijuuret ovat hänessä niin syvällä. Kotimaassa hän on muukalainen, koska on asunut vuosia poissa sieltä. Hän ei taida kieltä kunnolla ja on vieraantunut kotimaansa tavoista, kulttuurista sekä periaatteista. Bekim on kuin väliinputoaja, silmiinpistävän erilainen kummassakin maassa. Ja sitten vielä homoseksuaalisuus, joka kuvastaa erilaisuutta myös. 

Ei tämä kuitenkaan ollut sillä tavalla epämukava lukukokemus, että olisin lukiessa pitkästynyt tai tympääntynyt tai odottanut, että kirja loppuu. Kirja ei vain vedonnut minuun ja ehkä en ole tarpeeksi intellektuelli, että kirjan hienot moninaiset säikeet olisivat avautuneet minulle. Lähinnä kirja joltain osin jätti minut hämmentyneeksi.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 285

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja meren

Mamdouh Baraka joutuu perheineen pakenemaan ja jättämään kotinsa Palestiinassa, kun israelilaiset joukot polttavat koko kylän. Pitkä pakomatka vie pakolaisleirille Gazaan ja lopulta Yhdysvaltoihin. Perhe hajoaa, ja kokemukset jättävät syvät jäljet aina seuraaviin sukupolviin asti.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Mamdouhin lapsenlapsi Nur palaa Yhdysvalloista Gazaan. Siellä hän ymmärtää, miten verisiteet yhdistävät ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta, jopa kuoleman ylitse.

Abulhawan aikasempi teos Jeninin aamut teki minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Muistan vieläkin elävästi joitakin kirjan kohtauksia, vielä vuosia lukemisen jälkeen, sillä ne olivat niin järkyttäviä ja koskettavia. Järisyttävä ja raskas lukukokemus on myös Sininen välissä taivaan ja veden, mutta se on myös kaunis ja rakkauden sävyttämä sukutarina. Kirja kertoo ennen kaikkea yhden perheen naisten tarinaa kolmen sukupolven ajalta. Vaikeidenkin aikojen keskelle on valettu toivoa, mutta silti elämä pakolaisleirillä on rankkaa ja elämää varjostaa ainainen kuolemanpelko.  Sukutarinan lisäksi kirja on myös selviytymistarina, jossa keskitytään kiinnostaviin henkilöhahmoihin ja heidän välisiin ihmissuhteisiin. Mielestäni perheen isoäiti oli kaikista henkilöistä kiinnostavin ja erittäin vahva persoona. Hänen tarinansa kosketti minua syvimmältä, vaikka Nurkin oli kovia kokenut jo lapsuuden kokemuksiensa vuoksi ja rakkauden nälkäinen nuori nainen. Henkilönä Nur kuitenkin välillä sai minut ärsyyntymään.

Vaikka monet kirjan tapahtumat saivat ihon kananlihalle, silti siinä on toivon pilkahduksia ja ripaus jopa yliluonnollista. Kaiken kaikkiaan Sininen välissä taivaan ja meren oli väkevä ja ravisuttava lukukokemus, jonka luki mielellään loppuun. Pidän valtavasti Abulhawan vahvasta kerronnasta, joka onnistuu ravisuttamaan lukijaa ja tunkeutumaan ihon alle. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Sivuja: 313
Suomentanut: Terhi Kuusisto

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tsukuru Tazaki kuuluu viiden nuoren muodostamaan tiiviiseen kaveriporukkaan. Kaksi tyttöä ja kolme poikaa ovat luvanneet pysyä parhaimpina ystävinä ikuisesti. Mutta kun Tsukuru yrittää eräänä päivänä tavoittaa ystäviään puhelimitse, saa hän kuulla ettei yksikään heistä halua puhua enään Tsukurulle. Pian käy selväksi, että Tsukuru on noin vain selittämättä suljettu kaveriporukan ulkopuolelle. Tämä selittämätön hylkääminen vie pohjan Tsukurun elämältä ja varjostaa hänen elämäänsä siittä lähtien. Vuosia myöhemmin Tsukuru tapaa hurmaavan ja fiksun Saran, johon hän rakastuu. Sara kuitenkin ymmärtää menneisyyden vainoavan Tsukurua, eikä halua ryhtyä vakavaan suhteeseen ennen kuin Tsukuru on selvittänyt menneisyytensä.

Niinpä Tsukurun tie vie kotikaupungin kautta Suomeen tapaamaan kaveriporukan entisiä jäseniä.

Värittömän miehen vaellusvuosia on verrattu Norwegian Woodiin. Aikoinaan Norwegian Wood ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin vaikka Kafka rannalla tai 1Q84. Se mikä minua eniten Murakamin kirjoissa kiehtoo, on hänen tyylinsä käyttää maagistarealisimia. Se on se juttu, joka naulaa minut Murakamin kirjojen ääreen ja saa minut ahmimaan sivu kerrallaan. Niin tässä kuin Norwegian Woodissa maaginenrealismi puuttuu lähes täysin. Siksi tämäkään ei iskenyt minuun niin kovaa kuin olisin toivonut. Lisäksi Värittömän miehen vaellusvuodet ovat melko vähäeleinen romaani, eikä yli 300 sadan sivun aikana paljoa tapahdu. Murakami ei silti päästä lukijaansa kyllästymään, Tsukuru ja hänen menneisyytensä ovat mielenkiintoisia. 

Lopussa minua jäi suuresti vaivaamaan miten kävi Tsukurun ja Saran suhteen? Päätyivätkö he yhteen ja mistä he lopulta keskustelivat? Kuka oli se vanhempi mies, jonka käsipuolessa Tsukuru näki Saran astelevan? Ei, ei näin voi kirjaa lopettaa. Se jätti minut kyllä ihmettelemään huuli pyöreänä, että mitä nyt. Haluan kuitenkin ajatella, että Tsukuru saa Saran ja vanhempi mies olisi ollut joku harmiton tyyppi, kuten Saran setä tai isä tai perhetuttava. Tsukuru ansaitsee mielestäni onnellisen lopun.

Murakami on edelleen suosikki kirjailijoitani, onneksi on vielä pari kirjaa herran tuotannosta lukematta. Jotenkin panttaan niihin tarttumista, koska sitten olisin lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet ja se tuntuu jotenkin kaihoisalta. En ole aikoihin ihastunut kenenkään kirjailijan tuotantoon tällä tavalla. Murakami se vain osaa.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013)
Sivuja: 330
Suomentanut: Raisa Porrasmaa

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Graeme Simsion: Vaimotesti

Urallaan menestynyt, mutta ihmisuhteissaan ontuva genetiikan professori Don Tillman kehittää testin, jolla voi etsiä itselleen vaimon tieteellisin menetelmin. Testin avulla hän pyrkii suodattamaan hakijoiden joukosta ajanhaaskaajat, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, muotihullut, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatit. Odottamatta tielle sattuu kuitenkin Rosie, kyselytutkimuksen perusteella täysin mahdoton vaimoehdokas. Rosiesta Don ei kuitenkaan noin vaan pääsekkään eroon. 

Vaimotesti oli hauska ja viihdyttävä kirja, jonka ahmaisi melkein hetkessä. Kirjan hauskuus muodostuu tilannekomiikasta, joka iskee minuun. Miehestä, joka ei hallitse yhtään yhteiskunnassa normeiksi muuttuneita käyttäytymissääntöjä. Tuntui väärältä nauraa vedet silmissä Donin mokailulle, vaikka hän hyvin luovi käyttäytymisnormien viidakossa. Silti, minun läheisiin kuuluu ihmisiä, joille se on totistatotta, ettei käyttäytymissäännöt ole mitään helppoja kaikille. Siksi minusta, alun vihjaus Aspergenin oireyhtymään ei ollut aivan sattumaa. Minusta Donissa oli Aspergenisia piirteitä - rutiineihin juuttuminen, hankaluudet sosiaalisissa tilanteissa, käyttäytymisnormien hallitsemisen vaikeus jne. On vihjattu, että Don on kuin Rillit Huurussa -sarjan Sheldon Cooper. Kieltämättä kyllä hieman. Sheldon on kyllä ihana, lemppari hahmo koko sarjasta, joka on muuten hyvä sarja. Kannattaa katsoa. Sellaista mukavaa kevyttä komediaa, joka naurattaa.  

Pidin myös kirjan romanttisesta puolesta. Ei koskaan voi tietää kehen ihastuu ja rakastuu. Joskus se itselle parhaiten sopiva ihminen on sellainen, jota ei olisi osannut alunperin ajatellakkaan. Rakkaus ei kysy täyttääkö tämä ihminen ehtoja. Se syttyy, jos on syttäkseen ja sen saa Donkin huomata. 

Ihana romanntinen huumorilla höystetty romaani, jossa painottuu enemmän huumori. Kaikkea oli kuitenkin sopivassa suhteessa, niin että kirjan parissa viihtyi hyvin, sivut kääntyivät vaivattomasti ja lukiessa suupielissä kareili hymynpoikanen. Voin vain suositella kirjaa kevyeksi välipala lukemiseksi. Itselläni lukiessa alkoi pariin otteeseen jostain syystä tekemään mieli jäätelöä. ;)

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: The Rosie Project (2013)
Sivuja: 333
Suomentanut: Inka Parpola

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Maaliskuun luetut & kuulumiset!

Nyt, kun projektina on blogin henkiin herättäminen, niin on aika palauttaa henkiin myös kuukauden luetut kirjat postaukset. Näihin postauksiin kyllä pyrin myös kertomaan hiemaan muitakin kuukauden kuulumisia.

Lukutahtini on hidastunut valtavasti blogin alkuaikoihin verrattuna. En vain ehdi ja jaksa lukea samassa tahdissa, mutta luen kuitenkin. Ensi kuussa syntyy perheeseen uusi pieni nyytti ja olen kokoa valas. Väsyttää siis kieltämättä paljon ja minä nukun myös paljon, usein kirja kädessä. Harmi ettei tarinat suodatu aivoihin ihon kautta, vaikka kuinka koittaa nukkua kirja kädessä. Lisäksi huomiota vaatii iloinen vajaa 4-vuotias ja erittäin temperamenttinen 2-vuotias. Luen enemmän lastenkirjoja, kuin aikuisten kirjallisuutta. Luen myös paljon lehtiä, koska niihin ei tarvitse keskittyä samalla tavalla, vaan lukeminen onnistuu siinä samalla kun 4-vuotias käyttää kasvavaa mahakumpua ralliratana ja 2-vuotias loihtii äidille uutta persoonallista kampausta. Olen myös jäänyt koukkuun useampaan sarjaan, joita tulee hellun kanssa seurattua. Meillä on Netflix ja HBO, eli tuplakoukutukset. Laitankin tässä lähiaikoina koontia suosikkisarjoistani, jos teitä kiinnostaa?

Olen myös hurahtanut ihan tosissaan kokkailun ja leipomisen maailmaan. Vietän siis enemmän aikaa keittiössä, kuin kirja kädessä. Leivon itselle ja ystäville. Hyvä ystäväni sattuu olemaan kondiittori, niin on kiva loihtia kakkuja ja kokeilla kaikkea uutta. 

Maaliskuussa heräsi toiveet kesästä. Ihanaa, kun on saanut nauttia aurinkoisista keleistä. Narsissit luovat väriä sisustukseen ja talvikamppeet saa pikku hiljaa heittää komeron perälle ja kaivaa välikausivaatteet esille, niin lapsille ja aikuisille. Tosin minä en mahdu mihinkää muuhun, kuin äitini takkeihin. Äitiysvaatteetkin ovat käymässä pieneksi, joten pukeudun kai viimeisen kuukauden lakanoista sidottuihin design mekkoihin. Mutta ei se haittaa, aurinkolasit sopii päähän kuitenkin. 

Mutta jos palataan takaisin blogiin. Kirjapostauksia siis tulee edelleen sitä mukaan, kun saan kirjoja luettua. Lastenkirjoista saatan postailla myös, jos törmätään oikeasti hyviin lastenkirjoihin. Nyt meillä luetaan lähinnä Disneytä ja Puppea. Mutta ei siinä Disney on suosikki, myös äidille. Frozen on meidän poikien uusin villitys, se ei ole vain tyttöjen juttu. Sitten on nuo Minionit, jotka ei ole Disneytä, mutta kuitenkin. 2-vuotias rakastaa Minioneja, eli hänen kielellään namnameja ja 2-vuotis syntymäpäivät olikin sitten yllättäen Minions teemalla. Mutta asiaan taas takaisin, niin onko teillä lukijoilla joitain toiveita blogin tulevaisuuden suhteen? Kirjoja, totta kai, ja ehkä hieman sarjoista ja elokuvista, mutta entä ruokapostauksia?

Sitten niihin maaliskuun luettuihin. Luin maaliskuussa 4 kirjaa. Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet, joka ei yltänyt suosikiksi upean kirjailijan tuotannosta, mutta oli hyvä ja viihdyttävä kuitenkin. Seuravaksi luin Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden, joka sukelsi suoraan ihon alle. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia oli hieman liian omituinen minun makuuni, mutta sain luettua kirjan kuitenkin loppuun asti. Lisäksi inhosin kirjan kantta. Aki Ollikaisen Musta satu oli lyhyt, mutta melkoinen pettymys. Tarina levisi mielestäni liiaksi ja oli sen takia sekava. Onni, että kirja oli varsin lyhyt. Nyt luettavana on Philippa Gregoryn Sininen herttuatar, jonka lukemisesta nautin valtavasti.


Ihanaa ja lukurikasta huhtikuuta teille kaikille. Minä aion huhtikuussa nauttia auringosta, joka lämmittää, lukea hyviä kirjoja, kasvattaa ahkerasti vatsaa, ahertaa keittiössä, käydä lastenvaatekutsuilla (olen ihan hulluna lastenvaatteisiin), juhlia parit synttärit, joista toiseen on tilattu minulta kakku ja ennen kaikkea valmistautua lähestyvään synnytykseen. Toisin sanoen pesänrakennusvietti puskee pintaan. Laitetaan loppuun vielä kuva jälkiruuasta, jonka tein yksi päivä. Lähtee varmasti se makeanhimo.